Kirjallisuuskatsaus
Itävaltalaisen taloustieteen historialliset juuret
Ajatukseni saksalaisen historiallisen koulukunnan taloudellisista opeista perustuu pääasiassa kahteen Ludwig von Misesin teokseen: The Historical Setting of the Austrian School of Economics (Auburn: Ludwig von Mises Institute, 1984) ja Omnipotent Government (New Haven: Yale University Press, 1944). Erich Streissler esittää, että Misesin saksalaista historiallista koulukuntaa koskeva tiukka arvostelu koskee vain nuorempaa historiallista koulukuntaa. Vanhempi historiallinen koulukunta suhtautui paljon myötämielisemmin talousteoriaan. Katso Streisslerin essee Bruce Caldwellin toimittamassa teoksessa Carl Menger and His Legacy (History of Political Economy, Annual Supplement to Volume 22, Durham, N.C.: Duke University Press, 1990), s. 31–68. “The Influence of German Economics in the Work of Menger and Marshall” (Glencoe, Ill.: Free Press, 1951).
Werner Sombartista, ks. Mortin J. Plotnickin näkemykset teoksessa Werner Sombart and His Type of Economics (New York: EcoPress, 1937). Sombartin lähestymistapaan voi tutustua hänen teoksissaan The Jews and Modern Capitalism (New York: EcoPress, 1962) ja The Quintessence of Capitalism (Lontoo: T. F. Unwin, Ltd., 1915). Sombartin teoksissa yhdistyy valtava määrä historiallista tietoa vähäiseen analyysiin. Sombart päätyi Hitlerin kannattajaksi: katso A New Social Philosophy (Princeton: Princeton University Press, 1937).
Othmar Spannista on saatavilla hyvin vähän englanninkielistä aineistoa, mutta hänen teoksessaan History of Economics (New York: Norton, 1930) käy selvästi ilmi, miten voimakkaasti saksalaisromanttinen ajattelu, erityisesti Adam Müller, vaikutti häneen. Hegelin suhde romantiikkaan on monimutkainen kysymys, jota ei käsitellä tässä esseessä. Tarkka näkemys löytyy esimerkiksi Charles Taylorin teoksen Hegel (Cambridge: Cambridge University Press, 1975) luvusta “Expressionism”. Lewis Hinchmanin Hegel’s Critique of the Enlightenment (Gainesville: University Presses of Florida, 1984) on myös erinomainen.
Hegelin näkemyksistä taloustieteestä voit tutustua lukemalla Laurence Dickey’n teoksen Hegel: Religion, Economics and the Politics of Spirit 1770–1807 (Cambridge: Cambridge University Press, 1987), joka on erittäin perusteellisesti dokumentoitu selvitys. Siinä korostetaan Hegelin pyrkimystä sovittaa uskonnolliset ja filosofiset vakaumuksensa taloudellisiin ja historiallisiin tutkimuksiinsa.
Sisäisten suhteiden opista katso H. H. Joachimin The Nature of Truth (Oxford: Clarendon Press, 1906), jossa esitetään teorian vahva puolustus. G.E. Mooren teoksessa Philosophical Studies (New York: Harcourt, Brace, 1922) oleva luku “Internal and External Relations” on erittäin tärkeää kritiikkiä. Moore esittää, että sisäisten suhteiden näkemys perustuu harhaan: sen sanominen, että jokin asia on erilainen, jos siltä puuttuu jokin ominaisuus, joka sillä todellisuudessa on, on triviaali totuus. Siitä ei seuraa, että asia, jolla ei ole mitään relaatio-ominaisuuksia, olisi jokin muu asia. Brand Blanshardin Reason and Analysis (La Salle, Ill.: Open Court, 1973), puolustaa oppia kaikkia sen arvostelijoita vastaan.
Sisäisten suhteiden oppi liittyy läheisesti orgaanisen kokonaisuuden (ykseys/ yhtenäisyys) käsitteeseen. Orgaanisesta kokonaisuudesta Hegelin filosofiassa eräs parhaista tarkasteluista on J. M. E. McTaggartilta, joka oli omalla alallaan ansioitunut filosofi. Katso hänen teoksensa Studies in the Hegelian Dialectic (Cambridge: Cambridge University Press, 1922) ja Studies in Hegelian Cosmology (Cambridge: Cambridge University Press, 1901). Varoitan lukijaa siitä, että ihailuni McTaggartia kohtaan Hegelin ajatusten tulkitsijana ei ole yleisesti jaettua.
Errol Harrisin Formal, Transcendental, and Dialectical Logic (Albany, N.Y.: State University of New York Press, 1987) puolustaa vahvasti Hegelin orgaanisen kokonaisuuden hyödyntämistä modernin logiikan erittäin syvällisesti tuntevan filosofin näkökulmasta. Arvostelin tämän teoksen International Philosophical Quarterly -lehdessä 30 (joulukuu 1990): 503–507. Harrisin vastine on “Reply to Gordon: Formal and Dialectical Logic”, International Philosophical Quarterly 31 (1991). En voinut jättää asiaa tähän, joten vastasin hänelle: “Reply to Harris: On Formal and Transcendental Logic”, International Philosophical Quarterly 32 (1992). Tämä keskustelu kattaa useita pääkysymyksiä, joista logiikan “orgaanisen” lähestymistavan kannattajat ja heidän vastustajansa kiistelevät. Harrisin erinomaista Cosmos and Anthropos -teosta (Atlantic Highlands, N. J.: Humanities Press, 1991) on syytä lukea myös sen hegeliläisen tiedeanalyysin vuoksi.
Karl Popper tarjoaa Hegelin historianfilosofiasta vastakkaisen tulkinnan kuin minä, kuten tekstissä mainitsin. Teoksessaan The Poverty of Historicism (New York: Harper, 1964) Popper pyrki osoittamaan, että emme voi “ennustaa historian tulevaa kulkua” (s. vii). Mielestäni hänen argumenttinsa epäonnistuu: se perustuu “tieteen tuleviin tuloksiin” liittyvään epäselvyyteen. Kirja on kuitenkin lukemisen arvoinen. Ylivoimaisesti paras teos Hegelin vaikutuksesta 1800-luvun saksalaiseen filosofiaan on John Toewsin Hegelianism (Cambridge: Cambridge University Press, 1980). Herbert Marcuse arvioi Hegelin vaikutusta “vasemmistohegeliläisestä” näkökulmasta teoksessa Reason and Revolution: Hegel and the Rise of Social Theory (Boston: Beacon Press, 1960). Vaikka kirjassa on joitakin arvokkaita oivalluksia, sen jatkuva toisto “negatiivisen ajattelun voimasta” Hegelissä on lähes pakkomielteistä. Karl Löwithin From Hegel to Nietzsche (New York: Anchor, 1967) on syväluotaava teos.
Hegelin politiikkaa ja taloutta koskeva työ on viime vuosina herättänyt valtavaa kiinnostusta. William Makerin toimittama Hegel on Economics and Freedom (Macon, Ga.: Mercer University Press, 1987) esittää useita erilaisia tulkintoja. Yksi mielenkiintoisimmista puheenvuoroista teoksessa on Richard Dien Winfieldin artikkeli. Winfield esittää teoksessaan Reason and Justice (Albany, N.Y.: State University New York Press, 1988) Hegelin taloustieteen täysimittaisen puolustuksen. Vaikka Winfield ei olekaan vapaiden markkinoiden täysi kannattaja, hän on kapitalismin kannalla paljon enemmän kuin nykypäivän hegeliläisten keskuudessa on tapana; ja hän kehittää joitakin erinomaisia kriittisiä huomioita Marxia kohtaan. Harry Brod väittää kirjassaan Hegel’s Philosophy of Politics (Boulder, Colo.: Westview Press, 1992) Hegelin tarjoavan “keskitien” liberalismin ja marxismin välillä. Steven Smithin Hegel’s Critique of Liberalism (Chicago: University of Chicago Press, 1989) on erittäin huolellisesti laadittu kirja. George Armstrong Kelly’n Hegel’s Retreat from Eleusis (Princeton: Princeton University Press, 1978) asettaa Hegelin vastakkain myöhempien poliittisten ajattelijoiden kanssa.
Vaikka essessä en voinut tehdä muuta kuin mainita “kansalaisyhteiskunnan”, lukijan pitäisi olla tietoinen siitä, että siitä on tullut hyvin “kuuma aihe” nykyisessä poliittisessa filosofiassa. Jättimäinen teos aiheesta on Andrew Aratonin ja Jean Cohenin Civil Society and Political Theory (Cambridge, Mass.: MIT Press, 1992). Toinen laaja teos, joka on Cohenin ja Araton tavoin kirjoitettu sosialistisesta näkökulmasta, on John Keanen Democracy and Civil Society (Lontoon: Verso, 1988). Z.A. Pelczynskin toimittama The State and Civil Society: Studies in Hegel’s Political Philosophy (Cambridge: Cambridge University Press, 1984) puolustaa Hegeliä yleisesti syytöksiä vastaan, joiden mukaan hän kannattaisi kaikkivoipaa valtiota. Norbert Waszekin The Scottish Enlightenment and Hegel’s Account of ‘Civil Society’ (Boston: Kluwer, 1988) on arvokas teos paitsi otsikossaan ilmoitetun aiheen, mutta myös Hegelin klassisten taloustieteilijöiden tutkimuksen, kannalta.
Siirtyessämme Hegelistä Brentanoon, filosofinen ilmapiiri muuttui mielestäni parempaan suuntaan. Brentanon pääteos on saatavilla englanninkielisenä käännöksenä: Franz Brentano, Psychology from an Empirical Standpoint, käännös A.C. Rancurello ym., (Lontoon: Routledge, 1973). Brentano käsittelee “oikeita” ja “vääriä” arvoarvostelmia teoksessa The Origin of Our Knowledge of Right and Wrong, käännös R. M. Chisholm ja Elizabeth Schneewind (Atlantic Highlands, N. J.: Humanities Press, 1969). G.E. Moore tarkasteli Brentanon arvoteoriaa International Journal of Ethics -lehdessä 14 (1903), s. 115–123. Brentanon usko arvojen objektiivisuuteen vaikutti voimakkaasti Mooreen ja jonkin aikaa myös Bertrand Russelliin. Thomas L. Carsonin The Status of Morality (Dordrecht: D. Reidel, 1984) puolustaa brentanolaista arvoteoriaa. Ludwig von Mises oli eri mieltä tästä aiheesta. Teoksessaan Theory and History (Washington, D.C.: Ludwig von Mises Institute, 1985) s. 36, n.1, hän hylkää Brentanon teorian. Valitettavasti Mises ei tarkastellut Brentanon argumentteja. Brentanon oppia intentionaalisuudesta, joka lienee hänen tärkein panoksensa filosofiaan, käsitellään yksityiskohtaisesti David Bellin teoksessa Husserl (Lontoo: Routledge, 1990).
Pelkään, että yksinkertaistan Locken ja Humen näkemyksiä tieto-opista kirjoituksessani karkealla tavalla. Tarkemmin asiasta, ks. H.H. Price, Hume’s Theory of the External World (Oxford: Clarendon, 1940). Tämä teos osoittaa, miten Hume rakensi maailman aistitiedoista: se on kauniisti kirjoitettu kirja ja henkilökohtainen suosikkini. Hyvin erilaisia tulkintoja Humen tieto-opista verrattuna Priceen, joihin nojaan kirjoituksessani, ovat antaneet John Wright kirjasssaan Hume’s Skeptical Realism (Manchester: Manchester University Press, 1983) ja Galen Strawsonin teoksessaan The Secret Connexion: Causation, Realism and Hume (Oxford: Oxford University Press, 1989). Michael Ayresin Locke, Volume I: Epistemology (Lontoo: Routledge, 1991) on ehdottomasti paras Locken tieto-oppia käsittelevä kirja. Se on yhdessä sen rinnakkaisniteen Ontology kanssa merkittävä filosofinen tutkielma. Ayres puolustaa Locken kantoja monia tällä hetkellä muodissa olevia näkemyksiä vastaan.
En ole tietoinen mistään kattavasta selvityksestä W. S. Jevonsin filosofiasta. Hänen tärkein tietoteoriaa käsittelevä teoksensa on kaksiniteinen The Principles of Science (Lontoo: MacMillan, 1874). Hänen näkemyksensä utiliteettia koskien ovat teoksessa The Theory of Political Economy (Lontoo: MacMillan, 1871). 1800-luvun brittiläisen empirismin ymmärtämisen kannalta tärkeä teos on John Skorupskin John Stuart Mill (Lontoo: Routledge, 1989). Skorupski puolustaa monia empiristeille tyypillisiä teorioita. Erittäin hyödyllinen kirja, jossa brittiläiset empiristit ja saksalaiset romantikot asetetaan vastakkain tieto-opin osalta, on Hans Aarsleffin From Locke to Saussure (Minneapolis: University of Minnesota Press, 1982).
Kuten esseessä annan ymmärtää, Böhm-Bawerkin Marx-kritiikki on yksi parhaista esimerkeistä hänen analyyttisestä menetelmästään. Marxin työarvoteorian myöhempi kritiikki on paljolti Böhm-Bawerkin ansiota, kuten käy ilmi yhdestä parhaista yhteenvedoista teoriaa koskevista viimeaikaisista töistä, joka on Jon Elsterin Making Sense of Marx (Cambridge: Cambridge University Press, 1985). Käsittelen Böhm-Bawerkin väitteitä yksityiskohtaisemmin kirjassani Resurrecting Marx (Rutgers: Transaction Books, 1990).
Metodologinen individualismi on tietenkin yksi itävaltalaisen taloustieteen keskeisistä opeista. Alan Garfinkelin Forms of Explanation (New Haven: Yale University Press, 1981) on tärkeä puheenvuoro, mutta hän ei hyväksy individualistista kantaa. J.W.N. Watkinsin artikkeli “Ideal Types and Historical Explanation” Alan Ryanin toimittamassa teoksessa The Philosophy of Social Explanation (Oxford: Oxford University Press, 1973) puolustaa metodologista individualismia. Näin tekee myös Jon Elster teoksessaan Making Sense of Marx. Elster kuitenkin väittää kummallisesti Marxin olleen metodologinen individualisti. Margaret Gilbertin On Social Facts (Lontoo: Routledge, 1989), kehittää omaperäisen kannan tähän kysymykseen: hän väittää, että sosiaalisiin ilmiöihin liittyy “moninaisia subjekteja”. Katso myös Robert Nozickin teos The Examined Life (New York: Simon and Schuster, 1989, s. 73).
Terence Irwinin Aristotle’s First Principles (Oxford: Oxford University Press, 1988) on poikkeuksellisen yksityiskohtainen opas Aristoteleen näkemyksiin filosofian ja tieteen oikeasta metodista. Irwinin käsitykset “heikosta ja vahvasta dialektiikasta” ovat erityisen hyödyllisiä Aristoteleen ymmärtämisessä. Kaksi parasta viimeaikaista keskustelua Nikomakhoksen etiikasta ovat Sarah Broadien Ethics with Aristotle (Oxford: Oxford University Press, 1991) ja Richard Krautin Aristotle on the Human Good (Princeton: Princeton University Press, 1989). Douglas Rasmussenin ja Douglas Den Uylin Liberty and Nature (La Salle, Ill.: Open Court, 1991) teoksessa sovelletaan aristoteelisia oivalluksia moderniin poliittiseen filosofiaan. Keskustelua aristoteelisesta ja itävaltalaisesta taloustieteestä löytyy B. Caldwellin aiemmin mainitusta teoksesta löytyvästä Barry Smithin artikkelista “Aristotle, Menger, Mises: An Essay in the Metaphysics of Economics”. Smithin artikkeli on välttämätöntä luettavaa.
Esittämäni huomautus itsestään selvistä arvostelmista on peräisin G. E. Mooren teoksesta Principia Ethica (Cambridge: Cambridge University Press, 1903). Michael Williamsin Groundless Belief (Oxford: Oxford University Press, 1977) vastustaa itsestään selviä arvostelmia. Hermeneutiikan näkökulmasta ks. tämän koulukunnan pääteoksena tunnettu Hans-Georg Gadamerin Truth and Method (New York: Seabury Press, 1975).
Väitteeni siitä, että Mises ei sulkenut pois determinismiä, saattaa vaikuttaa yllättävältä, mutta se olisi itse asiassa vähättelyä. Mises oli deterministi: hän oli kuitenkin sitä mieltä, että tiede ei nyt kykene löytämään niitä lakeja, joiden mukaan ihmisen ajattelu toimii. Näin ollen on olemassa tilaa prakseologialle, tieteenalalle, joka pitää ihmistä rationaalisena toimijana. Katso esimerkiksi Theory and History. Kantin filosofiasta on tarjolla erinomainen kuvaus Paul Guyerin teoksessa Kant and the Claims of Knowledge (Cambridge: Cambridge University Press, 1987). Misesin huomautukset inhimillisen ajattelun kategorioista eivät vedä häntä mukaan Kantin monimutkaisiin argumentteihin.
J. Alberto Coffan teoksen The Semantic Tradition from Kant to Carnap (Cambridge: Cambridge University Press, 1991) mukaan looginen positivismi syntyi vastareaktiona Kantin väitteelle, jonka mukaan a priori tieto perustuu puhtaaseen intuitioon. Tunnetuin selostus positivistien verifikaatioperiaatteesta on A. J. Ayerin päivitetty Language, Truth and Logic (Oxford: Oxford University Press, 1946). Kirjan tarkistettuun painokseen on syytä tutustua, koska siinä Ayer muotoilee periaatteen uudelleen huomioiden kritiikin. Ayer kannatti periaatetta elämänsä loppuun asti: ks. “Reply to Dummett” Lewis Hahnin toimittamassa teoksessa The Philosophy of A. J. Ayer (LaSalle, Ill.: Open Court, 1992), s. 149–156. Myös Michael Dummettin samassa teoksessa olevaan esseeseen “The Metaphysics of Verificationism”, s. 129–148, on syytä tutustua. Tekstissä esittämäni kritiikki positivistista merkitysnäkemystä kohtaan on paljolti velkaa Alvin Plantingan teokselle God and Other Minds (Ithaca, N.Y.: Cornell University Press, 1967).
Väitän esseessä, että Karl Popperin näkemys merkityksestä ei ole sen parempi kuin loogisten positivistien näkemys. Voimakkaan väitteen päinvastaisesta näkemyksestä tarjoaa W.W. Bartley III teos Unfathomed Knowledge, Unmeasured Wealth (La Salle, Ill.: Open Court, 1990). Hänen “kriittinen rationalisminsa” näyttää minusta antavan mahdollisuuden uskoa mitä tahansa: kritiikki, jota uskomuksiin kohdistetaan, perustuu mielivaltaisiin standardeihin.
