Maailman terveysjärjestön kyvyttömyys haastaa Kiina koronaviruksesta käy kalliiksi

Kansainvälinen toimija hyväksyi huolimattomasti Pekingin vakuuttelut siitä, ettei syytä huoleen juurikaan ollut

Lawrence Freedman

Japanin hallituksen laskiessa 2020 Tokion olympialaisten siirtämisen kustannuksia ensi vuoteen, Tarō Asō, Japanin varapääministeri, ilmaisi turhautumisensa Maailman terveysjärjestöä WHO:ta kohtaan. Valmistautuminen juuri tällaiseen pandemiaan oli jo pitkään ollut WHO:n ensisijainen tavoite. Miksi se siis epäonnistui niin pahasti, kun pandemia tuli?

Asō sanoi, että WHO oli mennyt aivan liian lähelle Kiinaa. Asō sanoi, että WHO:n pitäisi muuttaa nimensä Kiinan terveysjärjestöksi. WHO:n edellinen pääjohtaja Margaret Chan oli kiinalainen, mutta tämän lisäksi hänen seuraajansa, Etiopian entinen terveysministeri Tedros Adhanom Ghebreyesus, oli Kiinan ehdokas. Syytös oli vakava: “Jos WHO ei olisi varhaisessa vaiheessa sanonut, että Kiinassa ei ollut keuhkokuume-epidemiaa, niin kaikki olisivat ryhtyneet varotoimiin”, Asō sanoi 28. maaliskuuta. Vaikka joulukuun lopussa varoitettiin, että Wuhanin kaupungissa Kiinassa oli ilmennyt uusi tauti, WHO toisteli Pekingin vakuutteluja siitä, ettei syytä huoleen juurikaan ollut.

WHO:ta oli varoitettu Wuhanin ongelmasta luotettavan, mutta hankalan lähteen toimesta. Kiinan vaatimuksesta WHO ei useimpien kansainvälisten järjestöjen tavoin sisällytä Taiwania itsenäiseksi jäsenekseen. Siksi ne, jotka todella yrittävät etsiä todisteita Taiwanin torjuntatoimista koronavirustaudin vastaisessa taistelussa, eivät löydä niitä ainakaan WHO:n verkkosivuilta. Kuten Asō kuitenkin huomautti, Taiwanin voi hyvinkin sanoa olevan “maailman johtava” viruksen pysäyttäjä, ja Taiwanin vakuuttavien tulosten pitäisi olla kaikkien tiedossa. Seulomalla Kiinasta saapuvat ihmiset ja jäljittämällä kaikkien tunnettujen sairastapauksien kontaktit tämä noin 24 ihmisen kansoittama saarimaa on onnistunut rajoittamaan sairastapaukset 363:een ja viiteen kuolemantapaukseen.

Mutta WHO ei voi kertoa tätä tarinaa. Maaliskuun lopulla oli hämmentävä hetki, kun WHO:n vanhempi neuvonantaja Bruce Aylward ei pystynyt vastaamaan hongkongilaisen toimittajan kysymyksiin Taiwanista, koska Aylward ei uskaltanut tunnustaa sen olemassaoloa erillisenä poliittisena toimijana. Tämä on tuttu ongelma kansainvälisille byrokraateille. Tässä tapauksessa erityistä hämmennystä aiheutti se, että Taiwan oli varoittanut WHO:ta Wuhanin ongelmasta jo joulukuun lopussa. Taiwanilaiset olisivat lisäksi nostaneet esille mahdollisuuden, että uusi taudinaiheuttaja saattaisi levitä ihmisestä toiseen. Tämä siitä huolimatta, että Taiwanin paikallinen kommunistinen puolue yritti tukahduttaa uutiset ja varoitti avoimesti lääkäreitä lopettamaan vahingollisten huhujen levittämisestä. Mutta tämän vuoden alussa uutisia alkoi tulla ei lähteistä, ei vain Taiwanista.

WHO ei reagoinut Taiwanin varoitukseen eikä välittänyt sitä myöskään jäsenmailleen. Sen sijaan se noudatti Kiinan virallista linjaa. Tilanteen vakavoitumisesta huolimatta WHO toisteli Kiinan vakuutteluja tilanteesta. WHO hyväksyi tunnetusti 14. tammikuuta Kiinan väitteet alustavista tutkimuksesta, jonka mukaan tämä saattoi olla uusi esimerkki uuden viruksen leviämisestä eläimistä ihmisiin, kun villieläimiä ostetaan ja myydään kiinalaisilla “tuoretoreilla” (engl. wet markets), mutta toistaiseksi ei ollut todisteita siitä, että virus leviäisi ihmisestä toiseen. Wuhanissa hengestään taistelevat ihmiset tiesivät tämän väitteen olevan valhetta. WHO välitti tämän rauhoittelevan viestin Twitterissä. Maailman hallitukset, jotka luottavat WHO:n arvioihin kaikkein arvovaltaisimpana tartuntatautien asiantuntijana, hyväksyivät WHO:n arviot.

—

22. tammikuuta Maailman terveysjärjestön hätäkomitea kutsuttiin puhelinneuvotteluun keskustelemaan siitä, oliko “uusi koronavirus 2019) kansainvälinen kansanterveysuhka (Public Health Emergency of International Concern, PHEIC). Kansainvälinen kansanterveysuhka on yhtä porrasta alempana ennen pandemiaa. Sen jälkeen kun “eriävät näkemykset” tilanteesta oli käyty läpi, ajatus oli, että kyseessä ei ollut kansainvälinen kansanterveysuhka. Seuraavana päivänä Kiina kuitenkin ilmoitti ankarista toimenpiteistä viruksen hallitsemiseksi Wuhanissa. Hätäkomitea kokoontui uudelleen 23. tammikuuta. Hätäkomiteassa kerrottiin siitä, että uusi koronavirus oli levinnyt myös Japaniin, Etelä-Koreaan ja Thaimaahan. Kiinassa oli tuolloin raportoitu 557 tapausta ja heistä 17 (noin neljä prosenttia) oli kuollut. (Science-lehden raportissa on arvioitu, että tällä hetkellä noin 86 prosenttia kaikista Kiinan tartunnoista on vahvistamattomia.) Komitea piti edelleen ihmisestä toiseen tapahtuvia tartuntoja epäselvinä. Tämän perusteella se oli edelleen haluton julistamaan kansainvälistä kansanterveysuhkaa. Tämän sijaan se päätti “keskitason hälytyksestä”.

Kiinalta pyydettiin nyt lisätietoja “epidemiologian ja tämän epidemian kehitystä”. Tämän lisäksi pyydettiin tietoa tartuntojen piirteistä ja parhaista hoitokeinoista. Viruksen kansainvälisen leviämisen pysäyttämiseksi Kiinan oli ryhdyttävä “poistumistarkastuksiin kansainvälisillä lentokentillään ja satamissa epidemian runtelemissa maakunnissa”. Tämä mahdollistaisi “oireellisten matkustajien” varhaisen tunnistamisen samalla kun “kansainvälisen liikenteen häiriöt minimoidaan”. Kiina halusi välttää 2002–2004 SARS-epidemian kaltaisen taloudellisen häiriön. Tuolloin WHO oli ohjeistanut välttämään muuta kuin pakollista matkustusta SARS-alueilla, jonka tuloksena Itä-Aasian matkustus väheni noin kymmenen prosenttia. SARS-epidemia johti vakaviin taloudellisiin seurauksiin niin lentoliikenteelle kuin myös matkailualalle.

Tähän mennessä muut maat alkoivat olla jo hieman huolissaan. Yhdysvaltain tiedustelupalvelukompleksi varoitti Donald Trumpia tammikuun lopulla siitä, että Kiina oli aliarvioinu taudin vakavuuden, mutta Kiinan johtaja Xi Jinping oli vakuuttanut hänelle tilanteen olevan hallinnassa. Suuret lentoyhtiöt lopettivat pian liikennöinnin Wuhanissa. Ensin Italia (johon oli jo saapunut Wuhanista matkanneita sairastuneita) ja sitten Yhdysvallat kielsivät lentoliikenteen. Tedros varoitti 4. helmikuuta, että tällä “olisi vaikutusta lisääntyvään pelkoon ja leimautumiseen, jolla on vähän kansainterveydellisiä hyötyjä”. Tässä vaiheessa virus oli jo varmasti levinnyt ympäri maailmaa.

WHO lisäsi hitaasti varoituksiaan ja neuvojaan. Se julisti lopulta kansainvälisen kansanterveysuhan 30. tammikuuta. Tedros ei vieläkään halunnut siirtyä seuraavalle tasolla. “Pandemia-sanan huolettomasta käytöstä ei ole mitään konkreettista hyötyä”, hän totesi 26. helmikuuta. “Mutta sen käyttö luo tarpeettoman ja perusteettoman ja leimautumisen riskin, jonka lisäksi se voi halvaannuttaa järjestelmät. Se voi myös tarkoittaa sitä, että emme enää voisi enää hallita virusta, mikä ei ole totta.” Tässä vaiheessa tärkein toimija, joka oli huolissaan leimautumisesta, oli Kiina.

Tedros pelkäsi myös (luultavasti huomioon, kun otetaan huomioon pandemian todennäköinen kulku), että se voisi aiheuttaa suurimman vaaran kehitysmaille. 12. helmikuuta julkaistiin operatiiviset suunnitteluohjeet maille ja 21. helmikuuta kiireellisempi varoitus siitä, että viruksen leviämisen estämisen “mahdollisuuksien ikkuna” saattaisi pian sulkeutua. Seuraavana päivänä WHO:n asiantuntijaryhmä pääsi vihdoin vierailemaan Wuhanissa. Tutkimusryhmän loppuraportti, joka julkaistiin helmikuun lopussa, tarjosi elintärkeää tietoa, joka paransi monien maiden valmistautumista tulevaan. Ryhmän jäsenet kiittelivät Kiinaa tieteellisestä yhteistyöstä, mutta samalla huomauttivat hermostuneesti suurista kuolemantapauksista ja COVID-19:n “toisen aallon” mahdollisuudesta (he käyttivät sen sijaan sanaa “elpyminen”).

Raportissa suositellaan “aktiivista, täydellistä tartuntatapausten etsimistä ja välitöntä testausta ja eristämistä, huolellista kontaktien jäljittämistä ja tiukkaa läheisten kontaktien karanteenia”, samalla kun kansalaisille kerrotaan “koronavirustaudin vakavuudesta” ja miten sen leviäminen estetään. Kun kyse oli “tiukoista toimenpiteistä”, kuten laajamittaisten kokoontumisten keskeyttämisestä ja koulujen ja työpaikkojen sulkemisesta, niin raportissa ei esitetty juuri mitään muuta kuin kehotuksia “monialaisisten skenaarioiden suunnittelusta ja simuloinnista”.

Tämä oli neuvo maaliskuun alussa, vaikka siihen mennessä monet jäsenmaat olivat jo ryhtyneet kiireellisiin toimiin ja testaus voitiin rajoittaa vain niihin ihmisiin, joiden testaus olisi mielekästä koronaviruksen leviämisen hillitsemiseksi, varsinkin kun monet viruksen kantajista ei ollut mitään tai vain lieviä oireita. WHO julisti pandemian 11. maaliskuuta. Siihen mennessä 114 maata oli ilmoittanut tartuntatapauksista. Reiluuden nimissä on sanottava, että WHO oli jo täydessä hätätilassa. Se jakoi välttämätöntä ohjeistusta ja apua ympäri maailmaa.

Ja jälleen kerran, ollaksemme reiluja WHO:lle, kaikkien kansainvälisten järjestöjen on huolehdittava vaikutusvaltaisimmista jäsenistään, koska järjestön pitää kyetä tekemään yhteistyötä niiden kansa. Pandemiaa ei myöskään julisteta rajallisen todistusaineiston perusteella tai suoraviivaisilla tavoilla. Tedrosin edeltäjää Margaret Chania kritisoitiin ankarasti siitä, että hän julisti vuoden 2009 sikainfluenssan (H1N1/09) liian hätäisesti, koska sen seuraukset osoittautuivat kausi-influenssan kaltaisiksi. Jotkut ovat jopa väittäneet perusteettomasti, että pandemia julistettiin lääkeyhtiöiden pyynnöstä, jotta ne voisivat tehdä rahaa testeillä ja rokotteilla.

Mutta silloin, kun on kyse Kiinan kaltaisten virusten ilmoittamisesta, Kiinalla oli valtaa. SARS sai alkunsa villieläimistä ja tuoretoreilta. Paikallisten virkamiesten haluttomuus välittää huonoja uutisia Pekingiin ja pelko taloudellisen ja yhteiskunnallisen epävakauden aiheuttamisesti johti viivästyksiin, jonka vuoksi ulkomaailma ei tiennyt tapahtumista juuri mitään ennen kuin oli aivan pakko. Jälkeenpäin WHO teki selväksi, että näillä viivästyksillä oli vakavia seurauksia. Kiina suostui ilmoittamaan asioista seuraavalla kerralla paremmin ja nopeammin. Se jopa vahvisti sitoumuksensa laiksi. Se oli lupaus, jonka Kiina rikkoi. Kiinan kyvyttömyys pitää kiinni lupauksistaan ja WHO:n haluttomuus haastaa sitä, mitä sille kerrottiin, on käynyt maailmalle kalliiksi.

Suomennos Lawrence Freedmanin (Twitter) artikkelista “How the World Health Organisation’s failure to challenge China over coronavirus cost us dearly”. Artikkeli ilmestyi New Statesman -verkkolehdessä 5.4.2020.

Freedman on King’s College Londonin sotatieteiden emeritusprofessori, jota on kutsuttu brittiläisen strategiatutkimuksen isäksi. Hän on erikoistunut puolustus- ja ulkopolitiikkaan, mutta Freedman on lisäksi kirjoittanut paljon myös ydinasestrategiasta ja kylmästä sodasta. Hän oli yksi pääministeri Gordon Brownin nimeämän Iraq Inquiry -tutkimuskomitean jäsenistä.

Kirjoituksen on suomentanut Thomas Brand (Twitter).