Murray Rothbardin poliittinen merkitys

Ron Paulin kirjoitus Rothbardin kunniaksi kirjoitetusta kirjoituskokoelmasta

Professori Murray N. Rothbardin vaikutusta vapauden ja vapaiden markkinoiden puolesta taistelevaan liikkeeseen on vaikea liioitella. Hän on itävaltalaisen taloustieteen elävä jättiläinen, ja hän on johtanut tätä liikettä siitä lähtien, kun hänen suuri opettajansa Ludwig von Mises menehtyi vuonna 1971. Olemme kaikki hänelle kiitollisuudenvelasta siitä elävästä yhteydestä, jonka hän on tarjonnut Misesiin, jonka työn pohjalta hän on rakentanut omansa ja laajentanut sitä. Monet ovat kuitenkin vähemmän tietoisia Rothbardin poliittisesta vaikutuksesta. Jotkut sanovat, että vaikka hän on epäilemättä erinomainen taloustieteilijä, hänen poliittiset ponnistelunsa eivät ole olleet kovinkaan hedelmällisiä. Olen eri mieltä.

Rothbard on nykyaikaisen libertaarisen liikkeen ja sen poliittisena ilmentymänä toimivan Libertarian Party -puolueen perustaja. Hän on näin ollen rakentanut tarvittavan perustan vapaudelle kannustamalla kaikkien aikojen tärkeintä kolmatta puoluetta. Omassa poliittisessa työssäni Rothbardin selkeät ja loistavat teokset ovat vaikuttaneet minuun syvästi. Ensimmäisessä kirjeenvaihdossani sen jälkeen, kun minut oli valittu virkaan, Rothbard ilmaisi yllättyneensä ja ilahtuneensa siitä, että hän löysi kongressiedustajan, joka sanoi “verotuksen olevan varkautta” ja oli siteerannut hyväksyvästi hänen kirjoitustaan “Gold vs. Fluctuating Exchange Rates”. Minä olin tietenkin innostunut kuullessani asiasta joltakulta, jonka teoksia olin tutkinut ja ihaillut niin monen vuoden ajan.

Se auta, joka on perinteisesti ympäröinyt amerikkalaista politiikkaa tällä vuosisadalla, on viime vuosikymmenen aikana muuttunut epäluuloiseksi. Watergate-sklandaali (ja toivottavasti myös Iran-Contra-skandaali) vaikutti yleisön joksikin aikaa siitä, että on naiivia luottaa mihinkään valtavirran poliitikkoon. Rothbard oli iloissaan näistä tapahtumista ja sanoi vuonna 1979, että “Watergate antaa meille suurimman yksittäisen toivon vapauden lyhytaikaisesta voitosta Amerikassa. Sillä Watergate, kuten poliitikot ovat siitä lähtien varoittaneet meitä, tuhosi yleisön ‘uskon hallitukseen’ — ja olikin jo korkea aika”.

Rothbard iloitsee sanomalla, että “hallitus itsessään on suurelta osin menettänyt pyhitetyn asemansa Amerikassa. Kukaan ei enää luota poliitikkoihin tai hallitukseen; kaikkeen hallituksen toimintaan suhtaudutaan pysyvän vihamielisesti, mikä palauttaa meidät siihen terveen epäluottamuksen tilaan hallitusta kohtaan, joka leimasi amerikkalaista yleisöä ja amerikkalaisia vallankumouksellisia 1700-luvulla”. Vapauden vuoksi toivokaamme, ettei tämä vihamielisyys ole vain ohimenevä vaihe.

Useimmat ymmärtävät, että se, mitä poliitikko sanoo kampanjansa aikana, sopii hyvin harvoin yhteen hänen suorituksensa kanssa. Silti tämä laaja — ja terve — kyynisyys ei vielä näy selkeänä julkisena ymmärryksenä keskivertopoliitikon valheista.

On uskomatonta, miten poliitikko voi ylläpitää julkisuuskuvaansa, vaikka tosiasiat osoittavat selvästi päinvastaiseen suuntaan. Monet pitävät presidentti Ronald Reagania edelleen nuukana, vaikka hän on ehdottanut historian suurimpia budjetteja ja alijäämiä.

Vaikka on ehkä ymmärrettävää, että suuri yleisö suhtautuu naiivisti politiikan todellisuuteen, kun huomioidaan, että valtaapitävien tiedotusvälineiden salaliitto peittää totuuden, mutta tutkijoiden taipumus kaunistella tosiasioita ja vääristellä todellisuutta on täysin anteeksiantamatonta. Tutkijoilla on taipumus pitää kiinni vanhoista tulkinnoista tai, mikä vielä pahempaa, vanhoista valtiouskovaisista ihanteista, jotka hämärtävät heidän näkemyksensä todellisuudesta. Ja kun vallitseva historiallinen oikeaoppisuus kyseenalaistetaan, ne, joiden etujen mukaista on ylläpitää myyttejä, yrittävät vaientaa vastustajansa.

Vain yksi esimerkki Murray Rothbardin teoksista on hänen revisionistinen analyysinsä Herbert Hooverin lamaa edeltävistä vuosista. Mieti, mitä Rothbardilla oli vastassa, kun hän ryhtyi kirjoittamaan Hooverin tarinaa. Republikaanit, jotka suurimmaksi osaksi vastustivat Rooseveltin New Dealia, syyttivät noina vuosina tapahtuneesta valtavasta hallinnon kasvusta demokraatteja. Sitä vastoin demokraatit, jotka ovat ylpeitä New Dealista, ottavat siitä kunnian. Niinpä republikaaneille opetetaan, että “Hooverin ainoa ongelma oli se, ettei hänellä ollut republikaanien hallitsemaa kongressia”, ja demokraateille opetetaan, että hallituksen pitäisi ratkaista kaikki kriisit, joita “sosiaalidarwinistiset vapaat markkinat väistämättä aiheuttavat”, aivan kuten Roosevelt teki. Älymystö on tunnetusti itsepäinen hyväksymään uusia historiallisia tulkintoja, varsinkin jos päätelmissä päädytään vapaiden markkinoiden kannalle hallituksen toimeenpaneman suunnittelun sijaan.

On vaikeaa muuttaa historiallisia tulkintoja — olivatpa ne kuinka vääriä tahansa — jotka ovat jähmettyneet sukupolvien ajan valtiota suojelevien kiihkoilijoiden mieliin. Siitä huolimatta Rothbard ilmoitti vuonna 1963: “Herbert Clark Hooveria on pidettävä New Deal -ohjelman perustajana Amerikassa.” Ja itse asiassa “Franklin D. Roosevelt suurelta osin vain kehitti edeltäjänsä laatimaa politiikkaa.”

Rothbardin analyysi on hämmästyttävä ja tyhjentävä. Hän halusi todistaa väitteensä ja teki sen päättäväisesti. Hoover oli interventionisti. Hän oli filosofisesti sitoutunut käyttämään hallituksen pakkokeinoja täystyöllisyyden saavuttamiseksi, ammattiliittojen selviytymisen ja vaikutusvallan varmistamiseksi, hintatason manipuloimiseksi maanviljelijöiden hyväksi, palkkatason ylläpitämiseksi ja maahanmuuttajien karkottamiseksi, konkurssien estämiseksi ja ennen kaikkea rahan määrän kasvattamiseksi. Hoover teki tämän huolimatta “katkerista likvidoijista”, joiden mielestä lama oli välttämätön korjaus edellisen vuosikymmenen aikana tapahtuneille virheinvestoinneille.

Rothbard on kaikesta huolimatta onnistunut muuttamaan tapaa, jolla historia tarkastelee Hooveria. Rothbardin Hooverin uudelleentulkinta vaikutti suoraan arvostettuun brittiläiseen historioitsijaan Paul Johnsoniin, josta tuli konservatiivisen liikkeen suosikki hänen valtavan kristinuskon historiaa käsittelevän tutkimuksensa ja 1900-luvun maailmanhistoriansa Modern Times ansiosta. Modern Times -teoksessa Johnson kutsuu Hooverin finanssi- ja rahapolitiikkaa “vulgaariksi keynesiläisyydeksi”, ja Rothbard oli jo aiemmin käsitellyt tätä seikkaa.

Herbert Schlossbergin tieteellinen teos Idols for Destruction, joka herättää nyt paljon keskustelua konservatiivisissa ja evankelisissa piireissä, toistaa innokkaasti Rothbardin Hooverin historiallisen uudelleentulkinnan. “Herbert Hoover, johon jopa historioitsijat hämmästyttävällä tavalla viittaavat laissez-fairen kannattajana, kannatti tarmokkaasti — — voimakasta keskusvaltiota, joka koordinoisi elinkeinoelämän pyrkimyksiä.”

New Dealissa ei loppujen lopuksi ollutkaan mitään uutta. Se kehitettiin Rooseveltin valtaannousua edeltäneellä vuosikymmenellä. Rothbardin analyysi on suoraan ja epäsuorasti saanut monet tarkastelemaan puoluepolitiikkaa objektiivisemmin sekä nyt että aiemmin.

Vuosia ennen kuin edes ajattelin pyrkiä kongressiin, törmäsin Rothbardin teokseen America’s Great Depression. Ennen teoksen lukemista ajatteluani hämärsi houkutus jakaa nämä kysymykset ja ajatukset puoluepoliittisin perustein. Rothbard korjasi ajatteluani.

America’s Great Depression oli avainteos kääntymyksessäni puhtaasti vapaiden markkinoiden ja libertaristisen ajattelun kannalle. Se luottamus, jonka sain Rothbardin antamien tiedonjyvien avulla, rohkaisi minua siirtymään politiikkaan, sillä tarvitsin vakuutuksen siitä, että suuret ajattelijat jakavat intuitiivisen uskoni vapautta kohtaan. Rothbard opetti minua pitämään aina mielessäni eron rauhanomaisen markkinatoiminnan ja valtion pakottamisen välillä. Se toimi jatkuvana ohjenuorana, kun olin virassa.

Halusin nähdä, että Rothbardin kaltaisten teoreetikoiden loistavat kirjoitukset muunnetaan käytännön poliittiseksi toiminnaksi. Yllätyksekseni näille näkemyksille löytyi vahva äänestäjäkunta, ja minut valittiin neljäksi kaudeksi. Jopa henkilö, joka tuntee vain pienen osan siitä valtavasta työstä, jota Rothbard on uransa aikana tuottanut, tietää hänen suhteestaan politiikkaan. Misesin tavoin hän nimittää valtiota “väkivaltaisen sorron sosiaaliseksi koneistoksi”.

Miten voimme minimoida valtion roolin? Jos haluamme saada aikaan radikaalin ja pysyvän muutoksen missä tahansa yhteiskunnassa, meidän on ensisijaisesti keskityttävä mielten muuttamiseen koulutuksen avulla. Rothbard on omistanut koko elämänsä tämän tehtävän suorittamiseksi. Siksi hän osallistui niin mielellään ja niin monissa yhteyksissä koulutustilaisuuksiin, joita pidin harjoittelijoille, henkilökunnan jäsenille ja kongressin jäsenille. Puhuttuaan eräässä pitämässäni seminaarissa hän ilmaisi ilonsa suuresta osanottajamäärästä ja sanoi, että se “osoittaa, missä määrin ajatuksemme ovat levinneet politiikkaan ja yleiseen tietoisuuteen — se on paljon enemmän kuin olisin toivonut tai uskonut”.

Mutta koska Rothbard pitää koulutusta ensisijaisena välineenä muutoksen aikaansaamiseksi, se ei tietenkään tarkoita, että hän vastustaa suoraa osallistumista poliittiseen toimintaan kohti libertaaria yhteiskunta “Koska valtio ei armollisesti luovu vallastaan, on käytettävä muita keinoja kuin koulutusta, painostuskeinona”, kuten Rothbard on todennut.

Siksi pyysin hänen apuaan, kun minut nimitettiin Yhdysvaltain kultakomissioon, ja Rothbard tuotti loistavaa materiaalia Amerikan rahahistoriasta 1800-luvulla, erityisesti kultaan ja keskuspankkitoiminnan epäkohtiin liittyen. Näistä asioista Rothbard ei ole suostunut tekemään kompromisseja huolimatta valtavasta painostuksesta libertaarin liikkeen sisällä ja sen ulkopuolella. Tähän päivään asti hän on edelleen kaikkein vakuuttavin rahateoreetikko, ja inflaation ja fiat-paperirahan johdonmukainen arvostelija. Olemme Rothbardille valtavan paljon velkaa, kun kulta jälleen palaa rahajärjestelmämme keskiöön.

Itse asiassa Rothbardin työ kultakomission parissa auttoi meitä pääsemään kultakolikkostandardin tielle, koska kultakomissio antoi tukensa lainsäädännölleni American Eagle -kultakolikon lyömisestä. Rothbardin kannustus ja tuki sai minut päättämään asettautua presidentinvaaliehdokkaaksi Libertarian Partyn riveistä.

Rothbardin työ on monin tavoin antanut paitsi minulle myös meille kaikille keinoja, joita tarvitsemme taistellaksemme amerikkalaisen unelman puolesta. Unelma on vapaus ja vauraus koko ihmiskunnalle.

Tämä on suomennos Ron Paulin kirjoittamasta luvusta Walter Blockin ja Lew Rockwellin toimittamassa teoksessa Man, Economy, and Liberty: Essays in Honor of Murray N. Rothbard. Juhkakirja julkaistiin vuonna 1988.

Ron Paul on teksasilainen entinen poliitikko ja kongressiedustaja, joka toimi useita kertoja edustajainhuoneen jäsenenä. Paul on tunnettu yksilönvapautta, rajattua valtiota ja tiukkaa julkistaloutta koskevista näkemyksistään. Häntä pidetään Teekutsuliikkeen älyllisenä isänä. Ron Paul on vuosien aikana kirjoittanut useita teoksia, joista tunnetuin on End the Fed vuodelta 2009.

Kirjoituksen on suomentanut Thomas Brand (Twitter).