Miksi vähimmäisvarantojärjestelmä johtaa pankkien kaatumisiin?
Jonathan Newmanin essee maaliskuulta 2023
Huumeriippuvaiset kärsivät vakavista vieroitusoireista, jos he aloittavat vieroituksen suoraan “kylmä kalkkuna” -menetelmällä. Huipputeknologia-alan startupien ja niiden pankkikumppanien (kuten Silicon Valley Bankin) tapauksessa huumekauppias (Yhdysvaltain keskuspankki) on vienyt erittäin matalan korkotason piristeen pois koronnostojen myötä. Yritykset nostivat suuria määriä käteistä pois SVB:stä, kun halpa luottoraha loppui — ja samaan aikaan koronnostot laskivat SVB:n taseeseen pakkautuneiden “matalariskisten” omaisuuserien arvoa. SBV:n tase oli epätasapainossa, eikä tase kestänyt kasvanutta nostopyyntöjen määrää, mikä johti klassiseen, jatkuvasti pahenevaan, paniikinomaiseen talletuspakoon ja samanaikaiseen likvidien varojen arvon romahdukseen.
Pankit, joiden liiketoiminta perustuu tällaiseen maturiteettieroista johtuvaan epäsuhtaan, kutsutaan “vähimmäisvarantopankeiksi” (tai osittaisvarantopankeiksi). Niiden liiketoiminnan ydin on yksinkertaisesti tämä: harjoittaa ottolainausta lyhyellä aikavälillä (talletuskanta) ja antolainausta pitkällä aikavälillä (lainat ja valtion velkapaperit).
SVB:n kaatuminen ja muut viimeaikaiset pankkikriisit ovat herättäneet uudelleen vanhan keskustelun vähimmäisvarantojärjestelmästä. Itävaltalaiset taloustieteilijät suhtautuvat kriittisesti keskuspankkeihin ja rahan määrän ja korkojen valtiolliseen manipulointiin, mutta vähimmäisvarantojärjestelmästä on erimielisyyksiä. Murray N. Rothbard vastusti tiukasti vähimmäisvarantojärjestelmää sekä taloustieteellisistä että eettisistä syistä, mutta George Selginin ja Lawrence Whiten kaltaiset “vähimmäisvarantoihin nojaavat vapaan pankkitoiminnan kannattajat” ovat kuitenkin argumentoineet vahvasti sen puolesta, että vähimmäisvarantopankkijärjestelmä ei sinänsä ole luonnostaan epävakaa pankkijärjestelmä, eikä se aiheuta suhdannevaihtelua. Heidän näkemyksensä mukaan suhdannevaihtelut ja epävakaus johtuvat valtiovallan puuttumisesta markkinoiden toimintaan, pääasiassa keskuspankkien harjoittaman rahapolitiikan vuoksi.
Ymmärtääksemme, miten vähimmäisvarantopankit toimivat, meidän on ensin erotettava varastopankkitoiminta lainapankkitoiminnasta. Varastopankkitoiminnalla tarkoitetaan liiketoimintaa, jossa pankit ottavat vastaan talletuksia ja toimivat tallettajan ohjeiden mukaisesti lähettääkseen tai nostaakseen tallettajan rahat nimellisarvoon vaadittaessa. Varastopankkitoiminnassa talletuksia ei moninkertaisteta eikä luottoa luoda — pankki vain varastoi tallettajien käteistä. Tärkeää on, että tallettajien on maksettava tästä palvelusta maksu varastopankeille.
Lainapankkitoiminta tarkoittaa liiketoimintaa, jossa pankit voivat toimia rahoituksen välittäjinä. Pankkiasiakas voi ostaa talletustodistuksen tai muun määräaikaistalletuksen, joka on tärkeä osa varojen luovuttamista pankin haltuun. Asiakas ei voi käyttää näitä varoja kuluttamiseen tai nostaa niitä. Pankki hyödyntää saamiaan lainavaroja antolainauksessaan. Näistä lainoista saadut korot jaetaan (sopimuksen mukaan) pankin, joka hallinnoi ja välitti, ja asiakkaan, joka luopui rahoistaan, kesken. Tässä tapauksessa ei myöskään tapahdu talletusten moninkertaistumista, rahan määrän laajentumista tai luoton luomista ex nihilo.
Vähimmäisvarantopankkitoimintaan liittyvät ongelmat liittyvät näiden kahden erilaisen liiketoiminnan yhdistämisestä: varasto- ja lainapankkitoiminnan hybridisoimisesta. Pankit yhdistävät nämä toiminnot käyttämällä vaadittaessa nostettavia talletuksia (jotka tallettajat voivat nostaa nimellisarvoonsa vaadittaessa) antolainauksensa perustana. Toivottavasti tähän liittyvät mahdolliset ongelmat ovat ilmeisiä: Entä jos tallettajat vaativat enemmän rahaa kuin pankilla on juuri nyt hallussaan, koska kaikkia talletuksia vastaavia käteisvarantoja ei ole juuri nyt saatavilla, vaan niiden vakuutena on pitkäaikaisia lainoja?
Juuri näin kävi SVB:n tapauksessa. Tallettajat halusivat nostaa enemmän käteistä kuin pankilla oli käteisvarantoja tai muuta varallisuutta välittömästi käteiseksi muunnettavissa. SVB oli ostanut tallettajien varoilla valtionvelkaa ja asuntovakuudellisia arvopapereita sekä myöntänyt lainoja teknologia-alan startupeille. SVB ei välttämättä ollut yhtä ennakointikykyinen kuin kilpailijansa, mutta on tärkeää huomata, että kaikki pankit turvautuvat tällaiseen liiketoimintaan. Yksikään pankki ei säilytä 100-prosenttisia varantoja, eikä yksikään pankki erota varastointi- ja välitysliiketoimintaa toisistaan. Itse asiassa vuonna 2017 Yhdysvaltain keskuspankki kieltäytyi hyväksymästä sellaista pankkia markkinoille, jonka oli tarkoituksena toimia tällaisena tallettajien turvasatamana.
Osittaisvarantopankkijärjestelmässä toistuvasti koetut talletuspaot ja niihin liittyvät rahoituskriisit ovat johtaneet keskuspankkitoiminnan, valtion talletusvakuutusjärjestelmän, lukuisten pankkisäädösten ja valvontavirastojen perustamiseen näiden turvamekanismien suunnittelemista ja täytäntöönpanoa varten. On kuitenkin syytä huomata, että jos valtio vain jättäisi talletuspaot huomiotta, perinteiset voiton ja tappion mekanismit pätisivät edelleen. Pankit kaatuisivat samalla tavalla kuin muutkin yksityiset yritykset. Potentiaaliset pankkiasiakkaat välttelisivät epäterveitä pankkeja ja hakeutuisivat kestävien pankkien asiakkaiksi omien mieltymystensä ja odotustensa mukaisesti. Tämä ajatuksenjuoksu saa osittaisvarantopankkijärjestelmää kannattavat vapaan markkinatalouden kannattajat, kuten Selginin ja Whiten, ajattelemaan, että osittaisvarantotoiminta sinänsä ei ole ongelma, vaan juurisyy on valtion harjoittama rahapolitiikka ja moraalikato.
Mielestäni osittaisvarantojärjestelmän kestävyydestä ja eettisyydestä käytävät keskustelut ovat terminologisesti hyvin epäselviä. Jos talletus määritellään “Lunastettavaksi nimellisarvoon vaadittaessa”, se tarkoittaa, että pankki lupaa varojen olevan käytettävissä nimellisarvoon vaadittaessa, mikä tarkoittaa, että kyseisillä varoilla ei osteta valtionlainaa. Jos sopimuksessa määrätään, että pankki tarjoaa tilejä, joilla olevat talletukset on määritelty edellä kuvatulla tavalla, mutta käyttää varoja sitten antolainaustoiminnassa, pankki on syyllistynyt sopimusrikkomukseen. Jos pankki ja asiakas kuitenkin sopivat määrittelevänsä “talletuksen” käsitteen toisella tavalla siten, että talletukset eivät aina ole lunastettavissa nimellisarvoon tai että ne ovat lunastettavissa nimellisarvoon, mutta toisinaan viiveellä, niin asia olkoon sitten näin. Minusta vaikuttaa kuitenkin siltä, että tällaista järjestelyä olisi syytä kutsua oikeammin “vakuudettomaksi vaadittaessa maksettavaksi lainaksi”, ja jos nämä eläisivät rinnakkain markkinoilla todellisten, täysvakuudellisten talletusten kanssa, vaadittaessa maksettavat lainatallekkeet olisivat edullisempia suhteessa täysvakuudellisiin talletuksiin nähden.
Olen myös sitä mieltä, että vähimmäisvarantopankkitoiminnan kestävyydestä ja eettisyydestä käytävät keskustelut eivät ole yhtä tärkeitä kuin sen todelliset taloudelliset seuraukset. Riippumatta siitä, mitä talletussopimuksen pikkupräntissä sanotaan (ja kieli ei muutenkaan ole vakiomuotoista), jos tallettajat määrittelevät tavallisten pankkitiliensä saldot yksi-yhteen rahan korvikkeina, hinnat ja kulutustottumukset heijastavat tallettajien omia nettovarallisuuslaskelmia ja odotuksia käytettävissä olevista tuloista. Jos pankki laajentaa luottoa tämän lisäksi vähimmäisvarantojärjestelmän avulla, luoton tarjonta ja korot eivät enää heijasta tallettajien todellisia säästöjä ja aikapreferenssien eroja. Tämä eroavaisuus saa aikaa suhdannevaihtelut nousu- ja laskukausineen.
Tästä palaammekin luonnollisesti alussa esitettyyn huumeriippuvuuteen. Kuvitellaan, että narkomaanilla olisi kyky luoda ex nihilo omat huumeensa, kuten vähimmäisvarantopankkijärjestelmässä pankit saavat tehdä rahan ja luoton kanssa. Oletetaan, että huumeiden käytön kielteiset vaikutukset leviäisivät myös yhteiskunnan muihin jäseniin, kuten keskuspankit ja talletusvakuutusjärjestelmät vähimmäisvarantojärjestelmässä tekevät. Miten maltillisia tässä pitäisi olla? Ovatko lopputulemat kestävällä pohjalla? Vai olisiko tuloksena loputon äärimmäisen hyvän ja huonon olon kierre?
Suomennos Jonathan R. Newmanin (Twitter) kirjoittamasta artikkelista “Why Fractional Reserve Banking Is behind Bank Failures” Artikkeli on alun perin julkaistu Mises Wire -blogissa 27. maaliskuuta 2023.
Newman työskentelee taloustieteen apulaisprofessorina Bryan Collegessa ja tutkijana Mises Institutessa. Hän on erikoistunut taloustieteen aatehistoriaan ja metodologiaan, suhdannetutkimukseen ja vertailevaan talousjärjestelmien tutkimukseen.
Kirjoituksen on suomentanut Thomas Brand (Twitter).
