Miten salausmenetelmät määrittelevät yksityisomaisuuden uudelleen
Hugo Nguyenin essee Bitcoinin perusteista
Kryptografia on salaisuuksien suojelun ja niiden murtamisen taidetta. Bitcoin käyttää erityistä kryptografiaa, jota kutsutaan julkisen avaimen salaukseksi, helpottaakseen arvon säilyttämistä ja siirtämistä. Tämän mekanismin avulla Liisa voi säilyttää bitcoininsa turvassa tai lähettää joitakin niistä Pekalle tai kolikkokantapalkkiot (engl. coinbase reward) maksetaan louhijoille. Termi “kryptovaluutta” juontaa nimensä tästä käytöstä. Tässä Bitcoinin perusteita kartoittavan kirjoitussarjan kolmannessa osassa tutustumme julkisen avaimen salauksen keskeiseen rooliin digitaalisen kestävän rahan luomisessa ja sen vaikeuksia koko yhteiskuntaan.
Jotta ymmärrämme täysin julkisen avaimen salauksen merkityksen, meidän on ensin otettava muutama askel taaksepäin ja ymmärrettävä, miten yhteiskuntamme on pääosin järjestetty omaisuuden käsitteen ympärille.
Mikä on omaisuus?
Omaisuutta ei ole koskaan lakkautettu, eikä sitä koskaan tulla lakkauttamaan. Kysymys on yksinkertaisesti siitä, kenellä sitä on. Ja oikeudenmukaisin koskaan suunniteltu järjestelmä on se, jossa kaikki omistavat omaisuutta sen sijaan, että kukaan ei omista mitään.
- A. N. Wilson
Omaisuudelle on esitetty laajasti erilaisia määritelmiä. Ajatus siitä, mikä on omaisuutta, muuttuu usein vastaamaan senhetkisiä uskomuksia ja olosuhteita. Esimerkiksi varhaisissa keskusteluissa omaisuudella tarkoitettiin lähes yksinomaan maata. Koska pääasiassa maa oli jatkuvien konfliktien ja valtataisteluiden syy, oli luonnollista, että maa kiinnosti muinaisia ajattelijoita. Myöhemmin yhteiskunnan kehittyessä omaisuutta laajennettiin pitämään sisällään aineeton pääoma, kuten patentit ja tekijänoikeudet, ja laajennettiin sitten uudelleen kattamaan kaikki elämän ja vapauden kannalta välttämättöminä pidetyt asiat.
Muodollisesti omaisuus on oikeudellinen käsite, jonka paikallinen suvereeni määrittelee ja panee täytäntöön. Erityinen toteutustapa vaihtelee suuresti poliittisesta järjestelmästä riippuen aina monarkista kommunismiin ja demokratiaan.
Keskustelut omaisuudesta palautuvat takaisin kreikkalaiseen korkeakulttuuriin. Platon ja Aristoteles, kaksi länsimaisen filosofian isää, loivat merkittävän osan kiihkeälle ja toisinaan erittäin verisille väittelyille, jotka ovat seuranneet meitä viimeiset 2500 vuotta.
Platon, todennäköisesti spartalaisten innoittamana, vastusti kaikenlaista yksityisomaisuutta, mukaan lukien naisten ja lasten omistusoikeuksia. Hän hylkäsi ajatuksen siitä, että jokin on “minun” ja “ei minun” tai “hänen” ja “ei hänen”. Hänen mukaansa yksityisomistus vahingoittaa ihmisen sielua: se lisää ahneutta, kateutta ja väkivaltaa. Ihanteellinen platoninen yhteiskunta hävittäisi yksityisomaisuuden tyystin. Tämä ajattelutapa kehittyi myöhemmin täysimittaiseksi järjestelmäksi, etenkin kommunismin isän Karl Marxin toimesta.
Aristoteles, Platonin paras oppilas, oli toista mieltä. Aristoteles hylkäsi Platonin väitteen, jonka mukaan yhteinen omaisuus poistaisi paheet ja väkivallan. Aristoteles väitti, että ihmiset, jotka jakavat hyödykkeiden omistuksen taistelevat enemmän kuin ne, jotka omistavat ne henkilökohtaisesti. Aristoteles uskoi myös, että yksityisellä omistusoikeudella on ratkaiseva merkitys edistyksen kannalta, koska ihmisiä kannustetaan työskentelemään kovasti vain omistamiensa asioiden hyväksi. Lisäksi vain silloin, kun yksityistä omistusoikeutta kunnioitetaan, ihmiset voivat kasvaa täysimittaisesti ja olla hyveellisiä. Kuten edesmennyt historioitsija Richard Pipes kaunopuheisesti totesi: “Ihmisillä on oltava [omistusoikeudet], jotta he voivat olla.”
Platonin keskeinen argumentti yksityistä omistusoikeutta vastaan perustuu moraaliin. Aristoteles vastasi Platonin argumenttiin myös moraaliin perustuen. Mutta jotkut Aristoteleen väitteet olivat moraalin ulkopuolisia ja perustuivat taloudelliseen todellisuuteen. (Mielenkiintoista kyllä, Aristoteles, kuten hänen opettajansa Platon, vastusti kaupankäyntiä ja voitontavoittelua, joten hän ei kehittänyt johdonmukaista taloudellista viitekehystä.)
Omaisuutta koskevat keskustelut ovat Platonin ja Aristoteleen jälkeen kehittyneet kattamaan pääasiassa neljä näkökohtaa: moraalin, politiikan, psykologian ja taloustieteen [1]. Näistä todennäköisesti eniten painoarvoa yksityisen omistusoikeuden puolesta on psykologisilla ja taloustieteellisillä argumenteilla, koska ne koskevat maailmaa sellaisena kuin se on, ei miten sen pitäisi olla.
Eräs omaisuutta koskevista perustavanlaatuisista kysymyksistä on omaisuuden ja suvereniteetin eli itsemääräämisoikeuden välinen suhde. Kumpi tulee ensin?
Jotkut vaikutusvaltaiset ajattelijat, kuten James Harrington ja John Locke, uskoivat, että omaisuus edeltää itsemääräämisoikeutta. He uskoivat, että ihmiset ymmärtävät omaisuuden intuitiivisesti, jopa ilman valtion olemassaoloa.
Heille valtion ensisijainen tehtävä on suojella omistusoikeuksia. Suvereenia valtiota arvioidaan sen perusteella, kuinka hyvin se suoriutuu omaisuusoikeuksien suojelun vastuusta. Locke meni pidemmälle ja totesi, että yksilöillä on oikeus kapinoida valtiota vastaan, jos se ei noudata velvollisuuttaan omistusoikeuksien suojelemiseksi. Kapitalismin ja modernin taloustieteen isällä Adam Smithillä oli samanlainen näkemys. Smith tunnusti, että omaisuus ja valtiovalta olivat riippuvaisia toisistaan, ja väitti, että “hallintovaltaa ei voi olla olemassa ilman omaisuutta, koska sen päätehtävänä on turvata omistusoikeudet”. (Smith erosi Lockesta kuitenkin siinä, ovatko omistusoikeudet “luonnollisia” — Smith uskoi, että omistusoikeudet ovat “hankittuja”, eivät “luonnollisia” oikeuksia.)
Sen sijaan muut ajattelijat, näkyvimmin Thomas Hobbes, uskoivat päinvastoin siihen, että omaisuus on valtion luomaa. Hobbes piti omaisuutta yksinkertaisesti valtiovallan luomuksena ja valtiovallan auktoriteetin hyväksymisen tuotoksena [2]
Erityisesti 1900-luvun loppupuolella on kerääntynyt lisääntynyttä näyttöä sen puolesta, että Harringtonin ja Locken näkemys oli oikeutettu. 1900-luvulla tehtiin laajamittainen yhteiskunnallinen kokeilu, kun yksityiset omistusoikeudet yritettiin poistaa kommunistisissa maissa. Tämä kokeilu johti kylmään sotaan ja lukuisiin sijaissotiin ympäri maailmaa, joka huipentui Kuuban ohjuskriisiin vuonna 1962 ja päättyi dramaattisesti Neuvostoliiton lopulliseen romahtamiseen vuonna 1991. Romahduksen jälkeen jäljellä olevat kommunistiset valtiot jakautuivat kahteen leiriin. Jotkut niistä siirtyivät kapitalismiin, kuten tapahtui Keski- ja Itä-Euroopan maissa. Jotkut säilyttivät kommunismin vain nimellisesti, kuten Kiina ja Vietnam tekivät. Näissä maissa poliittinen hallinto edustaa “porvaristoa”, mutta talous toimii kapitalistisella tavalla. Lähes kaikki säilyneet kommunistiset hallinnoivat ovat omaksuneet vapaan markkinatalouden, ja ne on pakotettu kunnioittamaan omistusoikeuksia (jossain määrin) selviytyäkseen.
Yhteenvetona todettakoon, että 1900-luku on osoittanut, että valtiovalta, joka epäonnistuu ensisijaisessa tehtävässään omistusoikeuksien suojelussa, joko kuolevat tai pakotetaan lopulta kunnioittamaan yksityistä omaisuutta. Tämä osoittaa, että valtio on alisteinen ja johdettu omaisuuden tarpeista, ei toisin päin. Yleensä omaisuus tulee ennen valtiota.
Tästä huolimatta yksilöiden on lyhyellä ja keskipitkällä aikavälillä luotettava valtioon omistusoikeuksiensa säilyttämiseksi, ja kärsivät merkittävästi, kun valtio ei näin tee. Näemme sen, miten kryptografia voi auttaa rikkomaan tämä riippuvuuden kierteen. Mutta katsotaanpa ensin nopeasti, miten nykyaikainen salaustekniikka syntyi.
Julkisen avaimen salaus
Viime aikoihin asti kryptografian kehitystä ovat kiihdyttäneet lähinnä sodat ja keskenään kilpailevat valtiovallat.
Ennen toista maailmansotaa klassisessa salaustekniikassa oli kyse ennemmin hämärtämisestä kuin matemaattisesta täsmällisyydestä. Jos mukana oli matematiikkaa, se oli yksinkertaisesti vahinko. Tämä muuttui muutaman kehityskulun vuoksi.
- Lennättimen keksiminen lisäsi dramaattisesti suojattavan tiedon määrää
- Radion keksiminen korosti tarvetta salata julkiset viestintäkanavat sen sijaan, että luotettaisiin häivemenetelmiin
- Tietokoneen keksiminen toi mukanaan uskomattoman laskentatehon kryptoanalyysiin, jonka ansiosta salauksen tutkimisesta ja mahdollisesta murtamisesta tuli paljon helpompaa
Nämä kehityskulut huipentuivat toiseen maailmansotaan ja liittoutuneet onnistuivat murtamaan saksalaisten tuolloin huipputasoisen Enigma-salauslaitteen. Tässä hankkeessa oli mukana muun muassa englantilainen Alan Turing. Enigman murtaminen päätti lopullisesti klassisen salakirjoituksen aikakauden (salakirjoitus on erityinen menetelmä salata ja purkaa viesti). Tämän myötä salakirjoittajat joutuivat etsimään aiempaa vahvempia salaus- ja suojausmenetelmiä, jotka perustuvat vankemmin matemaattisiin perusteisiin.
Onneksi tarjolla oli vihjeitä siitä, mistä etsiminen olisi syytä aloittaa. Eräs merkittävimmistä klassisten salakirjoitusmenetelmien ongelmista liittyi salaisten avainten jakeluun. Tämä ongelma on yhteinen kaikille symmetrisille salausmenetelmille (symmetriset salakirjoitusmenetelmät käyttävät samaa avainta salaukseen ja salauksen purkamiseen). Pohjimmiltaan symmetrisissä salakirjoitusmenetelmissä, koska salaisten avainten uudelleenkäyttöä ei suositella, tarvittavien avainten lukumäärä on suoraan verrannollinen suojattavien tietojen määrään — tietomäärään, kuten edellä mainittiin, räjähti ennennäkemättömällä nopeudella. Tämän seurauksena eräs suuri tutkimusalue tuolloin oli löytää edullisia ja turvallisia tapoja jakaa avaimia suurelle käyttäjäjoukolle. Epäsymmetrisen, eli julkisen avaimen, salauksen aikakausi sai alkunsa, kun muutamat salaustekniikasta kiinnostuneet käänsivät ongelman päälaelleen ja pohtivat: onko meidän todellisuudessa jaettava salaisia avaimia lainkaan?
Tämä tutkimussuunta kaventui lopulta yksisuuntaisten funktioiden etsimiseen. Ei mennyt kauan siihen, että löydettiin uusi ratkaisu, joka ei vaadi salaisten avaimien jakelua. Whitfield Diffie, Martin Hellman ja Ralf Merkle keksivät julkisen avaimen salausmenetelmän, joka oli kaikkien aikojen ensimmäinen esimerkki epäsymmetrisestä salauksesta, vuonna 1976. Vuotta myöhemmin Ron Rivest, Adi Shamir ja Leonard Adleman julkisivat ensimmäisen toteutuksen, joka tunnetaan RSA-algoritmina. Julkisen avaimen salaustekniikan keksivät itsenäisesti myös brittiläiset Clifford Cocks ja James H. Ellis, mutta he eivät toteuttaneet ajatustaan. Cocksin ja Ellisin tutkimus salattiin kuitenkin 27 vuoden ajaksi, eikä sitä julkisesti tunnustettu ennen kuin vuonna 1997.
Näin sai alkunsa julkisen avaimen salaustekniikka, jota nykyään pidetään suurimpana kryptografisena keksintönä kahteen tuhanteen vuoteen. Uuden teknologian suodattumiseen massojen käyttöön vei useita vuosikymmeniä, mutta tästä on kiittäminen kypherpunk-liikettä. Kypherpunkit, joiden mukaan valtion monopoli tämän uuden teknologian osalta aiheuttaa valtavan vallan epätasapainon ja mahdollisen uhan yksilönvapaudelle, ottivat uskomattomia riskejä tuodakseen julkisen avaimen salauksen tavallisten kansalaisten saataville. Heidän onnistumisensa tässä avasi tulvaportit. Ensimmäistä kertaa historiassa yksilöillä on varaa niin vahvaan salaukseen kuin armeijoilla.
Mutta vasta Bitcoinin keksimisen myötä julkisen avaimen salaus saavutti täyden potentiaalinsa. Sen soveltaminen digitaaliseen kovaan rahaan määrittäisi uudelleen yksityisomaisuuden.
Yksityisesti omistetut digitaaliset hyödykkeet: Oksymoroni?
Henkilökohtaisten tietokoneiden ja Internetin keksiminen toivat mukanaan uuden omaisuusluokan: digitaaliset hyödykkeet. Digitaaliset hyödykkeet ovat aineetonta digitaalista bittitietoa, joka on pakattu erilaisiin koodimuotoihin. Esimerkkejä ovat Wikipedian artikkelit, MP3-tiedostot, ohjelmistot ja niin edelleen.
Digitaaliset hyödykkeet synnyttivät uuden tiedonjaon aikakauden, jota ei ole koskaan ennen nähty. Mikä tahansa tieto voidaan jäljentää välittömästi ja jakaa valtavalle määrälle ihmisille mitättömin rajakustannuksin.
Digitaaliset hyödykkeet eivät kuitenkaan merkittävästi vaikuttaneet yksityisomaisuuden luonteeseen. Digitaaliset hyödykkeet eivät tunnetusti pysy yksityisinä kovin hyvin, kuten on käynyt ilmi.
Digitaalisten hyödykkeiden poissulkevan omistamisen ongelma on se, että ne ovat loputtomasti kopioitavissa. Mutta se ei estänyt ihmisiä yrittämästä tätä. Valtion ja yritysten suosima tapa taata digitaalisten hyödykkeiden hallinta on sääntelyn kautta. Esimerkiksi Yhdysvallat loi monimutkaisen vientivalvonta- ja sääntelyjärjestelmän estääkseen salaisuuksien, etenkin edistykselliseen teknologiaan liittyvän tiedon, vuotamisen muihin maihin. Suurimmat musiikkiyhtiöt ja elokuvastudiot käyttivät paljon rahaa lobatakseen piratismin vastaisten lakien puolesta ja haastaakseen ihmisiä oikeuteen rikkomuksista. Samoin suuret ohjelmistoyritykset oppivat rakentamaan patenttisotakirstuja. Prosessissa ne hyödyntävät patenttijärjestelmän aukkoja ja lamaannuttavat pienempiä yrityksiä. Parhaimmillaan sääntelyratkaisut digitaalisen yksinoikeuden toteuttamiseksi ovat kalliita ja tehottomia. Pahimmillaan ne luovat ympäristön, jossa muutamat pelaajat voivat hyötyä järjestelmästä omaksi edukseen.
Ei-sääntelypohjaiset ratkaisut ovat yhtä tehottomia. Esimerkkinä mainittakoon digitaalinen käyttöoikeuksien hallinta (DRM), joka on pääsynhallintateknologia, jolla pyritään rajoittamaan digitaalisten hyödykkeiden käyttöä. DRM tarjoaa tiettyä suojaa piratismia vastaan. DRM:ssä on kuitenkin kohtalokas virhe: rajoitukset on ohitettava vain kerran, eikä paluuta enää ole.
Eräs alue, jossa digitaalisen yksinoikeuden luomisessa on onnistuttu rajallisesti, tulee peliteollisuudesta. Pelien luojat tajusivat, että jos he pystyvät luomaan virtuaalisia hyödykkeitä (digitaalisten hyödykkeiden osajoukko) suunnittelemiinsa peleihin, nämä tavarat voisivat lisätä pelattavuutta ja samalla ne olisivat mukana lisätulonlähde peliyhtiölle. Koska pelien luojat hallitsevat täysin sitä peliympäristöä, jossa nämä virtuaalitavarat toimivat, pelisuunnittelijat voivat asettaa niihin rajoituksia, jotka eivät olisi muutoin mahdollisia, tehden niistä esimerkiksi käyttökelvottomia tai harvinaisia. Pelin virtuaalihyödykkeillä on kuitenkin rajoitettu käyttöalue, ja pelaajat ovat riippuvaisia pelin luojista siinä, etteivät he muuta pelin sääntöjä.
Joten saattaa näyttää siltä, että digitaaliset hyödykkeet ja yksityisomaisuus ovat ristiriidassa keskenään. Jos jokin on digitaalista, on lähde mahdotonta, että se on yksityistä tai joku voi yksin hallita sitä. Yksityisomistetut digitaaliset hyödykkeet kuulostavat oksymoronilta.
Kyvyttömyys omistaa digitaalisia hyödykkeitä yksinoikeudella tarkoittaa, että kaikki voivat hyödyntää niitä. Yksilöt voivat käyttää niitä voimaantuakseen, mutta valtio pystyy myös kasvattamaan valtaansa keräämällä tietoa, seuraamalla ja levittämällä propagandaa. Kaikki on helpompaa digitaalisten hyödykkeiden avulla. Puhtaassa olomuodossaan digitaaliset hyödykkeet eivät muuta yksilöiden ja valtion välistä valtasuhdetta.
Mutta on olemassa tapa, jolla digitaaliset hyödykkeet voivat muuttua yksityisomaisuudeksi. Meidän pitää vain voittaa kaksi suurta estettä:
- Niukkuus: mahdollisuus tuottaa helposti ja jaella digitaalisia hyödykkeitä rajattomasti on juuri se, mikä tekee niiden yksinomaisesta omistamista vaikeaa.
- Siirrettävyys: mahdollisuus luopua omaisuudesta myymällä se on olennainen osa omistajuutta. Ilman tätä omistajuus menettää merkittävän osan voimastaan.
On käynyt ilmi, että nämä kaksi haluttua ominaisuutta ovat myös rahan edellytyksiä. Jos pystymme luomaan digitaalisesti niukan, siirrettävissä olevan digitaalisen hyödykkeen, tämä hyödyke ei ole vain yksityisissä käsissä, vaan siitä tulee merkittävä arvon säilyttäjä ja lopulta uusi rahan muoto. Digitaalinen “kova” raha.
Bitcoin ratkaisee molemmat ongelmat. Bitcoin luo digitaalisen niukkuuden asettamalla itselleen ohjelmistossa kiinteän tarjonnan (tunnetaan myös nimellä konsensussääntö) ja suojaamalla sitten konsensussääntö suurella määrällä energiaa (työntodisteen muodossa) hajautetun louhintaverkon kautta. Niin kauan kuin louhintatoiminta on riittävän hajautettua, on lähes mahdotonta muuttaa tätä kiinteän tarjonnan sääntöä tai sulkea verkkoa. Käsittelin työntodistetta perusteellisesti aiemmassa kirjoituksessani.
Toisaalta siirrettävyyden ongelma voidaan ratkaista käyttämällä julkisen avaimen salausta. Erityisesti julkisen avaimen salauksen ainutlaatuinen sovellus on luoda väärentämättömiä digitaalisia allekirjoituksia. Digitaalinen hyödyke voidaan kytkeä julkisen ja yksityisen avainparin kanssa. Tämä yksi avainpari voi sitten luoda tarvittavan määrän digitaalisia allekirjoituksia, joista jokainen edustaa osaa taustalla olevasta omaisuudesta. Nämä digitaaliset allekirjoitukset tosiasiallisesti “merkitsevät” eli tokenisoivat omaisuuserän, jonka ansiosta siitä tulee siirrettävää yksilöiden välillä [4].
Lyhyesti sanottuna julkisen avaimen salaus yhdessä digitaalisen niukkuuden kanssa ovat antaneet meille digitaalista kovaa rahaa. Digitaalisella kovalla rahalla on kaikki digitaalisten hyödykkeiden vahvuudet: välitön, rajaton ja mahdotonta säännellä tai valvoa. Tärkeintä on, että tämä digitaalinen kova raha voi olla yksityisomistuksessa.
On vaikea ylikorostaa, kuinka suuri disruptio tämä on.
Ensimmäistä kertaa historiassa on olemassa yksityisomaisuuden muoto, joka on täysin riippumaton hallintoalueesta tai lainsäädännöstä [5]. Yksityiset avaimet ja niiden hallitsemat bitcoinit ovat yksityisomaisuutta de facto, eivät de jure.
Julkisen avaimen salauksen käyttö digitaalisessa kovassa rahassa muuttaa huomattavasti yhteiskuntasopimusta, joka on sitonut ihmisyhteiskuntia tuhansien vuosien ajan: sitä, että yksilöt tarvitsevat valtion omaisuusoikeuksien suojelemiseksi ja valtio puolestaan tarvitsee yksilöitä rahoittaakseen olemassaolonsa jatkuvuuden. Pitää vain ihmetellä, että jos omaisuusoikeuksien suojeleminen ja turvaaminen on valtion ensisijainen tehtävä, vähenevätkö sen rooli — ja valta — merkittävästi maailmassa, jossa käytetään digitaalista kovaa rahaa?
Yhteenvetona todettakoon, että julkisen avaimen salauksen soveltaminen digitaalisessa kovassa rahassa määrittelee uudelleen yksityisomaisuuden ja voi mahdollisesti temmata tuntemamme yhteiskunnan perustan mennessään. Seuraukset saattavat ilmetä vasta vuosikymmenien kuluttua, mutta kun se tapahtuu, vaikutukset ovat todennäköisesti uskomattoman kauaskantoisia.
Erityinen kiitos Jimmy Songille, Hasulle, Nic Carterille ja Steve Leelle heidän äärimmäisen arvokkaasta palautteestaan.
Kirjoittajan huomioita
[1] Property and Freedom, Richard Pipes
[2] Property and Ownership, Jeremy Waldron
[3] The Code Book: The Science of Secrecy from Ancient Egypt to Quantum Cryptography, Simon Singh
[4] On hyvin mahdollista, että julkisen avaimen salaus on ainoa tapa tokenisoida digitaalinen omaisuus tällä tavalla. Kuvittele Bitcoinin toteuttaminen nojaamalla symmetriseen salaukseen.
[5] Aineellisia hyödykkeitä, kuten kultaa, voidaan säännellä ja usein säännellään voimakkaasti. Esimerkiksi Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt kielsi ja takavarikoi yksityistä kultaa 1930-luvun suuren laman aikana.
Suomentajan huomioita
- Einar Karttunen: Kryptologia (1999)
- Veikko Siivola: Salakirjoituksen historia (2000)
- Keijo Ruohonen: Kryptologia (2011)
- Petri Heinonen: Tiedonsalaaminen
Suomennos Hugo Nguyenin (Twitter) kirjoittamasta artikkelista “How Cryptography Redefines Private Property”. Artikkeli on julkaistu alun perin Mediumissa 27.11.2018.
Hugo Nguyen on työskennellyt Litecoinin kehittämisen parissa Litecoin Foundationissa. Hänellä on yli 10 vuotta kokemusta ohjelmistokehitystä. Hän vietti yli seitsemän vuotta vanhempana ohjelmistokehittäjänä. Nykyisin hän työskentelee mobiilikehittäjänä YCombinatorista ponnistaneen Scribdin palveluksessa.
Kirjoituksen on suomentanut Thomas Brand (Twitter).
