Keskuspankit ja sosialismi ovat ikuisesti sidoksissa toisiinsa
Jörg Guido Hülsmannin essee
Sosialismi tunnetaan pulataloutena. Se on tehottomuuden ja korruption, välinpitämättömien työntekijöiden ja suurikenkäisten, varojen vähyyden, konkurssien, ikuisten uudistustarpeiden ja jatkuvasti epäonnistuvien uudistusten talousjärjestelmä.
Tämä koskee erityisesti totaalista sosialismia sellaisena kuin se koettiin Neuvostoliitossa tai Saksan kansallissosialismissa. Mutta se näkyy myös lukuisissa osittaisissa sosialismeissa, jotka ilmenevät todellisissa hyvinvointivaltiossa, sen monissa valtiollisissa “järjestelmissä”.
Vuodesta toiseen budjettivajeita korkeista maksuista huolimatta; tämä koskee valtion eläkejärjestelmää kuin myös valtion terveydenhuoltojärjestelmässä. Valtion koulutusjärjestelmä on samanlainen: oppilaiden suoritustaso laskee ja lukutaidottomuus kasvaa, vaikka julkiseen koulutukseen osoitetut määrärahat ovat kasvavat huimasti.
Yhdelläkään yksityisyrittäjällä ei olisi varaa antaa kustannusten karata käsistä tällä tavalla. Kaikkien kilpailijoiden on jatkuvasti parannettava toimintaansa. Vain niiden, joilla on laillinen monopoli ja jotka voivat tarvittaessa käyttää veronmaksajien rahoja, ei tarvitse tarkkailla kustannuksia.
Osittaissosialismi näyttää kasvonsa
Nyt on eräs osittainen sosialismin muoto, joka erottuu tavanomaisesta konkurssitaloudesta. Tappioiden sijasta siinä nähdään voittoja. Täällä nähdään usein kaikki muutkin menestyksekkäästi johdetun yrityksen tunnusmerkit, jossa on kaikki yksityisoikeudellisesta asemasta pukumiesten täyttämiin johtokunnan kokouksiin.
Kyse on keskuspankkitoiminnasta. Termi “keskuspankki” viittaa itse asiassa varsin selvästi keskussuunniteltuun talouteen. Tuskin kukaan kuitenkaan ajattelee niin, että kun puhutaan Yhdysvaltain keskuspankista, Euroopan keskuspankista tai muista keskuspankeista, puhutaan sosialistisen hengen jälkeläisestä. Keskuspankkeja pidetään pikemminkin tyypillisesti erityisen “kapitalistisina”. Mikä voisi olla kapitalistisempaa kuin raha? Mikä liittyy läheisemmin rahaan kuin pankki?
Lähemmin tarkasteltuna näyttää kuitenkin siltä, että tämä käsitys ei ehkä pidä täysin paikkansa. Vapaassa markkinataloudessa yksityisomistus ja kilpailu ovat hallitsevassa asemassa.
Keskuspankit sen sijaan ovat yleensä valtion hallitsemia laitoksia. Jopa niihin keskuspankkeihin, jotka ovat yksityisoikeudellisia toimijoita (kuten Yhdysvalloissa, Japanissa ja Sveitsissä on tilanne), sovelletaan erityislakeja, ja kansalliset hallitukset nimittävät näissä maissa keskuspankkien johtajat. Lisäksi keskuspankeilla on aina ja kaikkialla oikeudellisesti taattu monopoli.
Niiden setelistö ja fiat-talletusraha on suurelta osin suljettu vapaan kilpailun ulkopuolelle. Markkinaosapuolet ovat pakotettuja käyttämään keskuspankkien määrittämää rahaa.
Rahaa tyhjästä
Tämä raha on ainutlaatuista. Sitä voidaan periaatteessa tuottaa rajattomasti. Yksityisten liikepankkien rahan tuotantoa rajoittaa niiden oma pääoma (varat) ja asiakkaiden käteistalletukset (velat). Keskuspankit eivät kuitenkaan tarvitse omaa pääomaa tai käteistalletuksia. Ne luovat käteisen. Ne ovat niitä toimijoita, jotka luovat käteistä tyhjästä ja käytännössä ilmaiseksi.
Niiden toimilla on tietyt oikeudelliset rajat, kuten vuosina 2008–2009 ja 2020–2021 nähtiin, näitä rajoja voidaan lieventää nopeasti ja voimakkaasti. Tarvittaessa ne voidaan poistaa kokonaan.
Keskuspankeilla on siis potentiaalisesti paljon valtaa. Jos ne vain päästetään kahleistaan, ne voivat hallita koko taloutta ja yhteiskuntaa keskusjohtoisesta asemasta käsin. Ne voivat myötää uutta luottoa lähes rajattomasti. Ne voivat myöntää näitä lainoja joillekin ja evätä ne toisilta. Siksi ne voivat myös hallita kaikkien käytettävissä olevien resurssien käyttöä. Työvoima siirtyy lopulta sinne, missä työstä maksetaan parhaiten. Raaka-aineet ja tuotantohyödykkeet myydään yleensä niille, jotka tarjoavat korkeimman hinnan.
Se, joka näin ollen hallitsee painokonetta, voi myös ohjata todellisten resurssien virrata juuri sinne, minne parhaaksi näkee. Se, onko tämä resurssien käyttö myös kannattavaa, on keskuspankkien kannalta (toisin kuin liikepankkien tapauksessa) melko toissijaista. Hedän ei tarvitse ahkeroida ja investoida hyvin tappioiden kattamiseksi. Yksi napin painallus riittää!
Keskuspankit ovat siis olemassa hyväntekijöitä varten. Keskuspankkia johtavan ihmisen ei tarvitse vaivalloisesti valistaa ihmisiä saadakseen aikaan yhteiskunnallisia muutoksia. Humanisti, jolla on painokone, voi rahoittaa kaikki haluamansa muutokset napin painalluksella. Hän voi maksaa muille ihmisille siitä, että he tekevät, mitä hän haluaa. Hän ei tarvitse tähän säästöjä tai pääomaa. Hän ei myöskään tarvitse demokraattista enemmistöä. Niin kauan kuin painokone on hänen hallussaan, hänen ei yleisesti ottaen tarvitse välittää pätkääkään siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat tai toivovat.
Miljardilainoja Leninille, Stalinille ja Hitlerille
Tämä ei ole jäänyt sosialististen teoreetikoiden huomaamatta. Ranskan saint-simonistit olivat jo 1800-luvun alussa ymmärtäneet, että maan taloutta voidaan hallita erityisen helposti ja turvallisesti painokoneen avulla.
Muutamaa vuotta myöhemmin vaatimus “luottotoimen keskittäminen valtion käsiin kansallispankin kautta, jolla on valtion pääoma ja ehdoton yksinoikeus” oli näkyvästi esillä myös Karl Marxin ja Friedrich Engelsin vuoden 1848 julkaisemassa Kommunistisen puolueen manifestissa.
Ei ole yllättävää, että valtavia mahdollisuuksia luoda rahaa tyhjästä on käytetty kerta toisensa jälkeen valtion teollisuuspolitiikan ja sosialististen kokeilujen rahoittamiseen.
Brittihistorioitsija Antony Sutton osoitti 1970-luvulla, että eräät New Yorkin Wall Streetin liikepankit olivat rahoittaneet perinteisen eurooppalaisten yhteiskuntien radikaaleja rakenneuudistuksia. Ne tukivat miljardiluokan lainoillaan Leniniä ja Stalinia sekä Adolf Hitleriä. Se ei olisi ollut mahdollista ilman Yhdysvaltain keskuspankin takaamaa jälleenrahoitusta.
Uudet humanistit hallitsevat painokonetta
Myös meidän päivinämme keskuspankkijärjestelmän ja poliittisten utopioiden välinen historiallinen yhteys näkyy selvästi. Tällä on kyse talouden ja yhteiskunnan “vihreästä” ja tasa-arvoistavasta muutoksesta. EKP:n ja Yhdysvaltain keskuspankin johtajat ovat jo virallisesti sitoutuneet tähän.
Uudet humanistit rahapainoineen ovat epäilemättä suuri vaara ihmiskunnalle. He uhkaavat kaikkien hyvinvointia kanavoimalla niukkoja resursseja kannattamattomaan (ja siksi kestämättömään) käyttöön. Mutta he uhkaavat myös koko vapaata yhteiskuntajärjestystä valmistautuessaan poistamaan kaikkien yhteiskunnallisten voimien avoimen kilpailun. He haluavat korvata kilpailun sellaisen johtajaluokan vallalla, jota kukaan ei ole valinnut hallitsemaan muita ihmisiä.
Vihreää keskuspankkipolitiikkaa ei kuitenkaan pidä tuomita ensisijaisesti siksi, että sillä muka tavoitellaan ekologisia päämääriä, vaan siksi, että siinä syntyy keskuspankki, joka pääsee hallitsemaan. Keskuspankit ovat luonteeltaan tuhoisia. Silloinkin, kun niitä eivät johda ekologisiksi ja sosialistisiksi julistautuneet, ne suosivat kaveripiiriä, suosikkeja ja suurtaloutta.
Itävallan koulukunnan taloustieteilijät ovat osoittaneet muun muassa, että keskuspankit heikentävät aina ja kaikkialla talouskasvua heikentämällä ihmisten säästämishalukkuutta, lietsovat ahneutta ja kurjuutta ja tuottavat räikeitä tulo- ja varallisuuseroja. Keskuspankkeja ei voida uudistaa, vaan ne on lakkautettava.
Suomennos Jörg Guido Hülsmannin kirjoittamasta artikkelista “Central Banks and Socialism Are Forever Linked Together”. Artikkeli on julkaistu alun perin Mises Instituten verkkosivuilla 22. lokakuuta 2021. Saksankielinen alkuperäiskirjoitus löytyy Epoch Times -verkkolehdestä.
Hülsmann toimii taloustieteen professorina Angersin yliopistossa (Universités Faculté de Droit, d’Economie et de Gestion). Hän on Euroopan tiede- ja taideakatemian jäsen ja yhdysvaltalaisen Mises Instituten vanhempi tutkija. Hänen tutkimusalueisiinsa kuuluvat muun muassa raha-, pääoma- ja kasvuteoria. Hülsmann on kirjoittanut useita kirjoja, kuten Deflaatio ja vapaus, The Ethics of Money Production ja Mises: The Last Knight of Liberalism.
Kirjoituksen on suomentanut Thomas Brand (Twitter).
