Luokkasota ja vallankumouksellinen sosialismi
Ludwig von Misesin toinen luento vuodelta 1952
Marx olettaa, että “edut” ovat riippumattomia ihmisen ideoista ja ajatuksista. Hän sanoi sosialismin olevan ihanteellinen järjestelmä proletariaatille. Hän sanoi, että luokan edut määrittävät yksilöiden ajattelun ja että tämä tilanne aiheuttaa yhteensovittamattomia ristiriitoja eri luokkien välillä. Marx palasi sitten takaisin siihen pisteeseen, josta hän oli aloittanut — nimittäin, että sosialismi on ihanteellinen tila.
Kommunistisen manifestin (1848) peruskäsitteitä olivat “luokka” ja “luokkasota”. Marx ei kuitenkaan sanonut, mikä “luokka” oli. Marx kuoli 35 vuotta Kommunistisen manifestin julkaisemisen jälkeen vuonna 1883. Noiden 35 vuoden aikana hän julkaisi useita kirjoja, mutta yhdessäkään niistä hän ei kertonut, mitä hän tarkoitti sanalla “luokka”. Marxin kuoleman jälkeen Friedrich Engels julkaisi Marxin Das Kapitalin kolmannen osan. Engels sanoi, että tämä käsikirjoitus, jonka parissa Marx ei ollut työskennellyt vuosia ennen kuolemaansa, oli löytynyt Marxin työpöydältä. Yhdessä kolmisivuisessa luvussa Marx kertoo meille, mitä “luokka” ei ole. Mutta voit lukea kaikki hänen kirjoituksensa vain lopulta huomataksesi, että et edelleenkään tiedä mitä “luokka” on. Itse asiassa “luokkia” ei ole luonnossa. Ajattelumme — asioiden järjestäminen kategorioihin — rakentaa luokat mieleemme. Kysymys ei ole siitä, onko yhteiskuntaluokkia olemassa Karl Marxin merkityksessä; kysymys on, voidaanko yhteiskuntaluokkien käsitettä käyttää sillä tavoin kuin Karl Marx tarkoitti niitä käytettävän. Emme voi.
Marx ei huomannut, että yksilön tai luokan “edun” ongelmaa ei voi ratkaista pelkästään viittaamalla siihen tosiasiaan, että on olemassa tällainen etu ja ihmisten on toimittava omien etujensa mukaisesti. On esitettävä kaksi kysymystä: (1) Mitä lopullista päämäärää kohti “edut” ajavat ihmistä? ja (2) Mitä menetelmiä etujen ajamat ihmiset päättävät käyttää saavuttaakseen nämä päämäärät?
Ensimmäinen internationaali oli pieni joukko ihmisiä, muutama ihminen Lontoossa, Karl Marxin ystäviä ja vihamiehiä. Joku ehdotti, että heidän olisi syytä tehdä yhteistyötä Iso-Britannian ammattiyhdistysliikkeen kanssa. Vuonna 1865 Karl Marx piti ensimmäisen internationaalin kokouksessa puheensa, jonka nimi oli Työpalkka, hinta ja voitto. Tämä oli yksi hänen harvoista kirjoituksistaan, joka oli alun perin kirjoitettu englanniksi. Tässä kirjasessa hän huomautti, että ammattiliittojen toimintatavat olivat huonot ja että niitä oli muutettava. Seuraavassa on mukaelma: “Ammattiliitot haluavat parantaa työväen oloja kapitalistisen järjestelmän puitteissa. Tämä on toivoton ja hyödytön pyrkimys. Kapitalistisen järjestelmän puitteissa työväen tilaa ei voida parantaa. Parasta, mitä ammattiyhdistysliike voisi tällä tavoin saavuttaa, olisi lyhyen aikavälin menestys. Ammattiliittojen on hylättävä tämä ‘konservatiivinen’ politiikka; heidän on omaksuttava vallankumouksellinen politiikka. Heidän on taisteltava itse palkkayhteiskunnan lakkauttamisen puolesta ja tehtävä töitä sosialismin tulemisen puolesta.” Marxilla ei ollut rohkeutta julkaista tätä kirjoitusta elinaikanaan; se julkaistiin hänen tyttärensä Eleanor Marxin toimesta vuonna 1898. Marx ei halunnut häiritä ammattiyhdistysliikettä; hän toivoi edelleen, että ne luopuisivat teoriastaan.
Tässä oli kyse ilmeisestä mielipideristiriidasta proletariaatin keskuudessa oikeista keinoista. Proletaariset liitot ja Marx olivat eri mieltä siitä, mikä oli proletariaatin “etu”. Marx sanoi, että luokan “etu” oli ilmeinen — siitä ei voisi olla epäilystäkään — kaikki tietäisivät sen. Sitten täältä tulee mies, joka ei kuulu ensinnäkään tähän proletaariseen luokkaan, kirjailija ja asianajaja, joka kertoo ammattiliitoille heidän olevan väärässä. “Tämä on huonoa politiikkaa”, hän sanoi. “Teidän on muutettava politiikkaanne radikaalisti.” Tässä yhteydessä koko ajatus luokasta hajoaa, ajatus siitä, että yksilö voi joskus tehdä virheen, mutta luokka kokonaisuutena ei voi koskaan erehtyä.
Marxististen oppien arvostelu on aina ollut pinnallista. Kriitikot eivät koskaan huomauttaneet sitä, kuinka Marx oli ristiriidassa omien asioidensa kanssa ja kuinka hän epäonnistui selittämään ajatuksensa. Böhm-Bawerkin [1] arvostelu oli hyvä, mutta se ei kattanut Marxin koko järjestelmää. Marxin kriitikot eivät edes koskaan löytäneet Karl Marxin ilmeisimpiä ristiriitoja.
Marx uskoi “rautaiseen palkkalakiin”. Hän hyväksyi sen taloudellisen oppinsa perustaksi. Hän ei pitänyt saksankielisestä nimityksestä, “messinkinen” palkkalaki, josta Ferdinand Lassalle (1825–1864) oli julkaissut lehtisen. Karl Marx ja Ferdinand Lassalle eivät olleet ystäviä, vaan he olivat erittäin kovassa kilpailussa keskenään. Marx sanoi, että Lassallen “messinkisestä” palkkalaista Lassallen omaa oli ainoastaan sana “messinkinen” (eli rautainen). Ja tämän sanan hän oli lainannut sanakirjasta ja Goethen “suurista ikuisista rautaisista laeista”. [2]
“Rautainen palkkalaki” löytyy edelleen monista oppikirjoista, poliitikkojen mielistä ja näin ollen monista laeistamme. “Rautaisen palkkalain” mukaan palkkataso määräytyy niiden elintarvikkeiden ja muiden välttämättömyystavaroiden mukaan, joita tarvitaan hengissä pysymiseen ja lisääntymiseen, työväestön lasten tukemiseksi siihen asti, kunnes lapset ovat riittävän vanhoja työskentelemään tehtaissa. Jos palkkataso nousee tämän yläpuolelle, työntekijöiden määrä kasvaa ja lisääntynyt työntekijöiden määrä alentaisi palkkatasoa jälleen. Palkat eivät voi pudota tämän pisteen alapuolelle, koska silloin syntyisi työvoimapula. Tämän lain mukaan työntekijä on jonkinlainen mikrobi tai jyrsijä ilman vapautta valita tai vapaata tahtoa.
Jos olet sitä mieltä, että kapitalistisessa järjestelmässä palkkojen on mahdotonta poiketa tästä tasosta, kuinka sitten voidaan vielä puhua Marxin tavoin siitä, että työväestön asteittainen köyhtyminen on väistämätöntä? Marxin historianfilosofiansa, jonka mukaan palkat pysyvät sillä asteella, jossa ne riittävät elättämään työväestön jälkeläiset siihen asti, kunnes heistä tulee työntekijöitä, on ratkaisemattomassa ristiriidassa sen marxistisen idean kanssa, jonka mukaan työnväestö köyhtyy köyhtymistään, kunnes he asettuvat avoimeen kapinaan, jonka lopputuloksena syntyy sosialismi. Tietenkin molemmat opit ovat kestämättömiä. Jopa 50 vuotta sitten johtavien sosialistien oli turvauduttava muihin yksityiskohtaisiin suunnitelmiin tukeakseen teorioitaan. Hämmästyttävää oli se, että vuosisadan aikana Marxin kirjoitusten jälkeen kukaan ei ole osoittanut tätä ristiriitaa. Ja tämä ristiriita ei ole ainoa ristiriitainen asia Marxissa.
Se, mikä todella tuhosi Marxin, oli hänen ideansa työväestön asteittaisesta köyhtymisestä, Marx ei ymmärtänyt, että kapitalismin tärkein ominaisuus oli suurtuotanto ihmisjoukkojen tarpeisiin; kapitalistien päätavoite on tuottaa suurille massoille. Marx ei myöskään ymmärtänyt, että kapitalismissa asiakas on aina oikeassa. Palkansaajan ominaisuudessa työntekijä ei voi päättää, mitä on tehtävä. Mutta asiakkaan ominaisuudessa hän on todella pomo ja kertoo pomolleen, yrittäjälle, mitä tehdä. Hänen pomonsa on noudatettava työntekijöiden määräyksiä, koska he ovat ostavan yleisön jäseniä. Rouva Webb, [3] kuten muutkin sosialistit, oli hyvin menestyneen liikemiehen tytär. Kuten muutkin sosialistit, hänen mielestään hänen isänsä oli itsevaltias, joka käskytti kaikkia. Hän ei ymmärtänyt, että hänen isänsä oli markkinoilla toimivien itsemääräämisoikeudestaan nauttivien asiakkaiden määräysten kohde. “Suuri” rouva Webb ei ollut viisaampi kuin typerin viestintuoja, joka näkee vain pomonsa antavan hänelle käskyjä.
Marxin mukaan ei ollut epäilystäkään siitä, mitä kohti ihmiset pyrkivät. Hänellä ei ollut myöskään epäilyksiä parhaasta tavasta saavuttaa nämä päämäärät. Kuinka on sitten niin, että ihminen, joka luki niin paljon ja lopetti lukemisensa vain kirjoittaakseen, ei huomannut ideoidensa ristiriitaa?
jotta voisimme vastata tähän kysymykseen, meidän on palattava ajassa taaksepäin heidän ajatteluunsa. Tuo oli Charles Darwinin aikakausi Lajien synnystä (1859). Tuon päivän älyllinen muoti oli tarkastella ihmistä pelkästään sen kautta, että hän oli nisäkkäiden elinluokan jäsen ja nisäkkäät — kuten muutkin eläimet — toimivat vaistojensa varassa. Marx ei ottanut huomioon ihmiskunnan kehitystä hyvin alkukantaisen ihmisen tason yläpuolelle. Hän piti ammattitaidotonta työvoimaa normaalina työvoiman tyyppinä ja ammattitaitoista työvoimaa poikkeuksena. Hän kirjoitti yhdessä kirjoistaan, että koneiden teknologisen parantumisen edistyminen aiheuttaa asiantuntijoiden katoamisen, koska konetta voi käyttää kuka tahansa; koneen käyttö ei edellytä erityistä taitoa. Siksi tulevaisuuden normaali ihminen on ei-asiantuntija.
Marxin monet ajatukset ovat peräisin paljon vanhemmilta ajoilta, etenkin mitä tulee hänen historianfilosofiaansa. Marx korvasi Hegelin Geistin kehityksen aineellisten tuotantotekijöiden kehityksellä Hän ei ymmärtänyt, että aineelliset tuotantovoimat, eli työkalut ja koneet, ovat itse asiassa ihmismielen tuotosta. Hän sanoi, että nämä työkalut ja koneet, aineelliset tuotantovoimat, johtavat väistämättä sosialismiin. Hänen teoriaansa on kutsuttu “dialektiseksi materialismiksi”, sosialistit puhuvat lyhyesti “diametista”. [4]
Marx päätteli teesistä teesin negaatioon ja negaation kieltämiseen. Lähtökohta oli teesi, jonka mukaan omaisuus ja sen tuotantovälineet ovat yksityisessä omistuksessa ja hallinnassa. Tämä oli asiantila yhteiskunnassa, jossa jokainen työntekijä oli joko itsenäinen viljelijä tai käsityöläinen, jolla oli hallussaan työvälineensä. Alkuperäisen teesin negaatio — omistusoikeus kapitalismissa — on, kun työkalut olivat työntekijöiden sijaan kapitalistien omistuksessa. Negaation kieltäminen johtaa ajatukseen, jonka mukaan koko yhteiskunta omistaa tuotantovälineet. Tällä tavoin perustelemalla Marx sanoi löytäneensä historiallisen kehityksen lain. Ja siksi hän kutsui sitä “tieteelliseksi sosialismiksi”.
Marx leimasi kaikki häntä edeltäneet sosialistit “utopistisosialisteiksi”, koska he yrittivät osoittaa sosialismin olevan parempi asiantila. He halusivat vaikuttaa kanssaihmistensä näkemykseen, koska odottivat ihmisten omaksuvan sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän, jos he vakuuttuisivat sen olevan parempi. He olivat “utopisteja”, Marx sanoi, koska he yrittivät kuvata tulevaa maallista paratiisia. Marxin edeltäjistä, joita hän kutsui “utopisteiksi”, oli ranskalainen Saint-Simonin kreivi, walesilainen tehtaanjohtaja Robert Owen (1757–1858), ranskalainen filosofi Charles Fournier (1772–1837), joka oli epäilemättä hullu. (Fourieria kutsuttiin “fou [houkka] du Palais-Royal”. Hänen oli tapana sanoa, että “sosialismin aikakaudessa meressä ei ole enää suolaa, vaan ne ovat limua.”) Marxin mukaan nämä kolme olivat suuria edelläkävijöitä. Mutta hän sanoi, etteivät he ymmärtäneet sitä, että heidän sanomansa oli vain “utopiaa”. He odottivat sosialismin tulevan maan päälle ihmisten mielipiteiden muututtua. Mutta Marxille sosialismin tulo oli väistämätöntä; se oli luonnollinen väistämättömyys.
Toisaalta Karl Marx kirjoitti sosialismin väistämättömyydestä. Mutta toisaalta hän organisoi sosialistisen liikkeen, sosialistisen puolueen, julisti kerta toisensa jälkeen hänen sosialisminsa olevan vallankumouksellista, ja että hallituksen väkivaltainen kaataminen oli välttämätöntä sosialismin saavuttamiseksi.
Marx lainasi kielikuvansa naistentautiopista. Sosialistinen puolue on ikään kuin synnytysoppia, Marx sanoi; se tekee sosialismin tulemisen mahdolliseksi. Jos pidämme koko prosessia väistämättömänä, joku saattoi kysyä, miksi et suosi kehitystä vallankumouksen sijasta? Marxilaiset vastaavat: “Elämässä ei ole kehitystä. Eikö syntymä itsessään ole vallankumous?”
Marxin mukaan sosialistisen puolueen tavoitteena ei ollut vaikuttaa, vaan vain edesauttaa väistämätöntä. Mutta synnytysoppi itsessään vaikuttaa ja muuttaa olosuhteisiin. Synnytyslääketiede on itse asiassa edistänyt lääketieteen kehitystä ja jopa pelastanut ihmishenkiä. Ja ihmishenkiä pelastamalla voitaisiin sanoa, että synnytyslääketiede on itse asiassa muuttanut historian kulkua.
Sana “tieteellinen” saavutti arvostusta 1800-luvulla. Engelsin Anti-Dühringista (1878) tuli eräs menestyneimmistä kirjoista filosofisten marxististen kirjoitusten joukossa. Yksi kirjan luvuista painettiin uudelleen lehtisenä “Sosialismin kehitys utopiasta tieteeksi” ja se oli valtava menestys. Neuvostokommunisti Karl Radek (1885–1939) kirjoitti myöhemmin pamfletin “Sosialismin kehitys tieteestä teoksi”
Marxin ideologiaoppi sepitettiin porvariston kirjoitusten kumoamiseksi. Tšekkoslovakialainen Tomáš Masaryk (1850–1937) syntyi Itävalta-Unkarissa köyhään työläis- ja maanviljelijäperheeseen. Hän kirjoitti marxismista. Marxistit kutsuivat häntä silti porvariksi. Kuinka häntä voitiin pitää “porvarina”, kun Marx ja Engels kutsuivat itseään “proletariaatiksi”?
Jos proletariaatin on ajateltava luokkaetunsa mukaan, mitä se tarkoittaa, jos heidän välillään on erimielisyyksiä ja mielipide-eroja? Sekaannus tekee tilanteen erittäin vaikeaksi selittää. Kun proletariaatti on erimielistä, he kutsuvat toisinajattelijoita “luokkapettureiksi”. Marxin ja Engelsin jälkeen kommunistien suurmies oli saksalainen Karl Kautsky (1854–1938). Vuonna 1917, kun Lenin yritti saada aikaan maailmanlaajuisen vallankumouksen, Karl Kautsky vastusti ajatusta. Ja tämän erimielisyyden vuoksi puolueen entisestä suurmiehestä tuli yhdessä yössä “luokkapetturi” ja häntä kutsuttiin monilla muillakin pilkkanimillä.
Tämä ajattelutapa on samanlainen kuin rasistien ajattelutapa. Saksalaiset rasistit julistivat, että selvä joukko poliittisia ideoita oli saksalaisia ja että jokaisen todellisen saksalaisen on välttämättä ajateltava näiden erityisten ajatusten mukaisesti. Tämä oli natsien idea. Natsien mukaan paras tila oli sotatila. Mutta joillakin saksalaisilla — esimerkiksi Kantilla, Goethella ja Beethovenilla — oli erilaisia “epäsaksalaisia” ideoita. Jos jokaisen saksalaisen ei tarvitse ajatella tietyllä tavalla, kuka päättää, mitkä ideat ovat saksalaisia ja mitkä puolestaan epäsaksalaisia? Vastaus voi olla vain “sisäinen ääni”, joka on perimmäinen lähtökohta, lopullinen mittatikku. Tämä kanta johtaa väistämättä ristiriitoihin, joiden täytyy johtaa sisällissotaan tai jopa maailmansotaan.
Venäläisten keskuudessa oli kaksi ryhmää, joista molemmat pitivät itseään proletariaattina — bolševikit ja menševikit. Ainoa tapa ratkaista heidän välisensä erimielisyydet olivat käyttää voimaa ja tappaa. Bolševikit voittivat. Sitten kommunististen bolševikkien riveistä ilmeni muita mielipide-eroja — Trotskin [5] ja Stalinin välillä — ja ainoa tapa ratkaista heidän välisensä ristiriita oli suorittaa puhdistus. Trotski pakotettiin maanpakoon, hänet ajettiin Meksikoon ja siellä hänet murhattiin vuonna 1940. Stalin ei luonut mitään alkuperäistä; hän palasi vallankumoukselliseen vuoden 1859 Marxiin — ei interventionistiseen vuoden 1848 Marxiin.
Valitettavasti puhdistukset eivät tapahdu vain siksi, että ihmiset ovat epätäydellisiä. Puhdistukset ovat marxistisen sosialismin filosofisen perustan välttämättömiä seurauksia. Jos et voi keskustella filosofisista mielipide-eroista samalla tavalla kuin keskustelet muista ongelmista, sinun on etsittävä toinen ratkaisu — väkivalta ja voima. Tämä ei kuitenkaan koske vain politiikkaa, taloudellisia haasteita, sosiologiaa, lainsäädäntöä ja sen sellaisia. Se viittaa myös luonnontieteiden ongelmiin. Webbit, paroni ja paronitar Passfield, järkyttyivät kuullessaan, että venäläislehdet ja -tutkimukset käsittelivät jopa luonnontieteellisiä ongelmia marxismi-leninismi-stalinistisen filosofian näkökulmasta. Jos on olemassa esimerkiksi luonnontieteitä tai genetiikkaa koskevia mielipide-eroja, “johtajan” on ratkaistava ongelma. Tämä on täysin välttämätön seuraus siitä, että marxistisen opin mukaan rehellisten ihmisten keskuudessa ei voi olla erimielisyyttä; joko ajattelet kuten mitä tai olet petturi ja sinut on tapettava.
Kommunistinen manifesti ilmestyi vuonna 1848. Tässä asiakirjassa Marx saarnasi vallankumouksesta. Hän uskoi, että vallankumous oli aivan nurkan takana. Hän uskoi, että sosialismi oli määrä saada aikaan useiden interventionististen toimenpiteiden avulla. Hän luetteli kymmenen interventiota — muun muassa korkea progressiivinen tulovero, perintöoikeuden lakkauttaminen, maatalousuudistukset ja niin edelleen. Hän sanoi, että nämä toimenpiteet eivät olleet kestäviä, mutta välttämättömiä sosialismin syntymisen kannalta.
Niinpä Karl Marx ja Friedrich Engels uskoivat vuonna 1848, että sosialismi voitaisiin saavuttaa interventioin. Vuoteen 1859 mennessä, yksitoista vuotta Kommunistisen manifestin julkaisemisen jälkeen, Marx ja Engels olivat luopuneet interventioiden puolustamisesta. He eivät enää odottaneet sosialismin syntyvän lainsäädännöllisten muutosten avulla. He halusivat synnyttää sosialismin tekemällä radikaaleja muutoksia yhdessä yössä. Tästä näkökulmasta Marxin ja Engelsin seuraajat tarkastelivat myöhempiä toimenpiteitä — New Dealia, Fair Dealia ja niin edelleen — “pikkuporvarien” politiikkaa. Engels oli 1840-luvulla sanonut Iso-Britannian työlainsäädännön olevan osoitus edistyksestä ja merkki kapitalismin hajoamisesta. Myöhemmin he kutsuivat tällaisia interventionistisia toimenpiteitä tai interventiopolitiikkaa (Sozialpolitik) erittäin huonoksi.
Vuonna 1888 — neljäkymmentä vuotta Kommunistisen manifestin julkaisemisen jälkeen — englantilainen kirjailija teki siitä käännöksen. Engels lisäsi joitakin kommentteja käännökseen. Hän viittasi Manifestissa suositeltuun kymmenen kohdan ohjelmaan, joiden hän huomautti olevan paitsi kestämättömiä, kuten Manifestissa todettiin, mutta juuri niiden kestämättömyyden vuoksi niitä olisi pakko edistää entistä voimakkaammin jatkossa, kunnes lopulta nämä edistyneemmät toimenpiteet johtaisivat sosialismiin.
Toimittajan huomioita
[1] “The Unresolved Contradiction in the Economic Marxian System”. Teoksessa Shorter Classics of Eugen von Böhm-Bawerk (South Holland, IL: Libertarian Press, 1962 [1896; englanniksi 1898]), ss. 201–302.
[2] Marx myös kritisoi Lassallea sanan “Arbeiterstand” (työnväenluokka) käytöstä; Marx sanoi Lassallen olevan sekava, mutta Marx ei koskaan selittänyt sitä, miten Lassalle oli sekava. — toim.
[3] Beatrice Webb (1858–1943), Sidney Webbin (1859–1947) vaimo, myöhemmät lady ja lordi Passfield, brittifabiaaneja. — toim.
[4] Väliajalla tohtori Mises kertoi vierailleensa koulussa Meksikossa, “escuela socialista”, “sosialistinen koulu”. Mises kysyi koulun meksikolaiselta dekaanilta, mitä “sosialistisella koululla” tarkoitetaan. Dekaani selitti, että Meksikon laki edellytti koulujen opettavan darwinistista evoluutio-oppia ja dialektista materialismia. Sitten dekaani kommentoi tätä vaatimusta koskevaa lakia ja itse koulujärjestelmää: “Lain kirjaimen ja käytännön välillä on suuri ero. Yhdeksänkymmentä prosenttia koulujemme opettajista on naisia ja valtaosa heistä on hartaita katolisia.”
[5] Lev Trotski (1879–1940)
Ludwig von Mises piti yhdeksän luentoa 23. kesäkuuta — 3. heinäkuuta 1952 San Franciscon julkisessa kirjastossa Marxin dialektisen materialismin ja luokkataisteluteorian perustavanlaatuisista virheistä ja väärinkäsityksistä. Nämä luennot koottiin yhteen Marxism Unmasked: From Delusion to Destruction -nimiseen teokseen, jonka amerikkalainen Foundation for Economic Education julkaisi vuonna 2006. Class Conflict and Revolutionary Socialism on toinen Misesin luennoista.
Artikkelin on suomentanut Foundation for Economic Educationin luvalla Thomas Brand (Twitter). Lue lisää FEE:n tekijänoikeusohjeista.
