Markkinamonetaristit ja NBKT-tavoite
Lyhyt johdanto rahamekaniikkaan, 15. luku
Tämä artikkeli on osa Robert P. Murphyn Lyhyt johdanto rahamekaniikkaan -kirjoitussarjaa. Sarja julkaistaan myöhemmin kirjana vuoden 2020 lopulla.
Keynesiläisen näkökulman (jota tarkastellaan 14. luvussa) lisäksi suhteellisen uusi itävaltalaisen viitekehyksen haastaja tulee “markkinamonetaristeilta” ja heidän ehdottamastaan keskuspankkipolitiikasta, jossa tavoitellaan tiettyä nimellisen bruttokansantuotteen (NBKT) kasvu-uraa NBKT-”tasotavoitteen” avulla. [1] Markkinamonetarismi ei ole niin laajalle levinnyt kuin keynesiläinen paradigma, mutta se on epäilemättä vakavampi kilpailija itävaltalaiselle koulukunnalle rahatalousteorian ja suhdannesyklianalyysin suhteen, koska monet uuden lähestymistavan johtavista hahmoista ovat libertaareiksi julistautuneita, jotka ovat johtavissa asemissa vapaata markkinataloutta edistävissä organisaatioissa.
Ilmeisin esimerkki on Scott Sumner — markkinamonetaristien kiistaton johtaja — jolla on taloustieteen tohtorin tutkinto Chicagon yliopistosta. Hän työskentelee George Masonin yliopiston Mercatus Centerin (kirjoitushetkellä) Ralph G. Hawtreyn kunniaksi perustetun rahapolitiikan oppituolin haltijana. Lisäksi Sumner on eräs Liberty Fundin suositun talousaiheisen EconLog-blogin kirjoittajista.
Vaikka Sumner itse on vaatimaton ja viittaa edeltäjiin akateemisessa kirjallisuudessa, niin hänen useiden vuosien varrella julkaisemat lukemattomat artikkelit ovat melkeinpä yksin vakuuttaneet vapaan markkinatalouden kannattajat siitä, että viimeisimmän finanssikriisin — suuren taantuman — vakavuus ei ollut väistämätön seuraus Yhdysvalloissa asuntojen hintakuplan poksahtamista edeltäneellä kaudella tehdyistä huonoista sijoituksista. Tämän kriisin vakavuus johtui Yhdysvaltain keskuspankin vuodesta 2008 alkaen harjoittamasta tiukasta rahapolitiikasta.
Kun otetaan huomioon tavanomainen itävaltalainen perusnäkemys suhdannevaihteluista yleensä (yhteenveto 8. luvussa) ja erityisesti asuntorakentamisen nousukausi (yhteenveto 11. luvussa), olisi vähättelyä sanoa, että markkinamonetaristinen lähestymistapa eroaisi dramaattisesti sekä diagnoosiltaan että hoitosuositukseltaan. Sikäli kuin markkinamonetaristit ovat onnistuneet kääntämään puolelleen sellaisia, jotka olisivat muutoin voineet hyväksyä itävaltalaisen näkemyksen taantumista, on tärkeää, että arvioimme kriittisesti tässä yhteydessä tätä uutta paradigmaa. Konkretian vuoksi tässä luvussa keskitytään erityisesti Sumnerin tuotantoon, mutta tätä kriittistä lähestymistapaa voidaan soveltaa koko markkinamonetaristiseen lähestymistapaan.
Milton Friedmanin monetarismin perintö
Sumnerin lähestymistavan ymmärtämiseksi — mukaan luettuna itse “markkinamonetarismia” — on ensin tarpeen tarkastella ensin joitakin Milton Friedmanin, kuuluisan Chicagon koulukunnan taloustieteilijän, monetarismiin läheisesti liittyviä töitä. [2]
Suuren laman jälkeen, yleinen keynesiläinen näkemys (kuten selitimme 14. luvussa) oli, että aggressiivista rahapolitiikkaa — ainakin perinteisesti ymmärrettynä — oli kokeiltu, mutta se oli epäonnistunut. Loppujen lopuksi keskuspankit laajensivat 1930-luvun alussa nopeasti omaisuuserien osto-ohjelmiaan ja alensivat korot hyvin matalalle tasolle. Tästä huolimatta tämä ilmeisen “kevyt” rahapolitiikka ei kuitenkaan onnistunut elvyttämään kokonaiskysyntää ja palauttamaan täystyöllisyyttä, minkä seurauksena keynesiläiset päättelivät, että maailmantalous oli ajautunut “likviditeettiloukkuun”. Likviditeettiloukussa nimellinen korkotaso on lähellä nollaa ja laajentavalla rahapolitiikalla ei saada taloutta elvytettyä, jonka vuoksi tilanteen korjaaminen edellyttää valtion velkaelvytystä eli budjettivajetta. Kuuluisa metaforinen keynesiläinen arvio suuresta lamasta oli, että keskuspankit olivat yrittäneet “työntää narulla”.
Milton Friedman ja Anna J. Schwartz kumosivat tämän konsensusnäkemyksen kuuluisassa vuonna 1963 ilmestyneessä kirjassaan A Monetary History of the United States, 1867–1960. Suurta lamaa käsittelevä kirjan luku julkaistiin myös erillisenä teoksena The Great Contraction, 1929–1933.
Vastoin yleistä näkemystä, jonka mukaan Yhdysvaltain keskuspankki oli harjoittanut voimatonta löysää rahapolitiikkaa, Friedman ja Schwartz väittivät keskuspankin tosiasiallisesti ottaneen käyttöön tiukan rahapolitiikan. Erityisesti, vaikka Yhdysvaltain keskuspankki laajensi rahapohjaa noin 20 prosentilla vuodesta 1929 vuoteen 1933 mennessä [3], laajempi raha-aggregaatti — M2 — oli kuitenkin vähentynyt kolmanneksella tänä aikana. Muista, että tämä oli talletuspakojen aikaa, jolloin tallettajat kiirehtivät nostamaan varoja pankeista. Vähimmäisvarantojärjestelmän vallitessa suurimittaiset nostot aiheuttavat M1:n ja M2:n laskun, vaikka keskuspankki ei itse “kiristäisi” rahapolitiikkaansa.) Ei siis ole yllättävää, Friedman ja Schwartz esittivät, että kuluttajahinnat ja reaalituotanto romahtivat, kun Yhdysvaltain keskuspankki antoi yleisen rahakannan (jota yleisö käyttää) pudota niin nopeasti.
Siinä missä 1930-luvun matalat korot eivät olleet merkki löysästä rahasta, Friedman väitti, niin myöskään korkeat korot eivät välttämättä ole merkki tiukasta rahasta. Vuonna 1997 Wall Street Journalissa ilmestyneessä artikkelissaan [4] Friedman suositteli Japanin keskuspankkia kasvattamaan rahan tarjontaa edesauttaakseen heikon talouden elpymistä, ja väitti sitten:
Aluksi rahan määrän kasvu alentaisi lyhyitä korkoja entisestään. Talouden elpyessä korot alkaisivat kuitenkin nousta. Tämä on vakiomalli ja selittää, miksi rahapolitiikan arvioiminen korkojen perusteella on niin harhaanjohtavaa. Matala korkotaso on yleensä merkki siitä, että raha on ollut tiukkaa, kuten Japanissa on ollut asian laita; korkeat korot ovat merkki siitä, että raha on ollut löysää. [Friedman 1998, lihavointi lisätty.]
Sitten Friedman sitoi oppituntinsa näkemykseensä suuresta lamasta:
Yhdysvaltain keskuspankki [1930-luvun alkupuolella] huomautti alhaisten korkojen todistavan, että se noudatti löysää rahapolitiikkaa eikä koskaan maininnut rahan määrästä. Japanin keskuspankin pääjohtaja … viittasi pankin vuonna 1995 toteuttamiin “rajuihin rahapoliittisiin toimenpiteisiin” ikään kuin ne todistaisivat “rahapoliittisesta helpotuksesta”. Myöskään hän ei maininnut rahan määrää. Diskonttokoron perusteella, joka laskettiin 1,75 prosentista 0,5 prosenttiin, toimenpiteiden arvioitiin olevan rajuja. Rahan määrän kasvun perusteella toimenpiteet olivat liian vähäisiä liian myöhään, minkä vuoksi rahan määrän kasvoi 1,5 prosentista vuodessa kolmen ja puolen vuoden aikana vain 3,25 prosenttiin seuraavien kahden ja puolen vuoden aikana.
Yhdysvaltain suuren laman aikaisten kokemusten, 1970-luvun inflaation ja nousevien korkojen ja 1980-luvun disinflaation ja laskevien korkojen jälkeen ajattelin, että harhaluulo tiukan rahapolitiikan tunnistaminen korkeista koroista ja kevyen rahapolitiikan tunnistaminen alhaisista koroista oli kuollut. Ilmeisesti vanhat harhaluulot eivät koskaan kuole. [Friedman 1997, lihavointi lisätty.]
Chicagon yliopiston kasvattina Scott Sumner on Milton Friedmanin perinnön asiantuntija. Sumner uskoo tulkitsevan suurta taantumaa siinä missä Friedman (ja Schwartz) tarkastelivat suurta lamaa.
Scott Sumnerin markkinamonetarismi
Kuten olemme maininneet 7. luvussa, syksyllä 2008 iskeneen globaalin finanssikriisin jälkeen Yhdysvaltain keskuspankki julkisti joukon erilaisia uusia lainaohjelmia, leikkasi ohjauskorkonsa käytännössä nollaan ja tuplasi rahapohjan — kaikki tapahtui muutamassa kuukaudessa. Näiden ennennäkemättömien toimien valossa sekä taloustieteilijät että suuri yleisö päätyivät ajattelemaan, että Yhdysvaltain keskuspankki harjoitti erittäin kevyttä rahapolitiikkaa.
Mutta tästä huolimatta Scott Sumner — aloitellessaan yksinäistä blogiaan — onnistui lopulta vakuuttamaan valtaosan ammattikuntansa edustajista hänen hämmästyttävästä väitteestään, että suuri taantuma johtui tiukasta rahapolitiikasta. Hänen argumenttinsa täydellinen kuvaus on liitetty loppuviitteisiin [5], mutta voimme tiivistää hänen väitteensä seuraavasti:
- Aivan kuten Milton Friedman opetti, on harhaanjohtavaa väittää Yhdysvaltain keskuspankin (käytännössä) nollakorkojen tai rahapohjan massiivisen laajentamisen osoittavan rahapolitiikan olleen löysää vuoden 2008 lopulta lähtien.
- Sen sijaan meidän pitäisi tarkastella paljon parempaa indikaattoria, nimittäin nimellisen bruttokansantuotteen (NBKT) kasvua. Toisin sanoen taloustieteilijöiden olisi tarkasteltava tavaroiden ja palveluiden lopullisen kulutuksen kasvua (ilman hintainflaatiosopeutusta) arvioidakseen sitä, että onko rahapolitiikka ollut liian löysää vai tiukkaa. Kuten Sumner esitti vuoden 2009 puolivälissä:
1990-luvun alun ja vuoden 2007 välisenä aikana NBKT kasvoi hieman yli viisi prosenttia vuodessa. Koska BKT:n reaalikasvu oli keskimäärin lähes kolme prosenttia, päädyimme hieman yli kahden prosentin inflaatioon, jonka uskottiin yleisesti olevan Yhdysvaltain keskuspankin implisiittinen tavoite. Elokuusta 2008 alkaen NBKT kuitenkin hidastui voimakkaasti ja laski sitten yli neljä prosenttia seuraavien vuosineljänneksien aikana. NBKT:n lasku vuoden 2009 aikana on todennäköisesti jyrkin sitten vuoden 1938 jälkeen. Tämä aiheutti lopulta syvimmän ja pitkäaikaisimman taantuman sitten vuoden 1938. [Sumner 2009] [6]
- Syy sille, miksi Sumner uskoo “nimelliskulutuksen” kasvuvauhdin laskun — puhumattakaan todellisesta laskusta — olevan niin vahingollista on, että palkat ja jotkin muut hinnat ovat “tahmeita” ainakin lyhyellä tai keskipitkällä aikavälillä. Sumnerin sanoin:
Yhdysvaltain taloudessa oli vuoden 2008 alkupuolelta lähtien useita palkka- ja velkasopimuksia, jotka oli neuvoteltu sillä oletuksella, että NBKT kasvaa edelleen noin viisi prosenttia vuodessa. Koska nimellinen bruttokansantuote on käytännössä kansallinen bruttokansantulo kokonaisuudessaan, niin jos se laskee nopeasti, velallisten on huomattavasti vaikeampaa maksaa lainansa takaisin ja yrityksillä on hankaluuksia maksaa työntekijöille palkkoja. Melkein väistämätön seuraus on, että työttömyys nousee voimakkaasti ja entistä suurempi osa veloista jää maksamatta takaisin. [Sumner 2009]
- Sen sijaan, että keskityttäisiin korko- tai rahan määrän kasvutavoitteisiin, Sumner suosittelee sen sijaan, että Yhdysvaltain keskuspankki säätää rahapolitiikkaansa siten, että NBKT kasvaa viidellä prosentilla vuodessa. Tyypillisenä vuonna tämä viiden prosentin kasvu muodostuisi kolmen prosentin reaalisesta BKT:n kasvusta ja kahden prosentin hintainflaatiosta. Jos taantuma kuitenkin iskisi ja reaalituotanto laskisi prosenttiyksiköllä (toisin sanoen BKT:n reaalikasvu olisi -1 prosenttia), Sumner silti vaatii, että nimellisten menojen kokonaismäärän tulee kasvaa viidellä prosentilla tuona vuonna, mikä tarkoittaa sitä, että hintainflaation tulisi nyt olla kuusi prosenttia.
- Lisäksi Sumner kannattaa “tasotavoitetta”, mikä tarkoittaa, että jos Yhdysvaltain keskuspankki epäonnistuu tavoitteessaan ja NBKT kasvaa esimerkiksi vain kolme prosenttia vuodessa, niin sen on kasvettava seitsemällä prosentilla seuraavana vuonna, jotta NBKT:n taso savuttaa seuraavana vuonna sen kasvu-uran, missä sen olisi pitänyt jo aiemmin olla. Siksi Sumnerin ehdotuksen virallinen nimi on: NGDPLT eli suomeksi NBKTTT eli NBKT-tasotavoite.
- Viimeinen hienous on, että Sumner väittää, että oikea aika arvioida Yhdysvaltain keskuspankin rahapolitiikkaa on välittömästi markkinoiden odotusten mukaisesti. Toisin sanoen Sumner ei halua Yhdysvaltain keskuspankin katsovan historiassa taaksepäin 12 kuukautta nähdäkseen, että josko NBKT oli itse asiassa kasvanut viiden prosentin tavoitteen mukaisesti. Sumner haluaa pikemmin Yhdysvaltain keskuspankin virkamiesten tarkastelevan NBKT-sopimusten “futuurimarkkinoita” nähdäkseen, mille tasolle sijoittajat ennustavat NBKT-tason asettuvan seuraavan 12 kuukauden kuluttua tästä hetkesä. Jos NBKT:n odotettu kasvuvauhti poikkeaa viiden prosentin tavoitteesta, Yhdysvaltain keskuspankki voi “passiivisesti” laajentaa tai supistaa tasettaan, jotta odotettavissa oleva NBKT ohjautuu oikeaan suuntaa.
- Koska Sumner on samanlainen kuin Friedman, ja koska hänen ehdotuksessaan käytetään NBKT-sopimusten futuurimarkkinoita Yhdysvaltain keskuspankin rahapolitiikan automatisoimiseksi, Sumnerin viitekehystä on lopulta kutsuttu (fanin toimesta) “markkinamonetarismiksi”
Olisi vaikea olla liioittelematta Sumnerin henkilökohtaista roolia markkinamonetarismin kohottamisessa harhaopista vuoden 2008 lopulla niiden ajatusten joukkoon, joista keskuspankkiirit (ja talousbloggarit) keskustelevat vakavasti. Itse asiassa lehdistötilaisuuden jälkeen, jossa Yhdysvaltain keskuspankin puheenjohtaja Ben Bernanke ilmoitti (mitä kutsutaan) QE3:n käynnistämisestä ja mainitsi NBKT-tavoitteen, George Masonin yliopiston taloustieteen professori Tyler Cowen julisti sen “Scott Sumnerin päiväksi”. [7]
Markkinamonetarismin ongelmat
Tässä rahamekaniikan perusteoksessa me vain hahmottelemme joitakin markkinamonetarismin viitekehyksen ongelmista. Seuraavia näkökohtia ei esitetä tyhjentävänä kritiikkinä.
Ensimmäinen ongelma: Rahan määrän kasvu kiihtyi vuoden 2008 kriisin jälkeen
Muista, että alkuperäisen Friedmanin ja Schwartzin revisionismi suuren laman syitä kohtaan perustui heidän havaintoonsa siitä, että vaikka Yhdysvaltain keskuspankki laajensi rahapohjaansa vuoden 1929 osakemarkkinoiden kaatumisen jälkeen, se ei inflatoinut riittävästi kompensoidakseen talletuspaot. Heidän mukaansa Yhdysvaltain keskuspankin kömmähdys oli sallia M2:n romahtaa kolmanneksella vuodesta 1929 vuoteen 1932 mennessä.
Mutta Yhdysvaltain keskuspankin vuoden 2008 kriisin aikaista käyttäytymistä koskevan kritiikin ja sitä seuraavan suuren taantuman välillä ei ole mitään analogiaa. Ensinnäkin tarkastellaan sitä, kuinka aggressiivisesti Yhdysvaltain keskuspankki laajensi rahapohjaa kriisin iskiessä syksyllä 2008:
Bernanken Yhdysvaltain keskuspankki ei vain puskenut leuan loksauttavaa määrää perusrahaa vastauksena paniikkiin, mutta tosin vuoden 2007 pienehkö rahapohjan kasvu ei ole asia, jonka useimmat tarkkailijat olisivat voineet ennustaa johtavan maailmanlaajuiseen talouspaniikkiin. (Vaikka se ei näy tässä kaaviossa, niin rahapohja tosiasiallisesti suipistui 1960-luvun alussa — sen sijaan sen 12 kuukauden kasvu ei koskaan mennyt negatiiviseksi vuonna 2007 tai 2008 — ja tämä ei kuitenkaan johtanut pahimpaan kriisiin sitten suuren laman ainakaan 1960-luvulla.)
Huolimatta Yhdysvaltain keskuspankin toimista rahapohjan kanssa, voitaisiin olettaa, että M1 ja M2 romahtivat Bernanken ollessa vallassa — aivan kuten Friedman ja Schwartz huomauttivat tapahtuneen 1930-luvun alkupuolella. Tästä huolimatta sekä M1- ja M2-rahavarantomitat jatkoivat kasvuaan kriisin jälkeen, erityisesti M1:
Kartoitetaan lopuksi tarkka mittari, jota Friedman ja Schwartz käyttivät tarjotessaan “monetaristisen” selityksen suurelle lamalle: M2 romahti ja itse asiassa meni jyrkästi negatiiviseksi. Näemmekö jotain vastaavaa vuoden 2008 finanssikriisissä?
Yllä oleva kaavio näyttää 12 kuukauden prosenttimääräisen muutoksen M2-raha-aggegraatissa. Se osoittaa selvästi, että “yleisön hallussa olevan rahan kasvunopeudessa” ennen kriisiä tai sen aikana ei ollut mitään epätavallista: M2:n kasvuvauhti vain hidastui jyrkästi sen jälkeen, kun suuri taantuma oli virallisesti päättynyt (eli oikealle harmaasta palkista).
Lisäksi yllä oleva kaavio osoittaa, että M2:n kasvuvauhti todella laski huomattavasti 1990-luvun alkupuolella. Jos hyväksytään Friedmanin ja Schwartzin viitekehys — siis missä suuri lama selitettiin M2:n kasvun romahduksena — tämä nykyinen kaavio johtaisi siihen “ilmeiseen” johtopäätöksen, että finanssikriisi ja sitä seuraava suuri taantuma saivat alkunsa vuonna 1995. Ja näin ei selvästikään tapahtunut.
Kuten edellä olevat kaaviot osoitusta, Scott Sumnerin selitystä finanssikriisistä ja suuresta taantumasta ei pitäisi kutsua “monetaristiseksi” ensinnäkään. Ei ole mitään järkeä sanoa, että nämä tapahtumat johtuvat Bernanken haluttomuudesta kasvattaa rahaperustaa, vaikka sitä mitattaisiin ihan millä tavalla tahansa. (Ja sanottakoon vielä, että vuonna 2008 Anna Schwartz syytti Yhdysvaltain keskuspankin aiheuttaneen finanssikriisin, koska se — keskuspankki — oli hänen mukaansa puhkaissut asuntokuplan! [8])
Toinen ongelma: Sumnerin “NBKT:n kasvu” -kriteeri on tyhjä ja (melkein) falsifioimaton
Tietenkin Sumner ja muut markkinamonetaristit sanoisivat, että edellisessä osiossa esitetty kritiikki ei ole oikeansuuntainen. He selittäisivät heidän ensisijaisen tavan Yhdysvaltain keskuspankin rahapolitiikan “tiukkuutta” tai “löysyyttä” arvioitaessa ei ole mikään tietty raha-aggregaatti, vaan nimellisen BKT:n kasvunopeus. Koska Yhdysvaltain keskuspankki salli NBKT:n kasvun (lopulta) romahtaa, Sumner väittää, että määritelmän mukaisesti tämä on “tiukkaa” keskuspankkipolitiikkaa.
Tämän määritelmän perusongelmana on, että siinä oletetaan Sumnerin johtopäätös. Yksi kiistellyimmistä asioista on seikoista on kysymys siitä, että onko keskuspankin harjoittama aggressiivinen rahan määrän lisääminen lääke vai myrkky taantumaan syöksyvän talouden kannalta. Jos itävaltalainen suhdannesyklianalyysi (yhteenveto 8. luvussa) on oikeassa, Yhdysvaltain keskuspankin toimet vuodesta 2008 lähtien tuottivat vain uuden kestämättömän nousukauden. Sumnerin retorinen väline, jonka mukaan NBKT:n riittämätön kasvu määritellään suoraan “tiukaksi rahaksi”, ei mahdollista hänen politiikkasuositustensa arvioimista vääriksi.
Tarkastellaan lääketieteellistä analogiaa: oletetaan, että potilaalla on kuumetta ja ruumiinlämpö on jossain 39 asteen hujakoilla. Yksi lääkäriryhmä suosittelee M-aineen ruiskuttamista potilaaseen kuumeen parantamiseksi. Toinen lääkäriryhmä puolestaan väittää, että aiemmat M-ruiskutukset ovat tehneet potilaasta sairaan.
Jos lääkärit haluavat ratkaista tämän kiistan, miten lääkärien tulisi mitata potilaaseen ruiskutettavan M-aineen määrä? Useimmat ihmiset väittävät, että lääkäreiden olisi tehtävä absoluuttisia fyysisiä mittauksia, mukaan lukien ruiskutettavan aineen määrä ja/tai ruiskutusnopeus. Ja niin, jos he päätyvät pistämään potilaaseen enemmän M-ainetta kuin kenellekään muulle potilaalle sairaalan historiassa, niin olisi hyvin outoa, jos potilaskertomuksessa lukee: “Annettu erittäin rajallinen M-hoito.”
Kuvittele itse asiassa, että jos ne lääkärit, jotka ajattelevat M-aineen olevan hyödyllinen lääke, määrittelisivät M-hoidon kuumeen perusteella. Toisin sanoen, jos he olivat ruiskuttaneet potilaaseen ennennäkemättömän määrän M-ainetta, pysyipä kuume samana tai nousiko lämpötila, lääkäreiden on julistettava: “Teimme potilaasta vain sairaamman päätöksellämme rajoittaa M-hoitoa”. Tämä olisi orwellilaista ja tietenkin olisi käytännössä mahdotonta selvittää, annettiinko potilaalle tarvetta enemmän vai vähemmän M-hoitoa.
Viimeisenä osoituksensa siitä, kuinka Sumnerin viitekehys ei (käytännössä) ole falsifioitavissa, ota huomioon hänen julistuksensa vuoden 2020 tammikuussa [9] kirjoittamassaan blogitekstissä:
Olemme siirtymässä keskuspankkitoiminnan kultakaudella, jolloin Yhdysvaltain keskuspankista tulee tehokkaampi ja se lähenee tavoitteitaan paremmin kuin koskaan aiemmin historiassa. Muutaman seuraavan vuosikymmenen aikana inflaatio pysyy lähellä kahta prosenttia ja työttömyysaste on yleensä suhteellisen alhainen ja vakaa. …
Itse asiassa Yhdysvaltain keskuspankin politiikasta tulee entistä tehokkaampaa, koska se etenee asteittain markkinamonetaristiseen suuntaan. …
Jos he jatkavat matkaansa kohti tätä suuntaa, NBKT:n kasvu jatkuu entistä vakaampana, suhdannekierto maltillisena, inflaatio pysyy alhaisena yksinumeroisena ja työttömyys pysyy suhteellisen alhaisena ja vakaana. …
Analogisesti sanottuna ollessani nuori luin usein Yhdysvalloissa tippuneista lentokoneista. … Jokaisen onnettomuuden jälkeen ongelmat korjattiin ja lentokoneista tuli hieman turvallisempia.
Taantumat ja lentokoneonnettomuudet: niitä esiintyy yhä harvemmin täsmälleen samasta syystä. [Sumner 2020, lihavointi lisätty.]
Useimmat itävaltalaiset lukijat pitäisivät Sumnerin ennustuksia uskomattoman väärinä. Ja silti Sumnerin ruusuisia Yhdysvaltain keskuspankille suunnattuja kohteliaisuuksia on vaikeaa todistaa vääriksi.
Oletetaan esimerkiksi, että jossain vaiheessa talous romahtaa ja työttömyysaste nousee Yhdysvaltain keskuspankin harjoittaessa jatkuvia määrällisiä elvytyskierroksia “sen korjaamiseksi”. Oletetaan erityisesti, että erityisen kamalana vuonna työttömyys nousee 20 prosenttiin, reaalinen (eli inflaatiokorjattu) BKT laskee 15 prosenttia ja virallinen kuluttajahintaindeksi (VKI) nousee 10 prosentilla. Keskellä tällaista kauheaa “stagflaatiota” itävaltalaiset sanoisivat, että painokone ei pysty korjaamaan taustalla olevia “rakenteellisia” virhesijoituksia. Korkean työttömyyden ja korkean kuluttajahintainflaation yhdistelmä osoittaa ainakin itävaltalaisten mukaan, että löysä raha upottaa kansantalouksia.
Hypoteettisessa skenaariossamme myös Sumner sanoisi olevansa oikeassa. Hän huomauttaa, että kun reaalinen BKT laskee 15 prosenttia, kun taas hintataso laskee vain 10 prosenttia, nimellisen BKT:n määrä laskee (noin) 5 prosenttia. Koska Sumner suositteli, että Yhdysvaltain keskuspankki jatkaisi NBKT:n kasvattamista 5 prosentissa, tämä NBKT:n kamala lasku — niin Sumner väittäisi — on syypää. Jälleen kerran Yhdysvaltain keskuspankin “tiukka raha” on aiheuttanut toisen taloudellisen katastrofin.
Kolmas ongelma: Markkinamonetaristit ottavat (yksinkertaistetut) mallinsa liian vakavasti
Yksi esimerkki tästä ongelmasta on markkinamonetaristien taipumus sekoittaa “NBKT” ja “kokonaismenot” keskenään. [10] Taloudessa on kuitenkin paljon enemmän “kokonaismenoja” kuin mitä lopputuotteisiin ja palveluihin käytetään. Vaikka jätämmekin koko finanssisektorin syrjään — ja huomioimme, että tavanomaisessa sumnerilaisessa mallissa ei ole osakemakkinoita tai edes pankkeja, sillä Sumner tosiaan väittää pankkien huomioimisen suhdannekiertomallissa vain sekoittavan asiat [11] — niin suurin osa talouden “kokonaismenoista” on tosiasiallisesti hyödykkeiden välituotteiden ostoja, jotka jätetään huomiotta BKT-laskelmissa “kaksinkertaisen laskennan” välttämiseksi.
Normaalisti “kokonaismenojen” ja “lopputuotteisiin ja palveluihin käytettävien menojen” sekoittaminen ei ehkä ole niin valtava ongelma poliittisten neuvojen suhteen, vaikkakin on ajateltavissa, että muutos taloudellisessa organisoinnissa (kenties teollisuuden muuttuessa enemmän tai vähemmän “vertikaalisesti integroituneeksi”) voisi tehdä Yhdysvaltain keskuspankin rahapolitiikasta yhdellä mittarilla mitattuna “tiukkaa”, mutta “löysää” toisella mittarilla mitattuna. Perustavanlaatuisempi ongelma on se, että Sumnerin mallissa ei oteta huomioon koko talouden pääomarakennetta, joka sokaisee hänet edes harkitsemasta itävaltalaisten olevan oikeassa.
Toinen esimerkki markkinamonetaristien ottavan mallinsa liian vakavasti on Sumnerin toistuva väite, jonka mukaan markkinaosapuolilla on odotuksia NBKT:n kasvusta. Esimerkiksi selittäessään, miksi Yhdysvaltain keskuspankin (väitetysti) tiukka rahapolitiikka vuonna 2008 aiheutti kriisin, Sumner väittää, että “Yhdysvaltain taloudessa oli vuoden 2008 alkupuolelta lähtien useita palkka- ja velkasopimuksia, jotka oli neuvoteltu sillä oletuksella, että NBKT kasvaa edelleen noin viisi prosenttia vuodessa.”
Tämä on selvästi väärä väite. Tuskin kukaan Yhdysvalloissa tiesi, mikä NBKT oli vuoden 2008 alussa; he eivät varmasti hyväksyneet työtarjouksia tai ottaneet asuntolainaa NBKT:n kasvuodotukset mielessään. Varmasti, Sumner voisi parantaa väitettään henkilökohtaisten tulojen kasvuun liittyvien odotusten avulla, mutta tärkein asia on se, että Sumnerilla on valitettava tapa sekoittaa hänen (yksinkertaistettu) mallinsa taloudesta reaalimaailman kanssa. Tämän vuoksi hänen on vaikea edes nähdä päinvastaisia todisteita.
Neljäs ongelma: Keskuspankin toimet vääristävät suhteellisia hintoja niillä on “reaalisia” vaikutuksia
Itävaltalaisesta näkökulmasta tarkasteltuna edeltävät vastaväitteet ovat pelkkää kohinaa; markkinamonetaristisen lähestymistavan perustavanlaatuinen ongelma on siinä, että sen poliittiset suositukset vain yksinkertaisesti jatkaisivat nousu- ja laskusuhdanteiden loputonta kiertoa.
Sumner välttelee melko tietoisesti korkojen analysoimista ja sanoo niiden olevan “harhaanjohtava” tapa rahapolitiikan analysoimiseksi. Jos itävaltalaiset ovat oikeassa, niin jos Yhdysvaltain keskuspankki reagoi laskusuhdanteeseen (joka melkein aina kulkee käsi kädessä NBKT:n kasvun laskun kanssa kanssa) kasvattamalla rahan määrää, niin tämä vaikuttaa paitsi aggregaattitason nimellismuuttujiin, jonka lisäksi se vääristää suhteellisia hintoja. Erityisesti lyhyet korot yleensä työnnetään “luonnollisen” tason alle, joka puolestaan antaa yrittäjille väärän signaalin ja käynnistää uuden kestämättömän nousukauden.
Jopa Sumnerin omista lähtökohdista on epäselvää, miten hänen politiikkasuositustensa pitäisi korjata väitetty ongelma. Sumner esimerkiksi väittää, että nimellisten tulojen kasvussa tapahtunut romahdus loppuvuodesta 2008 merkitsi sitä, että miljoonilla työntekijöillä — jotka olivat jumissa “tahmeissa” työ- ja lainasopimuksissa — ei ollut enää tarpeeksi kuukausittaista tulovirtaa laskujen maksamiseksi. Joten jos vastauksena tähän Yhdysvaltain keskuspankki luo biljoonia uusia dollareita perusrahaa ostamalla valtion joukkovelkakirjalainoja ja muita rahoitusvaroja, miten tämä tarkalleen ottaen auttaa näitä miljoonia palkansaajia? Uuden rahan lisääminen taloudellisesti osaavien ja poliittisesti kytkeytyneiden ihmisten käsiin korkeintaan heikentää entisestään nöyrien palkansaajien tilannetta, koska raaka-aineiden hinnat reagoivat heti määrällisen keventämisen (uusiin) kierroksiin, mutta työntekijöiden “tahmeat” tuntipalkat eivät nouse läheskään yhtä nopeasti.
Itse asiassa koko “tahmeiden hintojen” peikko on hämäystä. Vuosien 1920–1921 laman aikana kuluttajahinnat romahtivat nopeammin kuin missään 12 kuukauden ajanjaksolla suuren taantuman aikana. [12] Mutta 1920-luku ei kuitenkaan ollut taloudellisen stagnaation vuosikymmen. “Deflaation” ja “tahmeiden hintojen” syyttäminen Yhdysvaltain historian pahimmista talouskriiseistä ei sovi yhteen tosiasioiden kanssa.
Viitteet
[1] Katso esimerkiksi David Beckworth, “Facts, Fears, and Functionality of NGDP Level Targeting: A Guide to a Popular Framework for Monetary Policy” (Mercatus Special Study, Mercatus Center at George Mason University, Arlington, VA, September 2019).
[2] Katso Bennett T. McCallum, “Monetarism”, Library of Economics and Liberty, Liberty Fund, Inc., Luettu 9.3.2020.
[3] Katso Sumnerin yhteenveto suuresta taantumasta: Scott Sumner, “Milton Friedman Argued That the Great Depression Occurred Despite Massive QE”, EconLog (blogi), Library of Economics and Liberty, 3.4.2015.
[4] Milton Friedman, “Rx for Japan: Back to the Future”, Wall Street Journal, 17.12.1997.
[5] Sumner esittää näkemyksensä vuonna 2009 kirjoittamissaan Cato Unboundin esseissä: “The Real Problem Was Nominal,” “Almost on the Money: Replies to Hamilton, Selgin, and Hummel,” “From Discretion to Futures Targeting, One Step at a Time,” “Score-Keeping with Selgin,” “Clearing Up Some Miscommunication,” “Defining the Stance of Monetary Policy Is Harder Than It Looks,” “We Can’t Agree on Everything, George [Selgin]…,” ja “Final Thoughts and Thanks”. Kaikki kirjoitukset ovat saatavissa täältä.
[6] Sumnerin lainaus on vuonna 2009 Cato Unboundissa ilmestyneestä esseestä: “The Real Problem Was Nominal”, Cato Unbound, syyskuu 2009.
[7] Tyler Cowen, “It’s Not Just Monetary Policy, It’s Scott Sumner Day”, Marginal Revolution (blogi), 13.9.2012.
[8] Sumner tunnustaa Schwartzin uuden näkemyksen ja sen miten Schwartz näytti myöhemmin olleen samaa mieltä itävaltalaisten kanssa: “Friedman and Schwartz vs. the Austrians”, The Money Illusion (blogi), 16.1.2020.
[9] Katso Sumner, “Fed Policy: The Golden Age Begins”. The Money Illusion (blogi), 17.2.2009.
[10] Esimerkiksi Sumner itse viittaa “nimelliskuluihin” kohteena, jonka Yhdysvaltain antoi romahtaa alkuperäisessä Cato Unboundediin kirjoittamassaan esseessään, kun taas George Selgin kirjoitti ensimmäisessä vastauksessaan: “[Sumnerin] tavoin uskon, että rahapolitiikan ei pitäisi pyrkiä saavuttamaan mitään erityisiä korko-, työllisyys- tai inflaatioarvoja, vaan yksinkertaisesti ylläpitää vakaata nimelliskulutuksen yleistä kasvua.” Katso Sumner, “The Real Problem Was Nominal” ja George Selgin, “Between Fulsomeness and Pettifoggery: A Reply to Sumner”, Cato Unbound, syyskuu 2009.
[11] Sumner kirjaimellisesti kirjoitti blogikirjoituksen, jonka otsikko on “Keep banks out of macro” (“Pidä pankit poissa makrosta”). Katso “Keep Banks out of Macro”, The Money Illusion (blogi), 22.1.2013.
[12] Lisätietoja vuosien 1920–21 lamasta ja miksi monetaristinen selitys ei ole riittävä, katso: Robert P. Murphy, “The Depression You’ve Never Heard of: 1920–1921”, Foundation for Economic Education, 18.11.2009.
Suomennos Robert P. Murphyn (Twitter) kirjoittamasta artikkelista “The ‘Market Monetarists’ and NGDP Targeting”. Artikkeli on julkaistu alun perin Mises Instituten verkkosivuilla 10.3.2020.
Taloustieteen tohtori Rober P. Murhy on Texasin teknillisen yliopiston Free Market Instituten apulaistutkijaprofessori, Mises Instituten, Fraser Instituten ja Independent Instituten vanhempi tutkija ja Institute for Energy Researchin vanhempi ekonomisti. Aiemmin hän on työskennellyt muun muassa New Yorkin yliopiston, Hillsdale Collegen, Laffer Associatesin ja Pacific Research Instituten palveluksessa. Murphy on julkaissut uransa aikana lukemattomia kirjoja, kansantajuisia kirjoituksia ja akateemisia artikkeleita. Hänen uusin kirjansa on Contra Krugman: Smashing the Errors of America’s Most Famous Keynesian.
Kirjoituksen on suomentanut Thomas Brand (Twitter).
