Keskuspankkien ristiretki riskiä vastaan
Thorsten Polleitin essee vuodelta 2019
Viimeisimmän, vuosina 2008–2009 puhjenneen finanssikriisin jälkeen keskuspankit ympäri maailmaa ovat tehneet kaikkensa poistaakseen riskit rahoitusmarkkinoilta. Rahapolitiikasta päättävät teknokraatit pitävät huolen siitä, että vaikeuksiin ajautuneet lainaajat eivät romahda laskemalla korkoja, pidättämällä korot hyvin matalalla tasolla tai laskemalla liikkeeseen lisää luottoa ja rahaa. Keskuspankit ovat itse asiassa rakentaneet “turvaverkon” talouksien ja erityisesti rahoitusmarkkinoiden suojaksi. Nämä toimenpiteet ovat olleet varsin menestyksellisiä noin kymmenen viime vuoden aikana, kuten on jo nähty.
Sijoittajat eivät enää pelkää, että suuret lainanottajat — olivatpa ne sitten suuria valtioita tai suuria pankkeja ja yrityksiä — voisivat ajautua maksukyvyttömiksi. Tämän voi helposti tarkastelemalla luottoriskimarkkinoiden kehitystä. Likviditeetti on korkealla tasolla periaatteessa kaikilla merkityksellisillä luottomarkkinoiden alueilla, eikä lainanottajilla ole mitään vaikeuksia ottaa uutta velkaa ennen erääntymistä. Lisäksi osakemarkkinoiden arvostustasot ovat jatkaneet kasvuaan, ja keskuspankkien kevyt rahapolitiikka tukee riskimarkkinoita merkittävästi. Matalat korot tukevat osakekurssien nousukiitoa ja arvostusten vääristymistä.
Keinotekoisen matalat korot johtavat yritysten diskontattujen tulevien voittojen nykyarvon nousuun. Lisäksi luottokustannusten aleneminen kasvattaa yleensä yritysten voittoja, mikä puolestaan myös nostaa osakekursseja ja parantaa arvostustasoja. Yhtä tärkeää on se, että matalat korot ovat laskeneet yritysten pääomakustannuksia, mikä on rohkaissut lisäinvestointeihin, joka puolestaan kasvattaa sijoittajien optimismia ja ruokkii osakemarkkinoiden voimakasta hintakehitystä.
Yllä olevassa kuvassa esitetään riskinäkemyksen mittarina “rahoitusmarkkinoiden stressi-indikaattori” sekä Yhdysvaltain osakemarkkinoiden keskimääräistä P/E-lukua, joka kuvaa osakkeen hinnan ja osakekohtaisen tuloksen suhdetta. Aikasarjaa tarkastelemalla voi helposti havaita, että noin vuodesta 2009 lähtien P/E-luku on noussut huomattavasti, kun taas rahoitusmarkkinoiden stressi-indikaattorilla mitattu riskinäkemys on laskenut huomattavasti ja pysytellyt suhteellisen matalalla tasolla noin vuoden 2014 puolivälistä lähtien. Kaavion viesti on selvä: riskit vähenevät, osakkeiden arvostus nousee.
Tässä kehityksessä ei tietenkään sinänsä ole mitään väärää, ellei riskinottohalun kasvu johdu siitä, että keskuspankkien lukuisat luotto- ja rahoitusjärjestelmään kohdistuneet interventiot ovat vääristäneet todellisuutta. Erityisesti laskemalla keinotekoisesti markkinakorkoja keskuspankit ovat saaneet aikaan “noususuhdanteen”, joka tuottaa kaunista virallista dataa (bruttokansantuotteesta, investoinneista, työllisyydestä ja muusta sellaisesta), mutta joka on valitettavasti rakennettu juoksuhiekalle.
Noususuhdanne jatkuu vain, jos ja kun markkinakorot pysyvät matalammalla tasolla tai niitä painetaan aiempaa matalammalle tasolle. Jos korot nousisivat, erilaiset investoinnit osoittautuisivat kannattamattomiksi, lainat jäisivät hoitamatta, pankit tekisivät tappioita ja rajoittaisivat luotonantoaan, työttömyys kasvaisi ja niin edelleen. Toisin sanoen korkeammat korot muuttaisivat noususuhdanteen laskusuhdanteeksi, sillä ne itse asiassa romahduttaisivat tuotanto- ja työllisyysrakenteen, jota äärimmäisen matalien korkojen rahapolitiikka on edesauttanut.
Tämän vuoksi keskuspankit todennäköisesti jatkavat “ristiretkeään riskejä vastaan”. Toisin sanoen ne hyvin todennäköisesti pitävät korkotason nykyisellä matalalla tasolla hyvin kauan aikaa tai laskevat korkotasoa edelleen, jos se on vain mahdollista. Kuinka kauan tämä kehityskulku kohti aina vain matalampia korkoja voi jatkua? Kukaan ei todennäköisesti tiedä tätä varmuudella. Ainakaan tieteellisesti tarkasteltuna on mahdotonta ennustaa, milloin kriisi iskee, milloin nykyisen nousukauden kaari kääntyy romahdukseksi. Emme vain yksinkertaisesti osaa sanoa, koska tällaisten ennusteiden esittäminen ylittää selvästi taloustieteen rajat.
Keskuspankit ovat kuitenkin ottaneet luottomarkkinat täysin hallintaansa, joten on todennäköistä, että noususuhdanne jatkuu pidempään kuin useimmat meistä luulevat. Jos keskuspankit onnistuvat markkinakorot kurissa, niin markkinoiden luonnollinen korjausmekanismi — markkinakorkojen paluu “normaalimmalle” tasolle — on poissa pelistä; keskuspankkien ristiretki riskejä vastaan on ollut pirullisen toimiva resepti.
On totta, että keskuspankit poistavat sijoittajien riskejä koskevat huolet — esimerkiksi luottotappio-, likviditeetti-, uudelleensijoitus- ja horisonttiriskit — ja aiheuttavat näin suuren määrän vääristäviä vaikutuksia, jotka vielä kerrostuvat keskuspankkien ohjauskorkojen laskemisesta aiheutuvien vääristymien päälle. Rahoitusmarkkinoilla ei siis enää vain hinnoitella sijoituskohteita väärin, vaan myös pääomahyödykkeiden ja kaikenlaisten muiden hyödykkeiden hinnat vääristyvät mielikuvituksekkailla tavoilla (koska nämä hyödykkeet hinnoitellaan niiden diskontatun raja-arvotuotteen perusteella).
Jos keskuspankit pääsevät nykyisin harjoitetun rahapolitiikan keinoin kuin koira veräjästä, syntyy luultavasti maailmanhistorian suurin talous-rahoituksellisten vääristymien suma: virheinvestointien purkautuminen, hintakuplia ja ylivelkaantumista täysin ennennäkemättömässä mittakaavassa, jonka lisäksi valuuttajärjestelmä ajautuu kaaokseen ja fiat-valuuttojen ostovoima romahtaa. Todennäköinen lähiajan skenaario on seuraava: suuret keskuspankit ympäri maailmaa ovat liittoutuneet keskenään yrittäessään pitää nykyisen nousuhdanteen kiihdytysvaiheen päällä, eikä ole epäilystäkään siitä, etteivätkö ne tekisi mitä tahansa nousun jatkamiseksi niin pitkään kuin ikinä mahdollista.
Äärimmäisen negatiivinen skenaario, jos ja kun se toteutuu, on epäilemättä hyvin epämiellyttävä. Ludwig von Misesin (1881–1973) sanoin se on seuraavanlainen:
“Ei ole mitään keinoa välttää luotonlaajentamisen aiheuttaman noususuhdanteen romahdusta lopulla. Vaihtoehtona on vain se, toteutuuko kriisi aikaisemmin lopettamalla luotonlaajennus vai myöhemmin kyseisen valuuttajärjestelmän lopullisena ja täydellisenä hävityksenä.” [1]
Onneksi ihmisen tulevaisuus ei ole ennalta määrätty, toisin kuin marxilainen dialektinen materialismi haluaisi ihmisten uskovan. Päinvastoin. Ihmisten ajatukset ja teot muovaavat hänen tulevaisuuttaan; fatalismille ei ole sijaa ihmisluonnossa. Tämän myötä voimme asettua Hans F. Sennholzin (1922–2007) kannalle, joka totesi: “Ei ole missään nimessä liioiteltua tässä yhteydessä sanoa, että tämän maailman rahatalouden ongelma on melko helposti ratkaistavissa.” [2]
Tärkein askel olisi rahan alistaminen markkinakurille. Se tarkoittaa sellaisen järjestelmän syntyä, jossa ihmiset voivat vapaasti itse päättää, millaista rahaa ja rahayksikköä he haluavat käyttää. Tällöin ihmisiä ei enää käytännössä pakotettaisi käyttämään keskuspankkien monopolivaluuttoja, eivätkä keskuspankit voisi enää käyttää monopolivaltaansa väärin esimerkiksi varjovaltion ja suuryritysten kyltymättömien himojen tyydyttämiseksi. Ihmisten ei pidä alistua pelinappuloiksi.
Raha on hyödyke, joten rahan vapauttamisen myötä olisi myös mahdollista lieventää nykyisen fiat-rahajärjestelmän meille kaikille aiheuttaman talous-, rahoitus- ja yhteiskuntakriisin seurauksia.
—
[1] Mises, L. v. (1998), Human Action, s. 570.
[2] Sennholz, H. F. (1979), Age of Inflation, s. 178.
Suomennos Thorsten Polleitin (Twitter) kolumnista “Central Banks’ Crusade Against Risk”. Kolumni on julkaistu 15. toukokuuta Mises Wire -blogissa.
Thorsten Polleit on Euroopan suurimman jalometallikaupankäyntiin erikoistuneen Degussan pääekonomisti ja Polleit & Riechert Investment Managementin perustaja. Vuosina 1998–2021 hän työskenteli ABN AMRO:n ja Barclays Capitalin ekonomistina. Polleit on Bayeruthin yliopiston ja Frankfurt Schoolin kunniaprofessori.
Kirjoituksen on suomentanut Thomas Brand (Twitter).
