Luottamus tieteeseen ja Ruotsin toisenlainen lähestymistapa koronavirustautiin
Cristiano Lanzanon essee
Eläminen Ruotsissa maahanmuuttajana COVID-19-pandemian aikana on erikoislaatuinen tilanne. Ei vain siksi, että maahanmuuttajayhteisöt ovat erityisen alttiita tartunnoille ja saattavat olla alttiimpia sen taloudellisille vaikutuksille pitkällä aikavälillä, vaan myös siksi, että koen voimakkaammin Ruotsin (jossa asun ja työskentelen) ja muun Euroopan ja maailman (jossa perheeni ja monet ystäväni ovat) valitsemien lähestymistapojen terävähkön eron.
Skandinavian maassa keskitytään lähes yksinomaan ikääntyneisiin ja muihin riskiryhmiin, testausta on vähän ja hyvin vähän sitovia sosiaalisen etäisyyden toimenpiteitä, kun taas monet muut maat ovat ottamassa käyttöön massiivisia lockdown- eli sulkemistoimenpiteitä. Tästä kontrastista tulee hyvin syvällinen asia, sillä se on kevyt skitsofrenian muoto erilaisten emotionaalisten ja poliittisten toimintatapojen välillä epävarmuuden käsittelemiseksi.
Ruotsissa asuvana ja työskentelevänä italialaisena olen tottunut siihen, että kaksi maatani (se, josta olen kotoisin ja se, missä asun) edustavat hyvin usein kahta ääripäätä monesta näkökulmasta tarkasteltuna. Koronaviruksen leviäminen ja poliittisten reaktioiden moninaisuus näissä kahdessa tapauksessa ovat lisänneet tätä eroa entisestään. Toisaalta tiedostusvälineet lähettävät kuvamateriaalia tartunnan tuhoisista vaikutuksista Pohjois-Italiassa ja kertovat italialaisten lockdown-toimenpiteistä, heidän liikkumisvapautensa yksityiskohtaisista rajoituksista, parvekkeilta laulettujen laulujen muodossa ilmaistusta kestokyvystä tai karanteenissa olevien lasten piirtämistä sateenkaarista. Toisaalta rauhallisuus ja rationaalisuus näyttävät olevan ruotsalaisten toimenpiteiden johtava johtoaihe. Vaikuttaa siltä, että meillä on kaksi ristiriitaista ihannetyyppiä siitä, miten tietyn maan kansalaiset ja heidän johtajansa, reagoivat käynnissä olevaan kriisiin.
Kansalainväliset tiedostusvälineet viittaavat nyt hieman huolen ja uteliaisuuden sekaisin tuntein “ruotsalaiseen poikkeustapaukseen”: Ruotsin lähestymistapaan, joka keskittyy moraaliseen suostutteluun ja hyvin rajallisiin ja kohdennettuihin kieltoihin. Ruotsissa ollessa tuntuu nyt siltä, että olemme valtavan poliittisen kokeilun “kontrolliryhmä” globaalin pandemian hillitsemisessä ja torjunnassa: Osoitammeko — ainutlaatuinen tapaus Euroopassa ja mahdollisesti koko maailmassa — olevamme oikeassa vai olemmeko matkalla kohti katastrofia?
Muutama asiantuntijat, joita kuullaan säännöllisesti Ruotsin TV-ohjelmissa ja sanomalehtiotsikoissa, ilmentävät tätä erikoista viestintätyyliä, jossa sekoittuvat viileys, irrallisuus ja mahtaileva sitoutuminen “tiedepohjaisiin” arviointeihin. Maailman terveysjärjestö WHO:n asiantuntija Johan Giesecke yllätti TV-uutisohjelma Aktuelltin isännät lakonisella lausunnollaan, että Iso-Britannian päätös koulujen sulkemisesta oli “typerä”. Bakteriologi Agnes Wold, joka on tullut tunnetuksi valtavirrasta poikkeavista lausunnoistaan, on nyt arvostettu “rauhoittavista” twiiteistaan ja hänen väsymättömästä tuestaan valtion virastojen antamille suosituksille.
Yhdessä näistä virastoista työskentelee näkyvin ja ruotsalaisasiantuntijoista suosituin valtion epidemiologi Anders Tegnell. Hän työskentelee Folkhälsomyndighetenin (FHM), Ruotsin kansanterveysviraston, palveluksessa. Asiantuntijalaitoksena ja viranomaisena FHM on huomattavan riippumaton Ruotsin hallituksesta ja johtaa virallisia koronavirustaudin vastaisia kriisitoimia Ruotsissa.
Tegnell tunnetaan kuivista ja vähäpuheisista vastauksistaan toimittajille, joissa hän suorastaan hylkää turhat huolet ja perusteettomat skenaariot.
Tämä on saanut jotkut vihaamaan häntä, mutta hän on saanut myös suurta arvostusta ja tukea. Arbetet-lehden kulttuuritoimittaja Johannes Klenell on kirjoittanut mielipidekirjoituksessaan samaisessa lehdessä: “Kriisiaikoina ruotsalaiset eivät aseta toivoaan kirkuviin populisteihin, jotka mölyävän maan hajoamisesta, vaan ruotsalaiset luottavat nörtteihin”. Toisin sanoen tylsillä byrokraateilla ja epäsympaattisilla tutkijoilla on valta rauhoittaa ihmisiä — tai niin aikakin mielipidemittaukset näyttävät osoittavan.
Kun pohjoismaiset naapurit, kuten Tanska ja Norja, ovat ryhtyneet toteuttamaan tiukempia toimia, esimerkiksi sulkemalla rajat ja koulut, sekä Ruotsin hallitus että Ruotsin kansanterveysvirasto ovat todenneet, että nämä päätökset olivat “poliittisia”, toisin sanoen ne eivät perustuneet asiantuntijoiden suosituksiin. Ruotsin kansanterveysviraston vastaavan viranomaistahon johtaja vahvisti väitteen haastattelussa. Jotkut ruotsalaiset tiedotusvälineet menivät vielä pidemmälle ja kertoivat belgialaisvirologien mielipiteistä, jotka olivat eri mieltä maansa hallituksensa päätöksestä sulkea koulut ja valittivat, että “poliitikot olivat päättäneet olla kuuntelematta tutkijoita”.
Tiede on kuitenkin kiistanalainen alue: sitä ei pidä kuvitella yksimieliseksi eikä täysin politiikasta irralliseksi — etenkin kun keskustelemme lääketieteestä, terveydenhuollosta ja muiden kuin farmaseuttisten hillitsemistoimien suunnittelusta. Ensimmäisen näkökohdan osoittamiseksi nostan esille, että Ruotsin akateemisessa yhteisössä on todellakin ilmennyt eriäviä kantoja, vaikkakaan ei kiistatta: virallista lähestymistapaa arvosteleviin artikkeleihin ilmestyy usein kommentteja lukijoilta, jotka ilmaisevat järkytyksensä tai vihansa hyödyttömästä väittelystä ja vaativat ihmisiä kunnioittamaan ja luottamaan enemmän viranomaisiin.
Jotkut epidemiologit ja kansanterveyden asiantuntijat ovat kuitenkin nyt kyseenalaistaneet Ruotsin kansanterveysviraston valitseman linjan ja vaativat virastolta avoimempaa viestintää ja tiedon jakamista. Ryhmä tutkijoita on laatinut skenaarioita pandemian kehityksestä Ruotsin eri kunnissa ja koko maassa seuraten Imperial Collegen julkaiseman tutkimuksen esimerkkiä, joka vaikutti Iso-Britannian “laumasuojaan” nojanneen koronapolitiikan täyskäännökseen. Myös Ruotsin kansanterveysviraston virkamiehet mainitsivat alussa laumasuojan, mutta eivät ole enää kahden viime viikon aikana viitanneet tähän ajatukseen.
Arvostelijoiden simulaatio osoittaa, että vain vahvemmilla sosiaaliseen etäisyyteen tähtäävillä toimilla voidaan välttää terveydenhuoltojärjestelmän vakava ylikuormittuminen. Mutta vaikka joitakin rajoituksia pannaan vähitellen täytäntöön, esimerkiksi yli 50 ihmisten kokoontumisten ja ravintoloissa syömisen kieltäminen, suurin osa muista valinnoista on edelleen voimassa. Peruskoulut ovat edelleen auki, ja ihmisiä pyydetään hellästi arvioimaan itse matkustamisen todellista välttämättömyyttä pääsiäisen aikana: hiihtokeskukset ovat edelleen itse asiassa auki.”[Ruotsissa] meillä on edelleen todella suuri luottamus toisiamme kohtaan, mutta [luotamme] myös julkisiin instituutioihin ja poliitikkoihin”, ulkoministeri Anne Lind selitti.
Tegnell kertoi, että lakisääteiset määräykset voivat olla tarpeettomia, koska viranomaissuositusten noudattaminen on osa “ruotsalaista kulttuuri”. Tegnell, vahvistaakseen luottamuksen asemaa ja viranomaisohjeiden noudattamista ruotsalaisina perinteinä, nosti esille esimerkin erittäin korkeasta kansallisesta rokotekattavuudesta, vaikka lakisääteistä rokotevelvoitetta ei ole.
Tämä on mielenkiintoinen esimerkki, joka palauttaa minut takaisin Ruotsi-Italia-jatkumoon. Kasvava epäilys rokotteita kohtaan on herättänyt todellista huolta Italiassa viime vuosina etenkin niin kutsutun “rokottamattomuusliikkeen”, joka on joskus löytänyt liittolaisia joistakin vaaleilla valituista poliitikoista, takia. Italian hallitus on joutunut luomaan vanhemmille tiukempia kannusteita lasten rokottamiseksi. Osassa Italian rokotekeskustelusta on kyse siitä, miten eri asiantuntijat ottavat yhteen ja miten erilaiset lähestymistavat ottavat huomioon vanhempien huolenaiheet ja viestivät paremmin rokotteisiin liittyvistä riskeistä ja hyödyistä ilman, että luisutaan rokotevastaisten relativismiin ja salaliittojen sävyttämään maailmaan.
Kaikista puutteistaan huolimatta Italiassa hiljattain käydyissä julkisissa keskusteluissa on ollut runsaasti — vaikkakin epätasaisesti jakautunut määrä — tieteellistä tietoa rokotteista. Kaikki tämä ei ole ollut kohteliasta ja vivahteikasta; Roberto Burioni, jota jotkut rokotteiden vastustajat ovat uhanneet väkivallalla, on tullut tunnetuksi sosiaalisen median välityksellä tapahtuvasta aktivismistaan, aggressiivisesta tyylistään ja melko dogmaattisesta tieteen puolustamisesta, joka hänen mukaansa “ei ole demokraattista” — se on samanlainen muotoilu, jonka Ruotsin viralliset lähestymistavan puolustajat, jotka ovat huolissaan populismista ja käyttävät usein sarkasmia itseluulottelevia tiedemiehiä ja “internet-asiantuntijoita” vastaan, voisivat ottaa omakseen.
Burioni polarisoi julkista keskustelua ja sai sekä ihailijoita että vihamiehiä. Hän yllättäen ilmoitti helmikuun alussa, että koronavirus ei leviä Italiaan (samalla viikolla Ruotsin kansanterveysviraston pääjohtaja Johan Carlson sanoi jotain vastaavaa Ruotsista). Sittemmin Burionista on tullut vankkumaton eristys- ja hallintatoimien puolustaja ja aktiivinen koronavirustautiin liittyvien valeuutisten kumoaja.
Tieteen sisäinen toiminta ei välttämättä ole kirjaimellisesti ottaen demokraatista. Itse asiassa tiede voi näyttää enemmänkin epätäydellisten vahvistusmekanismien sääntelemältä epävakaalta harvainvallalta, jossa kokeet, tohtorintutkinnot, konferenssit, vakiovirka, vertaisarvioidut julkaisut ja vastaavat tieteelliset ansiot ratkaisevat. Tapa, jolla teknotieteellinen tieto voi tunkeutua yhteiskuntaa ja synnyttää odottamiamme hyödyllisiä vaikutuksia, on kuitenkin luonnostaan poliittinen kysymys, ja se on tuntemamme demokraattisen järjestelmän ytimessä.
Tiedeviestintä ei ole vain muodollinen seikka: siinä käsitellään sitä, miten tieteelliset hypoteesit jaetaan avoimella tavalla, altistetaan oppimiselle ja arvostelulle, miten niitä parannetaan ja miten hypoteeseja tehostetaan. Painopistettä laajentamalla tämä on todennäköisesti yksi harvoista tavoista, joilla hallitukset ja tutkijat voivat ylläpitää ja palauttaa “aikuisten” niitä kohtaan kokeman luottamuksen — termi, jota Ruotsin pääministeri Stefan Löfven käytti äskettäisessä puheessaan kansakunnalle. Pääministeri vaati ihmisiä ottamaan henkilökohtaista vastuuta kriisin hoidosta.
Ajatus vallan ja yhteiskunnan hoitovastuun siirtämisestä päteville asiantuntijoille kriisin ajaksi poliittisesti neutraalilla tavalla ei olisi täysin uutta ruotsalaisen yhteiskuntatekniikan historiassa — Ruotsin hyvinvointivaltion kehitys koko 1900-luvun ajan liittyy läheisesti yhteiskunnan tieteellistä hallintaa koskeviin ideoihin ja käytäntöihin.
Mutta tieteellisen ja poliittisen tason jäykkä erottelu ei ole aivan totta. Loppujen lopuksi epidemiologia ja kansanterveystiede eivät ole teoreettisen fysiikan kaltaisia tieteenaloja: määritelmän mukaan kahdessa ensin mainitussa otetaan huomioon sosiokulttuuriset, psykologiset ja taloudelliset tekijät.
Ensimmäisten tartuntapäivien aikana, kun Ruotsin kansanterveysviraston asiantuntijoilta kysyttiin siitä, miksi Ruotsi ei pane täytäntöön tiukempia sulkemistoimenpiteitä, FHM:n asiantuntijat vastasivat usein viittaamalla näiden toimenpiteiden mahdollisesti tuhoisiin talousvaikutuksiin — näitä seikkoja he eivät enää juurikaan mielellään mainitse.
On totta, että edessämme on syvä talous- ja rahoituskriisi. Joudumme tekemään traagisen valinnan: pelastetaan suurin mahdollinen määrä ihmisiä nyt tai suurin määrä toimeentuloa (ja sen seurauksena myös ihmishenkiä) myöhemmin. Tämä valinta kummittelee Ruotsin yllä, eikä päätös ole yksinkertainen. Eikö päätöksen pitäisi olla ainakin osittain demokraattisesti valitun ja virkavastuulla toimivan hallituksen käsissä? Samanlainen argumentti eristämistoimien “teknisointia” vastaan on esitetty myös Italiassa, jossa hallitusta on arvosteltu siitä, että se on käyttänyt suhteettoman paljon lainsäädäntövälineitä, kuten presidentin asetuksia, päätöksentekoprosessin nopeuttamiseksi ja pitkien — ja tässä tilanteesta logistisesti monimutkaisten — parlamentaaristen keskustelujen välttämiseksi.
Jos sovellamme demokratian ja vastuuvelvollisuuden periaatteita laajempaan näkökulmaan, voisimme myös katsoa taaksepäin ja väittää, että Italian, Ruotsin ja koko maailman poliitikkoja pitäisi olla vastuussa vuosikymmenten rakenneuudistuksista, osittaisesta yksityistämisestä ja julkisten hyvinvointipalveluiden alasajosta. Näitä prosesseja pohtimatta on mahdotonta ymmärtää, miksi sitä kaaviossa olevaa viivaa, joka vielä on terveydenhuoltojärjestelmän kantakyvyn alla, on tasoitettava, ja miksi terveydenhuoltojärjestelmän kantokyky on sitä, mitä se milloinkin sattuu olemaan.
Juuri viime viikolla Tukholman alue, jossa koronavirustauti on kylvänyt eniten tuhoa, saattoi päätökseen julkisen sairaalan myyntiprosessin vaikutusvaltaiselle teollisuusryhmittymälle (myynnistä oli sovittu kuukausia sitten). Voittoa tavoittelevien toimijoiden vaikutusvalta Ruotsin kuuluisassa hyvinvointijärjestelmässä on kasvanut vuosikymmenien ajan, ja sitä on edistetty ja tuettu teknisten valintojen nimissä, joita määrittelevät tehokkuus ja uusi julkisjohtamisen oppi.
Kauppa toteutettiin kesken virusepidemian. Samaan aikaan keskusteltiin ehdotuksista julkisen terveydenhuollon puolustamiseksi ja lääketeollisuuden kansallistamiseksi. Toivokaamme, että “luottamus” viranomaisia kohtaan, joka on muuten arvokas voimavara monissa olosuhteissa, ei ole näiden keskustelujen johtava periaate.
Suomennos Cristiano Lanzanon (Twitter) esseestä “Trust in science and Sweden’s different approach to Covid-19”. Essee ilmestyi Corona Times -verkkojulkaisussa 1.4.2020.
Lanzano on italialaissyntyinen sosiaaliantropologi ja vanhempi tutkija pohjoismaisessa Afrikka-instituutissa. Hän tutkii Länsi-Afrikan politiikkaa ja luonnonvarojen käyttöä. Hän on aiemmin kirjoittanut Ruotsista italialaisille tiedotusvälineille.
Artikkelissa ilmaistut näkemykset ovat Lanzanon omia, eivätkä välttämättä heijasta kenenkään muun tahon näkemyksiä tai kantoja.
