Mitä tapahtuu, kun raha kuolee?

Jeff Deistin kolumni Adam Fergussonin kirjaklassikosta vuodelta 2020

“Jos siitä, mitä tapahtui tappion kärsineille keskusvalloille 1920-luvun alussa, voidaan päätellä jotakin, niin [rahanarvon romahdus] synnyttää siinä määrin ahneutta, väkivaltaa, murhetta ja vihaa — jotka ovat suurelta osin pelon aiheuttamia — ettei mikään yhteiskunta säily vammoitta ja muuttumattomana.” — Adam Fergusson, When Money Dies (suom. JW)

Adam Fergussonin vuonna 1975 julkaisema klassikkoteos When Money Dies: The Nightmare of the Weimar Hyperinflation on varoittava kertomus hyperinflaatiosta Weimarin tasavallan aikaisessa Saksassa. Kirja on pakollista luettavaa kaikille, jotka haluavat ymmärtää, miten rahajärjestelmä saattaa romahtaa.

Emme ymmärrä tai tajua rahaa. Kyynikko saattaisi ajatella tämän tietämättömyyden olevan tarkoituksellista. Rahasta puhutaan harvoin kouluissa, julkisessa keskustelussa tai politiikasta. Nyt vuosisata 1923 Saksan karujen opetusten jälkeen länsimaissa ollaan vakuuttuneita siitä, ettei sellaista voisi koskaan enää tapahtua — siis varsinkaan länsimaissa. Aineellinen yltäkylläisyys ja markkinoiden luonnollisten deflaatiopaineiden ansiosta olemme yksinkertaisesti kyvyttömiä kuvittelemaan tilannetta, jossa hyperinflaatio voisi syntyä. Toki kahden maailmansodan jälkeen on koettu valuuttajärjestelmän tuhoutumisia esimerkiksi Jugoslaviassa, Zimbabwessa, Bulgariassa ja Argentiinassa. Kyllä, myös Venezuelassa ja Turkissa tilanne on paha. Ja kyllä, myös Libanonissa. Meidän ei kuitenkaan tarvitse huolehtia, koska moderni keskuspankkikapitalismi — erityisesti Yhdysvaltain keskuspankki Fed ja Euroopan keskuspankki EKP — ovat onnistuneet taltuttamaan inflaation pelkällä teknokraattisella asiantuntemuksellaan ja halullaan turvautua poikkeuksellisiin rahapoliittisiin työkaluihin. Laajamittaiset arvopaperiostot ja keskuspankkien taseiden kasvattaminen, erittäin matalat tai negatiiviset korot ja päättäväisyys tarjota niin paljon “likviditeettiä” kuin ikinä tarvitaan ovat uusi täysin (epä)normaali käytäntö nykypäivänä. Tämä keskitetty rahajärjestelmä on tehnyt teknokraateista niin itsevarmoja, että Yhdysvaltain keskuspankin entinen pääjohtaja ja Yhdysvaltain nykyinen valtiovarainministeri Janet Yellen vakuutti, ettei meidän tarvitse olla huolissamme uudesta finanssikriisistä elinaikanamme.

Tämä on uskomattoman uskottava väite, jos ja vain jos politiikka on tuotantoa tärkeämpää ja inflatorisella politiikalla voidaan estää inflaatiota syntymästä. Tämä on hyvin eriskummallinen näkemys.

Se on myös näkemys, jota vuoden 2020 tapahtumat koettelivat suuresti. Valtiot ympäri maailmaa sulkivat lähes kaiken elinkeinoelämän, koulut ja matkailun vastauksena koronapandemiaan, mutta samalla keskuspankit käynnistivät ennennäkemättömän vaiheen ekspansiivisessa rahapolitiikassaan. Kaikki Fedin taseen, joka on paisunut jatkuvasti vuoden 2007 romahduksen jälkeen, pienikin supistuminen osoittautui haaveeksi, kun tase kasvoi hetkessä neljästä biljoonasta dollarista noin seitsemään biljoonaan dollariin (ja saavutti huiman 9,5 biljoonan dollarin tason vuoden 2021 lopulla). Yhdysvaltain keskuspankin ohjauskorot olivat tuskin silmillä havaittavassa 0,25 prosentin tasolla, ja pankkien varantovelvoitteet pistettiin jäähylle maaliskuussa 2020. M1-rahan tarjonta kasvoi jyrkästi, ja kongressi rahoitti lähes puolet vuoden 2020 liittovaltion menoista velalla. Fedin pääjohtaja Jerome Powell kertoi meille, että keskuspankin sadistisen kahden prosentin vuotuisen inflaatiotavoitteen on keskiarvoistuttava tulevina vuosina. Toisin sanoen on odotettavissa, että (kyseenalaiset) viralliset inflaatioluvut ovat tulevina vuosina noin 4–5 prosenttia, jotta voidaan juosta takaisin kaikki ne vuodet, jolloin inflaation vakuuteltiin olevan lähellä nolla.

Onko siis mikään ihme, että jopa Ray Dalion kaltaiset valtavirran hedgerahastopamput ovat huolestuneita hyperinflaatiosta? Käteinen on roskaa!

Fergussonin kirja pitäisi antaa kaikille keskuspankkiireille lahjaksi, koska tuskin kukaan heistä on tutustunut siihen. Kirjassa ei käsitellä talouspolitiikkaa tai pankkeja sinänsä, vaan se on pikemminkin historiallinen kuvaus saksalaisten poliitikkojen ja virkamiesten hulluudesta ja ylimielisyydestä. Se on tarina katastrofista, jonka aiheuttivat ihmiset, jotka kuvittelivat kykenevänsä selättämään markkinat politiikan taikasauvaa heilauttamalla. Se on muistutus siitä, että sota ja inflaatio ovat erottamaton osa toisiaan. Se on muistutus siitä, että sodan rahoittaminen tuhoaa kansakunnan ja luo edellytykset autoritaarisen militarismin nousulle. Versailles’n rauha ja sotakorvaukset eivät ehkä yksinään olisi riittäneet luomaan edellytyksiä Adolf Hitlerin hirmuhallinnon nousulle, mutta Saksasta tuskin olisi tullut hirmuvaltiota, jos Reichsbank ei olisi keskeyttänyt liikepankeilta vaadittua yhden kolmasosan kultavarantovaatimusta. Ilman inflaatiota Hitler olisi saattanut jäädä historiankirjoituksen alaviitteeksi.

“Rahanarvon vakiinnuttaminen uuteen arvoonsa, mikä syöksi tuhansia ihmisiä vararikkoon, riisti miljoonien ihmisten toimeentulon ja sammutti miljoonien muiden toivon, vaati epäsuorasti vielä hirvittävämmän hinnan, joka koko maailman oli maksettava.” — Adam Fergusson, When Money Dies (suom. JW)

Ennen kaikkea Fergussonin kirja on kertomus köyhyydestä, kärsimyksestä, hädästä, kurjuudesta, ahdingosta, rappiosta ja nöyryytyksestä. Se ei koske vain saksalaisia vaan myös itävaltalaisia ja unkarilaisia, jotka kamppailivat omien poliittisten ja rahapoliittisten ongelmiensa kanssa 1920-luvulla. Eräässä erityisen koskettavassa luvussa Fergusson kuvaa wieniläisen leskirouva Anna Eisenmengerin koettelemuksia. Hänen Itävallan kruununsa, jonka arvo vuonna 1914 oli vielä neljännes Englannin punnasta, oli vuonna 1922 enää vain 1/35 000 puntaa. 1920-luvun aikana hän joutui turvautumaan mustaan pörssiin ja panttaamaan omaisuuttaan hankkiakseen ruokaa sodan runtelemille lapsilleen. Hänen edesmenneen miehensä kultakello vaihtuu perunoihin ja hiileen. Hän on useimpia muita wieniläisiä onnekkaampi, sillä hänellä oli pieniä sijoituksia, jotka tuottavat hänelle vaatimattomia lisätuloja. Hänen pankkiirinsa kehottaa häntä vaihtamaan kaikki varat välittömästi Sveitsin frangeiksi, mutta viranomaiset ovat kieltäneet rahanvaihtamisen. Eisenmengerin syöksykierre, jota leimaavat nälkä ja kaiken arvokkaan hamstraaminen, syvenee niin nopeasti, että hänellä on tuskin aikaa sopeutua pikakiihdytykseen.

Wienin aikalaisoloja kuvaa hyvin vuonna 1925 ilmestynyt yli kaksituntinen saksalainen mykkäelokuva Iloton katu (saks. Die freudlose Gasse), jonka pääosissa nähdään Greta Garbo (Greta) ja Asta Nielsen (Marie). Greta näkee kaiken ympärillään rappeutuvan ja jopa hänen isänsä hakkaa häntä kepillä, kun hän palaa kotiin tyhjin käsin. Aiemmin ystävälliset naapurit suhtautuvat epäluuloisesti toisiinsa, ihmiset ovat karkean eriarvoisia, muukalaisiin suhtaudutaan vihamielisesti, julkishallintoon kohdistuu epäilyä ja suoraa vihamielisyyttä, “kovat” arvot nousevat ja prostituutio rehottaa. Vihaiset ihmiset jonottavat odottaen teurastajan avaavan puotinsa ovet, ja kun teurastaja vihdoin avaa ovet, vain viehättävimmät naiset saavat tuona päivänä tarjolla olevat lihanpalaset. Kaikki yhteiskunnan tuttu, turvallinen ja kaunis muuttuu ikään kuin taikaiskusta kammottavaksi, turmeltuneeksi ja rappeutuneeksi.

1920-luvun Saksa ja Itävalta ovat esimerkkejä äärimmäisestä hyperinflaatiosta, mutta tällaisten synkkien historiallisten hetkien pitäisi opastaa meitä välttämään niihin johtaneiden virheiden toistamista. Rahapolitiikkaan liittyy suuria moraalisia ja sivistyksellisiä kysymyksiä, kuten professori Jörg Guido Hülsmann niin mainiosti selittää teoksessaan The Ethics of Money Production. Inflaatio ei ainoastaan vahingoita talousjärjestelmään, vaan se tekee meistä kaikista huonompia ihmisiä: tuhlailevia, lyhytnäköisiä, laiskoja ja tulevista sukupolvista piittaamattomia. Tämä on kenties tämän hetken suurin kertomus länsimaissa: tarina siitä, miten keskuspankit eivät vain muuttaneet talousjärjestystä perusteellisella tavalla tuotannosta kuluttamiseen, vaan myös tuon muutoksen syvällisistä eettisistä ja sosiologisista seurauksista.

Näennäistaloutemme on yhä riippuvaisempi valtavista jatkuvista finanssi- ja rahapoliittisista interventioista, kuten Axios on todennut. Yritykset ovat saaneet vuosikausia lainaa niin edullisesti, että sitä voisi kutsua “kotirahaksi”, ja ostavat sitten takaisin omia osakkeitaan sen sijaan, että palkkaisivat lisää työntekijöitä tai laajentaisivat tuotantoaan. Uutta rahaa ja luottoa saavat vain ne, jotka ovat lähimpänä rahantuottajaa, ja uusi raha piristää osakemarkkinoita, mutta se ei juurikaan koidu tavallisen kaduntallaajan hyödyksi. Valtiot kuluttavat ahaa hurmoshenkisesti, koska ne tietävät keskuspankkien pitävän velanhoitokustannukset maltillisina ja tarjoaa valmiit markkinat valtionlainalle, mutta vain pienen pieni ripaus elvytyksestä päätyy tavallisten ihmisten hyödyksi. Kokonaiset toimialat, lentoyhtiöt mukaan lukien, hakivat koronapandemian keskellä pelastusta valtion pohjattomista taskuista. Koronapandemian aikaiset sulkutoimet rasittivat myös paikallisia talouksia ja niiden verotuloja, ja kaikille luvattiin pelastus taivaasta. Samaan aikaan pk-yrityksiä ja vähittäiskauppaa uhkasi koronapandemian keskellä maailmanloppu, joka jätti hetkellisesti miljoonia ihmisiä työttömiksi. Vastauksia haetaan taas keskuspankeilta ja niiden taioista.

Hyperinflaatio ei ehkä tapahdu tänään tai edes vuosien kuluttua, koska ei kukaan kykene ennustamaan sen käynnistymistä. Yhdysvaltain dollari saattaa hyvinkin säilyttää tai kasvattaa arvoaan suhteessa muihin valuuttoihin tulevaisuudessa. Loppujen lopuksi valuuttojen vaihtoarvot ovat suhteellisia, ja “kuningas dollari” saattaa pysyä varantovaluuttana vielä kauan. Jossain vaiheessa Yhdysvalloissa on kuitenkin nähtävä todellista orgaanista kasvua, jos inflaatiopommi halutaan välttää ja nykyinen elintaso edes säilyttää. Mitkään raha- tai finanssipoliittiset hokkuspokkukset eivät korvaa pääoman kasautumista ja tuottavuuden kasvua. Rahan ja luoton lisääminen ei korvaa suurempaa määrää entistä parempia ja edullisempia tavaroita ja palveluita.

Historia opettaa, miten raha voi kuolla. Niin voi tapahtua myös nyt. Vain hölmöläinen uskottelee itselleen jotain muuta.

Suomennos Jeff Deistin (Twitter) kirjoittamasta artikkelista “When Money Dies, 100 Years Later”. Artikkeli on julkaistu Mises Wire -blogissa 13. joulukuuta 2020.

Deist on amerikkalaisen Mises Instituten pääjohtaja. Hän on kirjoittanut ja puhunut omaisuusoikeuden, markkinatalouden ja kansalaisyhteiskunnan puolesta vuosikymmeniä. Deist on erityisen kiinnostunut yksityisistä oikeusjärjestelmistä ja yksityisestä rahasta poliittisen vallan vähentämisen välineinä. Hän työskenteli aiemmin kongressiedustaja Ron Paulin palveluksessa ja ennen tätä lakimiehenä yritysjuridiikan parissa.

Kirjoituksen on suomentanut Thomas Brand (Twitter).