Kysymys
Giorgio Agambenin kysymyksiä koronaviruskriisin eettisistä seurauksista
“Suuri irstailu sai alkunsa tästä taudista… Kukaan ei enää ollut halukas pysymään sinnikkäästi siinä, mitä hän oli aiemmin pitänyt hyvänä, koska uskoi ehkä voivansa kuolla ennen kuin saavuttaa sen.”
- Thukydides, Peloponnesolaissotien historia, II.53
Haluaisin jakaa kenen tahansa kanssa kysymyksen, joka on vaivannut mieltäni lakkaamatta kuukauden ajan. Kuinka on mahdollista, että koko maa on poliittisesti ja eettisesti romahtanut sairauden edessä meidän huomaamatta sitä? Sanat, joita olen käyttänyt tämän kysymyksen esittämiseen, on punnittu huolellisesti yksi kerrallaan. Omien eettisten ja poliittisten periaatteiden luopumisen mitta on itse asiassa hyvin yksinkertainen: kyse on siitä, mikä on se raja, jonka ylittyessä emme ole valmiita luopumaan niistä. Uskon, että lukija, joka riittävän vakavasti pohtii seuraavia näkökohtia, ei voi olla muuta kuin samaa mieltä siitä, että — huomaamatta tai teeskentelemällä sitä, että hän ei huomaa sitä — kynnys, joka erottaa ihmisyyden raakalaismaisuudesta, on ylitetty.
- Ensimmäinen, ehkä vakavin, asia koskee kuolleiden ruumiita. Kuinka voimme hyväksyä pelkästään määrittelemättömän riskin edessä, että ihmiset, joista välitämme, ja ihmiset yleensä eivät vain kuolleet yksin, vaan — jotain, mitä ei ole koskaan historiassa tapahtunut, ei Antigonesta näihin päiviin — heidän ruumiinsa poltettiin ilman hautajaisia.
- Sitten hyväksyimme ilman sen suurempia ongelmia, pelkästään määrittelemättömän uhan edessä sellaisia liikkumisen rajoituksia, joita ei ole koskaan nähty maan historiassa; ei edes toisen maailmansodan aikana (sodan aikana ulkonaliikkumiskielto rajoittui joihinkin tunteihin). Hyväksyimme yksinomaan määrittelemättömän uhan edessä sen, että keskeytämme tosiasiallisesti ystävyys- ja rakkaussuhteet, koska läheisyydestämme oli tullut mahdollinen tartuntalähde.
- Näin tapahtui — ja tässä osumme tapahtumien suureen — koska olemme jakaneet elinkokemuksemme, joka on aina ollut erottamattomasti ruumiillista ja hengellistä, yhtenäisyyden toisaalta puhtaasti biologiseksi kokonaisuudeksi ja toisaalta tunne- ja kulttuurielämäksi. Ivan Illich osoitti, ja David Cayley muistutti tästä hiljattain, modernin lääketieteen olevan vastuussa tästä jaosta: se otetaan itsestäänselvyytenä, mutta itse asiassa se on valtava abstraktio. Tiedän erittäin hyvin, että tämä abstraktio on käynyt toteen nykymaailmassa elvytyslaitteiden avulla, jotka voivat pitää ruumiin puhtaassa vegetatiivisessa tilassa. Mutta jos tätä tilaa jatketaan sille sopivien tilallisten ja ajallisten rajojen ulkopuolelle, kuten me nyt pyrimme tekemään, ja siitä tulee eräänlainen sosiaalisen käyttäytymisen periaate, kohtaamme ristiriitoja, joista ei ole ulospääsyä.
Tiedän, että joku kiirehtii sanomaan, että kyseessä on ajallisesti rajoitetusta tilasta, jonka jälkeen kaikki palaa entiselleen. On todella outoa, että voimme toistaa tämän muuta kuin vilpillisessä mielessä, koska samat hätätilan julistaneet viranomaiset eivät lakkaa muistuttamasta meitä siitä, että kun hätätila on ohi, meidän on edelleen noudatettava samoja ohjeita ja “sosiaalinen etäisyys”, kuten tätä suurta eufemismia on kutsuttu, on yhteiskunnan uusi organisointiperiaate. Ja joka tapauksessa sitä, mihin olemme kerran hyväksyneet vilpittömässä tai vilpillisessä mielessä, ei voida peruuttaa.
Olen julistanut meidän kaikkien olevan vastuussa. Tässä vaiheessa en voi kuitenkaan olla vierittämästä vielä suurempaa vastuuta niiden niskaan, joiden tehtävänä olisi ollut vahtia ihmisarvon perään. Ennen kaikkea kirkko, josta on tullut nykyajan todellisen uskonnon eli tieteen palvelija, on radikaalilla tavalla hylännyt tärkeimmät periaatteensa. Kirkko on unohtanut paavi Franciscuksen johtamana sen, että Franciscus Assisilaisen hyväksyi spitaaliset. Kirkko on unohtanut, että yksi armon teoista on sairaiden luona vierailu. Se on unohtanut marttyyrien opettavan, että ihmisten on oltava valmiita uhraamaan elämänsä uskomme sijaan, ja että kanssaihmisistämme luopuminen tarkoittaa uskosta luopumista.
Toinen luokka, joka epäonnistui tehtävässään, oli lakimiehet. Olemme jo jonkin aikaa tottuneet käyttämään hätäasetuksia, joiden avulla toimeenpanovalta tosiasiallisesti korvataan lainsäädäntövallalla. Olemme poistaneet demokratiaa määrittelevän vallanjaon periaatteesta. Mutta tässä tapauksessa kaikki rajat on ylitetty, ja syntyy sellainen vaikutelma, että pääministerin ja pelastuspalvelun päällikön sanoilla, kuten Führerin sanoilla, on välitön lain voima. Emmekä ymmärrä, miten vapauden rajoitukset voitaisiin säilyttää, kuten ennustetaan, hätäasetusten ajallisia voimassaolorajoja pidemmälle. Millä oikeuksilla perusteilla? Onko kyse pysyvästä poikkeustilasta? Lakimiesten velvollisuutena on varmistaa, että perustuslain kirjainta noudatetaan, mutta lakimiehet ovat hiljaa. Quare silete iuristae vuonna munere vestro? (Miksi lakimiehet vaikenevat siitä, mikä koskee heitä?”
Tiedän, että aina on joku, joka vastaa, että suuri uhraus on tehty moraalisten periaatteiden varassa. Heille haluaisin muistuttaa, että Adolf Eichmann, ilmeisesti hyvässä uskossa, ei väsynyt toistamaan, että hän oli tehnyt sen, mitä hän oli tehnyt, omatuntonsa varassa totellakseen kantilaisen moraalilain käskyjä. Sääntö, jossa vahvistetaan, että meidän on luovuttava hyvästä hyvän pelastamiseksi, on aivan yhtä väärä ja ristiriitainen kuin se, joka vapauden suojelemiseksi käskee meitä luopumaan vapaudesta.
Suomennos Giorgio Agambenin kirjoituksesta “Una domanda”, joka ilmestyi Quodlibetin verkkosivuilla 13.4.2020. Suomennettu Adam Kotskon englanninkielisestä käännöksestä.
Kirjoituksen on suomentanut Thomas Brand (Twitter).
