Miksi keskuspankit kansallistavat talousjärjestelmämme?

Daniel Lacallen kolumni vuodelta 2017

Lähde: Yardeni Research

The Financial Times julkaisi hiljattain artikkelin, jossa todettiin, että “johtavat keskuspankit omistavat nyt viidenneksen valtioidensa valtionvelasta”.

Luvut ovat häkellyttäviä.

• Taantumaa tai kriisiä ei ole, mutta suuret keskuspankit ostavat kuukausittain yli 200 miljardilla dollarilla valtioidensa ja yksityisen sektorinsa velkaa EKP:n ja Japanin keskuspankin johdolla.
• Yhdysvaltain keskuspankki Fed omistaa yli 14 prosenttia Yhdysvaltojen julkisesta kokonaisvelasta.
• EKP:n ja Japanin keskuspankin taseet ovat yli 35 % ja 70 % näiden maiden bruttokansantuotteesta.
• Japanin keskuspankki on nyt 10 suurimman osakkeenomistajan joukossa 90 prosentissa Nikkeihin listatuista yhtiöistä.
• EKP omistaa 9,2 prosenttia Euroopan yrityslainoista ja yli 10 prosenttia tärkeimpien EU-maiden valtionvelasta.
• Englannin keskuspankki omistaa 25–30 prosenttia Iso-Britannian valtionvelasta.

CLSA-sijoituspalveluyhtiö Nick Smith varoittaa tuoreessa raportissaan “jälkimarkkinoiden kansallistamisesta”.

Japanin keskuspankki on erittäin ekspansiivisella rahapolitiikallaan nousemassa Nikkei 225 -indeksin suurimpien yritysten suurimmaksi osakkeenomistajaksi. Itse asiassa Japanin keskuspankki omistaa jo 60 prosenttia Japaniin listattujen sijoitusrahastojen kokonaisvarallisuudesta.

Mikä voisi mennä pieleen? Keskuspankki ei ainoastaan tuota epätasapainoa ja tuhoa “zombifikoitunutta” taloutta, sillä äärimmäisen kevyt rahapolitikka kasvattaa ja ylläpitää epätasapainotiloja, heikentää rahan kiertonopeutta ja kannustaa velkaantumaan ja virheinvestointeihin.

Tämä politiikka ei ole vaaratonta. “Inflaatiota ei ole” ja työttömyys on matala on vaarallista taikauskoa. Hallitukset laskevat liikkeeseen valtavia määriä velkapapereita, ja edullinen lainaraha vahvistaa liiallisen kapasiteetin kasvua ja pääoman virheallokaatioita. Näin tuottavuuden kasvu romahtaa, reaalipalkat laskevat ja valuuttojen ostovoima heikkenee, mikä nostaa elinkustannuksia ja velka kasvaa enemmän kuin reaalinen BKT. Edellä mainituista syistä Kansainvälisen järjestelypankin (BIS) tilastojen mukaan kokonasivelka on maailmanlaajuisesti kasvanut 325 prosenttiin BKT:stä, kun taas zombieyritysten osakekurssit ovat nousseet kriisiaikoja edeltäneet korkeat tasot.

Keskuspankin rahallistama valtionvelka ei siis ole korkealuokkainen omaisuuserä, vaan ksye on velkakirjoista, jotka siirtyvät tulevien sukupolvien hoidettaviksi, ja ne voidaan maksaa takaisin vain kolmella tavalla: massiivisella inflaatiolla, useilla rahoituskriiseillä tai suurella työttömyydellä. Valuutan ostovoiman tuhoaminen ei ole kasvupolitiikkaa, vaan siinä varastetaan tulevista sukupolvilta. BKT, tuottavuus ja käytettävissä olevat reaalitulot eivät parane ainakaan yhtä paljon kuin liikkeeseen laskettu velka käyttäessämme velkakirjojen nettonykyarvoa “plasebolääkkeenä”. Tuloksena on taloudellinen epätasapaino ja aikapommi, joka vain kasvaa ja kasvaa ja lopulta se joskus räjähtää käsiin. Se, että tällaista pommia lykätään vielä vuodella, ei tarkoita, ettei sitä olisi olemassa.

Hallitus ei laske liikkeelle “tuottavaa rahaa”, vaan ainoastaan lupauksen tulevaisuuden kasvavista verotuloista, korkeammista hinnoista tai varallisuuden ansastamisesta. Rahamäärän kasvu on laina, jonka hallitus lainaa, mutta jonka kansalaiset joutuvat maksamaan. Maksu tapahtuu ostovoiman tuhoutumisen ja varallisuuden devalvaation ja inflaation kautta. Osakkeiden ja joukkovelkakirjojen hintojen nousun aikaan saama “varallisuusvaikutus” on merkityksetön valtaosalle ihmisistä, koska suurin osa kotitalouksien keskimääräisistä varoista on talletuksia.

Itse asiassa velan massiivinen monetisointi eli muuntaminen rahaksi on vain keino ylläpitää ja vahvistaa julkisen sektorin syrjäyttämisvaikutuksia yksityisiin toimijoihin nähden. Se on tosiasiassa kansallistamista. Keskuspankki ei mene “konkurssiin”, joten se vain siirtää rahoitukselliset epätasapainonsa liikepankeille, yrityksille ja kotitalouksille.

Keskuspankki voi “luoda” niin paljon rahaa kuin se haluaa, ja valtiovalta hyötyy siitä, mutta kaikki muut kärsivät tällaisesta taloudellisesta sorrosta. Julkinen sektori luo löysän rahapolitiikan avulla ajallisesti myöhästyviä rahoituskriisejä ja on aina nousu- ja laskusuhdanteissa saamapuolella, julkisen sektorin voimavarat ovat joka kerta aina vain suuremmat ja se on aina vain velkaisempi, kun taas yksityinen sektori kärsii kriiseissä valtiovallan sekaantumisesta muun muassa syrjäytymisvaikutuksien takia ja nousukausina veroja kiristetään ja varallisuutta ja omistamista kuritetaan eri tavoin.

Ei siis ihme, että OECD-maissa julkisten menojen osuus bruttokansantuotteesta on nyt jo lähes 40 prosenttia ja kasvaa kaiken aikaa. Verorasite jatkaa nousuaan ja julkinen velka nousee koko ajan.

Velan monetisointi on täydellinen tapa talousjärjestelmän kansallistamiseksi, jossa kaikki liiallisten menojen ja epätasapainojen riskit siirretään veronmaksajien kontolle. Ja tämä ei koskaan pääty hyvin. Kaksi plus kaksi ei ole viisikymmentä. Tuottavia ihmisiä verotetaan, jotta voidaan tukea ja vahvistaa ihmisten riippuvuutta hyvinvointivaltion rakenteista, mutta samalla tällaisen toiminnan vaikutukset tuottavien ostovoimaan ja varallisuuteen on hyvin haitallinen.

Tälläkään kertaa kaikki ei ole toisin. Tälläkään kertaa valtiovalta ei käytä tätä kaikkea valtavaa “erittäin kallista ilmaista rahaa” aiempaa fiksummin. Harhat eivät ole totta, älä usko niihin. Valtiolla on kaikki kannustimet kuluttaa mahdollisimman paljon, koska sen tavoitteena on maksimoida budjetti ja kasvattaa byrokratiaa vallankäyttökeinona. Valtiolla on myös kaikki kannustimet syyttää virheistään ulkoisia vihollisia. Valtiovalta syyttää aina jotakuta muuta kuin itseään virheistään. Kuka hallitsee korkotasoa? Valtiovalta ja keskuspankit. Ketä syytetään “liiallisista riskeistä”, kun kaikki räjähtää? Sinua ja minua. Kuka kasvattaa kierrossa olevan rahan määrää, vaatii “luottovirtaa” ja turvautuu taloudelliseen sortoon, koska ihmiset “säästävät liikaa”? Valtiovalta ja keskuspankit. Kuka on syypää, kun sekin räjähtää? Pankkeja, jotka ovat holtittomasti lainoittaneet tuottamattomia kohteita. Sääntelijät saavat vain näpäytyksen, vaikka ne ovat olleet osasyy kriisiin.

Valtiot voivat tietysti painaa niin paljon rahaa kuin haluavat, jos niillä on itsenäinen keskuspankki. Valtiovalta ei kuitenkaan vakuuttaa sinua tai minua siitä, että niiden tuottamalla rahalla on arvoa, rahan hinta on heidän käsissään tai että tämä kaikki on ihmisten parhaaksi, koska valtio sanoi niin. Tästä syystä reaaliset investoinnit ja tuottavuus heikkenevät. Kansalaiset ja yritykset eivät ole niin kahjoja, että uskoisivat taas tällaisia harhoja. Matalat korot ja korkea varallisuusinflaatio pelottavat ihmisiä, mutta ihmiset eivät kärsi muistinmenetyksestä.

Tämä on taloudellista sortoa ja ihmiset eivät pidä siitä, että heiltä yritetään ryövätä heidän kovalla työllään ansaitsemat tulot ja varallisuus, koska niin olisi hyvä.

Miksi me sitten oikein uskomme tällaisiin satuihin? Osakemarkkinat nousevat, velkapaperien hinnat laskevat, ja meille uskotellaan, että omaisuuserien inflaatio on merkki talouden todellisesta vahvuudesta.

Lopulta keskuspankit yllättyvät. Luottamus rakoilee tai likviditeetti katoaa. Markkinat romahtavat ja monet väittävät, että syypäitä tähän kaikkeen kaaokseen ovat “keinottelijat”. Keskuspankit tekivät kaiken oikein, mutta eläinhenget, ahneus ja keinottelu ottivat vallan.

Kupla puhkeaa varmasti ja lyön vetoa, että sanomalehtiotsikoissa syytetään markkinoita, hedgerahastoja, sääntelyn epäonnistumisia ja riittämättömiä interventioita. Vuosikymmeniä jatkuneiden virheiden sarja “ratkaistaan” kasvattamalla interventioiden laajuutta ja kokoa. Valtio voitti matkalla huipuille ja se tekee kaikkensa voittaakseen myös matkalla pohjille. Kasinollakin talo voittaa aina.

Samaan aikaan ne monet tunnetut rakenteelliset uudistukset katoavat kuin pieru Saharaan.

Kyseessä on nokkela machiavellimainen järjestelmä, jonka tarkoituksena on vapaan markkinatalouden rippeiden tuhoaminen ja valtiovallan aseman turvaaminen epäreilulla kilpailulla: rahaa ja luottoa on valtion saatavilla loputtomasti riskittömästi. Ja laskun maksavat jotkut muut kuin kriisin aiheuttaneet.

“Eihän se valtio nyt näin voisi toimia!”, luulottelet itsellesi. Tajuat pian olleesi syvässä unessa.

Suomennos Daniel Lacallen (Twitter) kolumnista “Are Central Banks Nationalising the Economy?”. Kolumni on julkaistu 24. elokuuta 2017 Mises Wire -blogissa.

Lacalle on espanjalainen taloustieteilijä, joka työskentelee varainhoitoyhtiö Tressisin pääekonomistina ja Madridissa sijaitsevan IE Business Schoolin globaalin talouden professorina. Lacalle on tuottoisa kirjailija ja kirjoittaja. Hänen viimeisin teoksensa on vuonna 2020 julkaistu Freedom or Equality: The Key to Prosperity Through Social Capitalism.

Kirjoituksen on suomentanut Thomas Brand (Twitter).