Nationalismi, sosialismi ja väkivaltainen vallankumous

Ludwig von Misesin neljäs luento vuodelta 1952

Kuvalähde: Valentin Salja / Unsplash

Marxistinen oppi ei kiellä absoluuttisen totuuden mahdollisuutta, mutta se esittää, että absoluuttinen totuus voidaan saavuttaa vain luokattomassa yhteiskunnassa. Tai proletariaattiluokan miehittämässä yhteiskunnassa.

Leninin pääteos [1] tai ainakin hänen monisivuisin kirjansa (saatavana nyt Leninin kootuissa teoksissa) sai jotkut ihmiset kutsumaan häntä filosofiksi. Suurin osa Leninin kritiikistä vastustajiensa ideoita kohtaan koostuu heidän nimittelystään “porvareiksi”. Leninin filosofia on pelkästään Marxin filosofisten ajatusten toistamista; jossain määrin se ei edes vastaa venäläisten marxismista kirjoittaneiden ajattelijoiden tasoa.

Marxistinen teoria tai filosofia ei kehittynyt niissä maissa, joissa oli kommunistinen puolue. Ihmiset, joita kutsumme marxisteina, pitivät itseään vain Marxin tulkkeina; he eivät koskaan yrittäneet muuttaa mitään Marxissa. Marxissa oli kuitenkin ristiriitoja. Niinpä on mahdollista lainata kohtia hänen kirjoituksistaan minkä tahansa näkökulman tukemiseksi. Marxin vaikutus kaikkiin hänen jälkeensä eläneisiin kirjoittajiin ja kirjailijoihin on ollut huomattava, vaikka yleensä tätä ei tunnusteta.

Vaikka marxilaiset pitivät itseään vain Marxin tulkkeina, yksi marxilainen, yksi kirjoittaja lisäsi jotain ja vaikutti voimakkaasti paitsi seuraajiensa pieneen joukkoon, mutta myös muihin kirjoittajiin. Georges Sorel (1847–1922) — ei pidä sekoittaa Albert Soreliin (1842–1906) — oli tärkeä historioitsija, joka kehitti monella tavoin marxistisesta filosofiasta poikkeavan filosofian. Ja se vaikutti poliittiseen toimintaan ja filosofiseen ajatteluun. Sorel oli arka porvariälykkö. Oikeammin hän oli insinööri. Hän jäi eläkkeelle keskustellakseen näistä asioista ystävänsä, vallankumouksellisena sosialistina tunnetun Charler Péguyn (1873–1914) omistamassa kirjakaupassa. Vuosien kuluessa Péguy muutti mieltään ja elämänsä lopussa hän oli hyvin kiihkeä katolinen kirjailija. Péguy ajautui merkittäviin ristiriitoihin perheensä kanssa. Péguylla oli merkittävä vaikutus Soreliin. Péguy oli toiminnan mies; hän kuoli vuonna 1914 sodan ensimmäisten viikkojen aikana.

Sorel kuului psykologisesti ihmisryhmään, joka unelmoi toiminnasta, mutta ei koskaan toimi; hän ei koskaan taistellut. Kirjailijana Sorel oli kuitenkin poikkeuksellisen aggressiivinen. Hän ylisti julmuutta ja pahoitteli sitä, että julmuus oli katoamassa enenevissä määrin elämästämme. Vuonna 1908 ilmestyneessä kirjassaan, Pohdiskeluja väkivallasta (ransk. Réflexions sur la violence), hän piti vallankumouksellisiksi itseään kutsuneiden marxistipuolueiden hajoamista parlamentaarisiksi puolueiksi merkkinä rappiosta. Mihin vallankumous jää, jos toimitte parlamentissa? Sorel ei myöskään pitänyt ammattiliitoista. Hän ajatteli, että ammattiliittojen tulisi luopua toivottamasta pyrkimyksestään saada korkeammat palkat ja omaksua tämän vanhoillisen mallin sijaan vallankumouksellinen prosessi.

Sorel näki selkeän ristiriidan Marxin järjestelmässä. Marxin, joka puhui vallankumouksesta ja sanoi sitten: “Sosialismin tuleminen on väistämätöntä, etkä kiihdyttää sen tulemista, koska sosialismi ei voi tulla ennen kuin aineelliset tuotantovoimat ovat saavuttaneet kaiken, mikä on mahdollista vanhan yhteiskunnan kehyksessä.” Sorelin mukaan tämä väistämättömyyden idea oli ristiriidassa vallankumouksen idean kanssa. Tämä on ristiriita, josta kaikki sosialistit kysyvät itseltään — esimerkiksi Kautsky. Sorel omaksui täysin ajatuksen vallankumouksesta.

Sorel pyysi ammattiliittoja harkitsemaan uutta taktiikkaa, suoraa toimintaa (ransk. action directe) — hyökkäyksiä, tuhoamista ja sabotaasia. Hän piti näitä aggressiivisia toimia vain ennakkona sille päivälle, jolloin ammattiliitot käynnistäisivät “yleislakon”. Se päivä, jolloin ammattiliitot julistavat: “Nyt emme työskentele enää lainkaan. Haluamme tuhota kansakunnan elämän kokonaan.” Yleislakko on vain synonyymi elävälle vallankumoukselle. Suoran toiminnan ajatusta kutsutaan “syndikalismiksi”.

Syndikalismi voi tarkoittaa työntekijöiden omistamaa teollisuutta. Sosialistit viittaavat tällä käsitteellä valtio-omistukseen ja liike-elämän toimintaan ihmisten hyväksi. Sorel halusi saavuttaa tämän vallankumouksen avulla. Hän ei kyseenalaistanut ajatusta siitä, että historia vie kohti sosialismia. On olemassa eräänlainen vaisto, joka työntää ihmisiä kohti sosialismia, mutta Sorel otti tämän taikauskon todesta. Se oli analysoimatonta sisäistä halua. Tästä syystä Sorelin filosofiaa on verrattu Henri Bergsonin élan vitaliin (myytit, keijutarinat, tarut, legendat). Sorelin opissa “myytti” kuitenkin tarkoittaa jotakin muuta — lausuntoa, jota ei voida arvioida järjellisesti.

1. Sosialismi on päämäärä.
2. Yleislakko on hieno keino.

Suurin osa Sorelin kirjoituksista on vuosilta 1890–1910. Niillä oli valtava vaikutus maailmaan; ei siis vain vallankumouksellisiin sosialisteihin, vaan myös rojalisteihin, Orangen huoneen palauttamista vaatineisiin, “Action française” -liikkeen edustajiin ja muiden maiden “Action nationale” -ihmisiin. Mutta kaikista näistä osapuolista tuli hieman “sivistyneempiä” kuin mitä Sorel oli ensi alkuun ajatellut.

Ranskan syndikalismin idea vaikutti 1900-luvun tärkeimpiin liikeisiin. Sorel vaikutti niin Leninin, Mussolinin kuin myös Hitlerin kaikkiin ajatuksiin siitä, että toiminnan tarkoitus ei ollut puhua vaan tappaa. Sorelin vaikutusta Mussoliniin ja Leniniin ei koskaan kyseenalaistettu. Hänen vaikutuksensa näkyi esimerkiksi Alfred Rosenbergin [2] teoksessa 20. vuosisadan myytti. Rasismin perusajatus oli lainattu ranskalaisilta. Ainoa ihminen, joka todella antoi panoksensa marxilaisten ajatusten edistämiseen, oli Sorel ja muutamat muut syndikalistit — suhteellisen pieni yksinomaan älyköistä ja jopa turhautuneista rikkaista ja älyköistä koostunut, kuten New Yorkin “kattohuoneistobolševikeista”. He toistivat uudestaan ja uudestaan, että vain työväenluokalla on riittävästi valtaa ja luokkatietoisuutta etsiäkseen porvarit käsiinsä ja tuhota porvarijärjestelmä.

Marxistien toiminnan keskus siirtyi Saksasta Ranskaan. Suurin osa marxistisista kirjoituksista on ranskaksi. Sorelin työ on kirjoitettu ranskaksi. Venäjän ulkopuolella Ranskassa on eniten marxisteja kuin missään muualla; kommunismista on kuitenkin puhuttu paljon enemmän Ranskassa kuin Venäjällä. Pariisin École normale supérieure -korkeakoulu oli tärkeä marxististen oppien keskus. Kirjastonhoitaja Lucien Herrillä (1864–1926) oli paljon vaikutusvaltaa. Hän oli ranskalaisen marxismin isähahmo. Koulu levitti marxismia ympäri Ranskaa, kun École normale supérieuren entisistä opiskelijoista tuli entistä tärkeämpiä vaikuttajia.

Useimmissa Euroopan maissa vallitsee sama tilanne. Yliopistot näyttivät hitaasti hyväksyvän marxismin, joten erityiskouluille annettiin lupa opettaa kasvaville sukupolville ortodoksista marxismia. Tämä oli London School of Economicsin tavoite, joka oli Webbien perustama fabianistinen koulutusinstituutio. Mutta se ei onnistunut vastustamaan sellaisten ihmisten tunkeutumista laitokseen, joilla oli erilaisia ideoita. Esimerkiksi Friedrich A. Hayek (1899–1992) opetti joitakin vuosia London School of Economicsissa. Näin oli kaikissa maissa — Euroopan maissa oli valtion yliopistot. Ihmiset yleensä jättävät huomiotta sen, että tsaari — eivätkä suinkaan markkinatalouden kannattajat — nimitti marxistit valtaan Venäjän keisarillisissa yliopistoissa. Näitä professoreita kutsuttiin “laillisiksi” tai paremminkin “uskollisiksi” marxisteiksi. Bolševikkien astuessa valtaan Venäjällä, professoreita ei ollut välttämätöntä ampua.

Marx ei nähnyt eroja maailman eri osien välillä. Yksi hänen opeistaan oli, että kapitalismi on yksi vaihe sosialismin kehityksessä. Tässä suhteessa on jotkut kansakunnat ovat takaperoisempia kuin toiset. Kapitalismi kuitenkin tuhoaisi kaupan ja muuttoliikkeen esteet, jotka aikoinaan estivät maailmaa yhdentymästä. Siksi erot maiden kehitysvaiheessa kohti kypsää sosialismia katoavat.

Vuonna 1848 julkaistussa Kommunistisessa manifestissa Marx julisti kapitalismin tuhoavat kaikki kansalliset erityispiireet ja yhdistyvän kaikki maailman kansakunnat yhdeksi talousjärjestelmäksi. Tuotteiden halvat hinnat olisivat kapitalismin keino nationalismin tuhoamiseksi. Mutta vuonna 1848 keskivertoihminen ei tiennyt mitään Aasiasta tai Afrikasta. Marx tiesi vielä keskimääräistä englantilaista liikemiestä vähemmän, joka sentään tiesi jotain Kiinan ja Intian kauppatilanteesta. Ainoa huomio, jonka Marx teki tästä ongelmasta, oli Vera Zasulitšin myöhemmin julkaisema hänen kirjoittamansa huomautus, jonka mukaan maa voisi ohittaa kapitalistisen kehitysvaiheen ja hypätä suoraan sosialismiin. Marx ei nähnyt eroa eri kansakuntien välillä. Kapitalismi, feodalismi, aiheuttaa asteittaista köyhtymistä aivan kaikkialla. Kaikkialla tulee olemaan kypsiä talouksia. Ja kun kypsän kapitalismin aika saavutetaan, koko maailma on saavuttanut sosialismin.

Marxilla ei ollut kykyä oppia tarkkailemalla hänen ympärillään tapahtuvista poliittisia tapahtumista ja julkaistusta poliittisesta kirjallisuudesta. Hänelle ei käytännössä ollut mitään muuta olemassa kuin vain klassisten taloustieteilijöiden kirjat, jotka hän löysi Lontoon British Museumin kirjastosta, ja parlamentin komissioiden kuulemistilaisuudet. Hän ei edes nähnyt mitä hänen omassa naapurustossaan tapahtui Hän ei nähnyt, että monet ihmiset eivät taistelleet proletariaatin etujen, vaan kansallisten etujen puolesta.

Marx jätti täysin huomiotta tämän kansallisuusperiaatteen. Kansallisuusperiaatteen mukaan jokainen kielellinen ryhmä muodostaa oman itsenäisen valtion ja että kaikki tällaisen ryhmän jäsenet on tunnustettava ja niiden on yhtenäistyttävä. Tämä oli periaate, joka aiheutti Euroopan erinäiset konfliktit, johti lopulta eurooppalaiset järjestelmän täydelliseen tuhoon ja loi nykyisen kaaoksen Euroopassa. Kansallisuusperiaatteessa ei huomioida sitä, että on olemassa suuria maa-alueita, joilla kielelliset populaatiot ovat sekoittuneet keskenään. Näin ollen eri kieliryhmien välillä käytiin taisteluita, jotka lopulta johtivat nyky-Euroopan tilanteeseen. Mainitsen tämän, koska se on ollut tähän mennessä tuntematon valtio- ja hallintoperiaate.

Tämän periaatteen mukaan ei ole olemassa sellaista kansakuntaa kuin Intia. On mahdollista, että tämä kansallisuusperiaate hajottaa Intian moniksi itsenäisiksi ja keskenään taisteleviksi pienemmiksi valtioiksi. Intian parlamentti käyttää englannin kieltä. Eri valtioiden jäsenet eivät kykene viestimään keskenään muutoin kuin käyttämällä hallintokieltä, eli kieltä, jonka he ovat käytännössä karkottaneet maasta. Mutta tämä tilanne ei jatku ikuisesti.

Vuonna 1848, kun Euroopan slaavit kohtasivat Moskovassa pidetyssä panslavistisessa kongressissa, heidän piti keskustella toistensa kanssa saksaksi. Mutta tämä ei estänyt tulevia kehityskulkuja kulkemasta eri tavoin.

Karl Marx ja Friedrich Engels eivät pitäneet nationalistisesta liikehdinnästä. He eivät myöskään juurikaan kiinnittäneet huomiota siihen. Se ei sopinut heidän suunnitelmiinsa tai järjestelyihinsä. Marxin ja Engelsin epäystävällisten Itävallan, Unkarin ja Balkanin kieliryhmiä koskevien epäystävällisten huomautusten takia jotkut kirjoittajat, erityisesti ranskalaiset, ovat väittäneet Marxin olleen kansallissosialismin — natsismin — esitaistelija. He ovat kuitenkin väärässä. Marx sanoi, että hän halusi luoda yhden maailmanvaltion. Ja se oli myös Leninin ajatus.

Vuoteen 1848 mennessä Marx oli olettanut sosialismin olevan aivan nurkan takana. Tällaisen teorian vuoksi ei ollut mitään syytä muodostaa erillistä kielellistä valtiota. Tällainen valtio voi olla vain hyvin väliaikainen. Marx yksinkertaisesti oletti, että kansallisuuksien aika oli pian loppumassa ja että olimme sellaisen aikakauden kynnyksellä, jossa ei enää olisi eroja eri tyyppien, luokkien, kansallisuuksien, kieliryhmien ja vastaavien välillä. Marx ehdottomasti kiisti ihmisten väliset erot. Kaikki ihmiset ovat aivan samanlaisia. Marxismi ei koskaan tarjonnut vastausta siihen, mitä kieltä hänen yhden valtion maailmassaan puhuttaisiin tai mitä kansallisuutta diktaattori olisi.

Marx raivostui, kun joku sanoi, että saman kansakunnan, saman kaupungin, saman yritystoiminnan ihmisten välillä oli eroja. Marxistit suuttuivat myös siitä, jos joku sanoi heille, että englantilaisten ja eskimoiden välillä on eroja. Marxin mukaan ainoa ero johtui koulutuksesta. Jos idiootti ja Dante olisi koulutettu samalla tavalla, heidän välillänsä ei olisi ollut eroa. Tämä ajatus vaikutti Marxin seuraajiin, ja se on edelleen yksi amerikkalaista koulutusjärjestelmää ohjaavista perusperiaatteista. Miksi kaikki eivät ole yhtä älykkäitä? Monet marxistit olettavat, että tulevaisuuden sosialistisessa kansakunnassa keskimääräinen ihminen on kykyjensä, lahjakkuutensa, älykkyytensä ja taiteellisten saavutustensa perusteella samaa kaliiberia kuin menneisyyden suuret ihmiset, kuten Trotski, Aristoteles, Marx ja Goethe, vaikka jotkut saattaisivat olla vielä hieman lahjakkaampia.

Marx ei koskaan tajunnut, että parhaimmassa tapauksessa koulutus vain siirtää oppilaalle sen, minkä opettaja jo tietää. Marxin tapauksessa ei olisi ollut riittävää, että häntä olisivat opettaneet täydelliset hegeliläiset opettajat, koska silloin lopputulos olisi ollut taas hegeliläisyys. Kouluttamalla ihmisiä autoja edeltäneen sukupolven tiedoin olisi tarkoittanut sitä, että autoja ei olisi voitu koskaan tuottaa. Koulutus ei voi koskaan voi saada aikaan edistystä sellaisenaan. Sitä, että joillakin ihmisillä on asemiensa, perintönsä, koulutuksensa ja vastaavien ansiosta jokin lahjakkuus ottaa askel heitä edeltäneitä sukupolvia pidemmälle, ei voida selittää pelkästään koulutuksella.

Samoin on mahdotonta selittää suuria asioita ja joidenkin suurten ihmisten suuria tekoja viittaamalla yksinkertaisesti heidän kansallisuuteensa. Ongelmana on, miksi nämä ihmiset erottuvat veljistään ja sisaristaan? Marx yksinkertaisesti oletti ilman mitään syytä, että elämme nyt kansainvälistä aikakautta ja että kaikki kansalliset erityispiirteet katoavat. Samalla tavalla kuin hän oletti erikoistumisen katoavan, koska koneita voivat käyttää ammattitaidottomat työntekijät, hän oletti, ettei maailman eri osien ja eri kansakuntien välillä ollut enää eroja. Kaikenlainen kansojen välinen konflikti tulkittiin porvariston juonittelujen ja masinoinnin seuraukseksi. Miksi ranskalaiset ja saksalaiset taistelevat keskenään? Miksi he taistelivat vuonna 1870? Koska Preussin ja Ranskan hallitsevat luokat halusivat taistella. Mutta tällä ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä kansakuntien etujen kanssa.

Marxin suhtautumiseen sotaan vaikutti erityisesti Manchesterin laissez-faire -liberaalien idea. Käyttäessämme termiä “Manchesterin liberalismi” aina loukkaavana, meillä on taipumus unohtaa olennainen lausunto kuuluisassa Manchesterin kongressin julistuksessa, josta sana sai alkunsa. Siinä sanottiin, että vapaakaupan maailmassa ei ole enää mitään syytä taistella keskenään. Tärkein syy sodalle katoaa, jos on vapaakauppa ja kaikki kansat voi nauttia toinen toistensa tuotteista. Ruhtinaat ovat kiinnostuneita lisäämään ruhtinaskuntansa alueellista kokoa saadakseen enemmän tuloja ja valtaa, mutta kansakunnat sinänsä eivät ole kiinnostuneita, koska sillä ei ole mitään merkitystä vapaakaupan vallitessa. Ja ilman maahanmuuton esteitä yksittäisen kansalaisen kannalta kotimaan koolla — suuri tai pieni — ei ole enää merkitystä. Näin ollen Manchesterin liberaalien mukaan sota häviää kansan otettua demokraattisen hallintotavan käyttöön. Ihmiset eivät tällöin tue sotaa, koska heillä ei ole siinä mitään voitettavaa — he joutuvat vain maksamaan ja kuolemaan sodassa.

Juuri tämä oli presidentti Woodrow Wilsonin (1856–1924) mielessä, kun hän ryhtyi sotimaan Saksaa vastaan. Se, mitä presidentti Wilson ei kuitenkaan nähnyt oli se, että kaikki tämä sodan turhuus on totta vain maailmassa, jossa kansakuntien välillä vallitsee vapaakauppa. Se ei ole totta interventionismin maailmassa.

Sir Norman Angell (1872–1967) väittää edelleen samalla tavalla. Mitä yksittäiset saksalaiset saivat vuodesta 1870? Tämä oli melkein totta silloin, koska silloin oli suhteellisen vapaata kaupankäyntiä. Mutta tänään tilanne on erilainen. Italian oman politiikan vuoksi italialaisten on lähes mahdotonta saada interventionismin maailmassa tarvitsemansa raaka-aineet. Nykypäivän interventionistisessa maailmassa ei ole totta, että yksittäinen ihminen ei saisi sodasta mitään hyötyä.

Kansainliitto on yksi maailmanhistorian suurimmista epäonnistumisista — ja maailmanhistoriassa on ollut monia epäonnistumisia. Kansainliiton kahdenkymmenen elinvuoden aikana kaupan esteet lisääntyivät. Tariffit eivät olleet enää niin tärkeitä, koska vientikieltoja otettiin käyttöön.

Koska liberaalit sanoivat, että sota ei ole enää taloudellisesti hyödyllistä, koska ihmiset eivät saa siitä mitään hyötyä, joten demokraattinen kansakunta ei enää halua innokkaasti taistella sotatantereilla. Marx oletti, että tämä päti myös interventionistiseen maailmaan, joka kehittyi hänen silmiensä edessä. Tämä oli yksi marxismin perustavanlaatuisista virheistä. Marx ei ollut pasifisti. Hän ei sanonut, että sota olisi pahasta. Hän sanoi vain — koska liberaalit sanoivat niin — että kansakuntien välisellä sodalla ei ollut enää minkäänlaista merkitystä tai tärkeyttä. Hän sanoi sodan — toisin sanoen vallankumouksen, jolla hän tarkoitti sisällissotaa — olevan välttämätön. Friedrich Engels ei myöskään ollut pasifisti; hän opiskeli kaiken aikaa sotatiedettä valmistautuakseen siihen päivään, jona hän nimittäisi itsensä kaikkien kansakuntien komentajapäälliköksi — kaikkien maiden proletariaatin ylipäälliköksi. Muista, että hän metsästi kettuja punaisessa takissa, jonka hän kertoi Marxille olevan paras harrastus tulevalle kenraalille.

Tämän vallankumouksen ajatuksen — sisällissodan, ei kansainvälisen sodan — vuoksi marxistinen internationaali alkoi keskustella rauhasta. Vuonna 1864 Marx perusti Lontoossa ensimmäisen internationaalin. Joukko ihmisiä, joilla oli hyvin vähän tekemistä kansan ja massojen kanssa, tapasi. Jokaisella maalla oli sihteeri. Italian sihteeri oli Friedrich Engels ja monia muita maita edustivat ihmiset, jotka olivat ehkä joskus käyneet niissä turisteina. Jäsenten väliset erimielisyydet häiritsivät koko internationaalin toimintaa. Lopulta se siirrettiin Yhdysvaltoihin ja sitten hajosi vuonna 1876.

Toinen internationaali perustettiin Pariisissa vuonna 1869. Mutta tämä toinen internationaali ei tiennyt, mitä asioita käsitellä. Ammattiliitot olivat syntyneet ja ammattiliitot vastustivat vapaakauppaa ja vapaata liikkumista. Kuinka löytää tällaisissa olosuhteissa sellaisia aiheita, joista keskustella kansainvälisessä kongressissa? He päättivät keskustella rauhasta ja sodasta, mutta vain kansainvälisellä tasolla. He sanoivat kaikki olevansa proletariaattia ja sopivat keskenään taistelematta porvariston sotia. Saksalaisten joukossa olivat Engels ja Karl Kautsky. Ryhmässä oli joitakin “ikäviä” ranskalaisia, jotka kysyivät: “Mitä tarkoitat, kun sanot, ettemme voi puolustaa omaa maatamme? Emme pidä Hohenzollerneista.” Ranskalaiset tekivät tällöin sopimuksen venäläisten kanssa ja saksalaiset eivät pitäneet siitä. Muutaman vuoden välein järjestettiin tällainen kansainvälinen kongressi, ja joka kerta sanomalehdet julistivat sodan loppuneen. Mutta nämä “kivat ihmiset” eivät keskustelleet kitkan todellisista syistä, liikkuvuuden esteistä ja muista vastaavista. Ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen hajotti kansainväliset kongressit.

Marx suunnitteli vallankumousta. Mutta hän onnistui vain luomaan Euroopan maihin byrokraattisen järjestön, joka oli suurelta osin viaton, koska sillä ei ollut valtaa toteuttaa marxistisia teorioita. Sitten idässä kehitettiin kommunistinen organisaatio, jolla oli valitettavasti valtaa teloittaa ihmisiä ja uhata koko maailmaa. Ja kaiken tämän sysäsi liikkeelle Lontoossa sijaitsevan British Museumin lukusalissa mies, joka ei ollut tältä osin toiminnan mies, mutta joka pystyi käynnistämään väkivaltaisen toiminnan. Pelokkaat porvarit, Karl Marx ja Georges Sorel, olivat todellisia pahantekijöitä. Suurin osa aikakautemme väkivaltaisista ajatuksia on lähtöisin ihmisiltä, jotka eivät olisi itse kyenneet vastustamaan minkäänlaista aggressiota.

Wilson hyväksyi Manchesterin liberaalien opin, jonka mukaan demokratiat eivät halua sotia tai taistella; demokratiat taistelevat korkeintaan puolustussotia, koska yksittäiset kansalaiset eivät voi odottaa sodan parantavan heidän elämäänsä edes silloin, kun hänen maansa voittaa sodan. Mutta Wilson ei ymmärtänyt, että tämä olisi totta vain vapaakaupan maailmassa. Hän ei ymmärtänyt, että maailma oli aivan erilainen jo hänen elinaikanaan — hän eli jo valmiiksi interventionismin aikakaudella. Hän ei ymmärtänyt, että valtava talouspoliittinen muutos oli tehnyt Manchesterin liberaalien teoriasta käyttökelvottomia. Kaupan esteet olivat verrattain vähäiset vuonna 1914. Mutta ne pahenivat huomattavasti Kansainliiton aikana. Vaikka vapaakaupan kannattajat kokoontuivat Kansainliiton kanssa Genevessä ja vaativat kaupan esteiden purkamista, niin jäsenmaissa kaupan esteitä kannatettiin — ja niitä vaadittiin lisää. Vuonna 1933 Lontoossa pidettiin kokous kansakuntien välisen yhteistyön lisäämiseksi. Ja juuri tällöin varakkain maa, Yhdysvallat, mitätöi koko suunnitelman raha- ja rahoitussääntelyllä. Tämän jälkeen koko järjestelmä oli täysin hyödytön.

Ricardon suhteellisen edun teoria sanoo, että kansakunta hyötyy vapaakaupasta, vaikka kaikki muut maat takertuisivat kaupan esteisiin. Tiettyjä muutoksia tapahtuisi, jos Yhdysvallat yksin tänään hyväksyisi vapaakaupan periaatteet. Yhdysvallat ei voisi enää ostaa lisää tavaroita muista maista, jos kaikki muut takertuvat protektionismiin kiristämällä tuontiesteitään.

Isolationisteja eli eristäytymispolitiikkaa kannattavia ei ole vain tässä maassa; myös muissa maissa on isolationisteja. Tuonti on maksettava viennillä, eikä viennillä ole muuta tarkoitusta kuin tuonnin maksaminen. Näin ollen vain rikkaimman ja tehokkaimman maan vapaakauppa ei muuttaisi esimerkiksi italialaisten tilannetta, jos he päättävät pitää kiinni kaupan esteistään. Se ei vaikuttaisi myöskään muihin maihin. On jokaisen maan edun mukaista käydä vapaakauppaa, vaikka muut maat eivät tekisi näin, mutta ongelmana on poistaa muiden maiden esteet ja rajoitukset.

Sanan “sosialismi” ollessa vielä uutta 1830-luvun lopulla, se tarkoitti täsmälleen samaa kuin “kommunismi” — eli tuotantovälineiden kansallistamista. “Kommunismi” oli suosittu termi alussa. Termi “kommunismi” painui unohduksiin ja termiä “sosialismi” on käytetty lähes yksinomaan.

Sosialistipuolueet, sosiaalidemokraatit, perustettiin ja niiden perustava dogmi löytyi Kommunistisesta manifestista. Vuonna 1918 Lenin tarvitsi uuden sanan erottaakseen hänen sosialistinsa niistä ryhmistä, joita hän kutsui “luokkapettureiksi”. Joten hän antoi käsitteelle “kommunismi” uuden merkityksen; hän käytti sitä viitatessaan sosialismin ja kommunismin taktisiin keinoihin tavoitteiden saavuttamiseen, ei lopulliseen tavoitteeseen. Staliniin asti kommunisti tarkoitti yksinkertaisesti parempaa menetelmää — vallankumouksellista menetelmää — verrattuna “sosialistipetturien” rauhanomaiseen sosialistiseen menetelmään. 1920-luvun lopulla Stalin yritti antaa kolmannessa internationaalissa “kommunismille” erilaisen merkityksen, mutta se ei juurtunut käyttöön. Venäjää kutsutaan kuitenkin edelleen Sosialististen neuvostotasavaltojen liitoksi.

Karl Marx erotti kirjeessään toisistaan sosialismin kaksi vaihetta — alemman alkuvaiheen ja korkeamman vaiheen. Marx ei kuitenkaan antanut näille kahdelle vaiheelle eri nimityksiä. Hänen mukaansa ylemmässä vaiheessa on niin paljon kaikkea, että on mahdollista “antaa jokaiselle tarpeidensa mukaan”. Stalin teki eron näiden vaiheiden välillä sen jälkeen, kun ulkomaalaiset arvostelijat huomasivat eroja Neuvosto-Venäjän tasavaltojen elintasossa. 1920-luvun lopulla hän julisti, että alempi vaihe oli “sosialismi” ja ylempi vaihe puolestaan “kommunismi”. Ero oli siinä, että alemmassa sosialistisessa vaiheessa neuvostomaiden välillä oli eriarvoisuutta, mutta tasa-arvo saavutetaan vasta myöhemmässä, kommunistisessa, vaiheessa.

Toimittajan huomioita

[1] V. I. Lenin, Materialismi ja empiriokritisismi: Arvostelevia huomautuksia eräästä taantumuksellisesta filosofiasta. (Moskova: Edistys, 1971 [1909]).

[2] Alfred Rosenberg (1893–1946) oli vironsaksalainen natsi-ideologi, joka tuomittiin Nürnbergin oikeudenkäynneissä kuolemaan 1.10.1946 ja teloitettiin 16.10.1946.

Ludwig von Mises piti yhdeksän luentoa 23. kesäkuuta — 3. heinäkuuta 1952 San Franciscon julkisessa kirjastossa Marxin dialektisen materialismin ja luokkataisteluteorian perustavanlaatuisista virheistä ja väärinkäsityksistä. Nämä luennot koottiin yhteen Marxism Unmasked: From Delusion to Destruction -nimiseen teokseen, jonka amerikkalainen Foundation for Economic Education julkaisi vuonna 2006. Nationalism, Socialism, and Violent Revolution on kolmas Misesin luennoista.

Artikkelin on suomentanut Foundation for Economic Educationin luvalla Thomas Brand (Twitter). Lue lisää FEE:n tekijänoikeusohjeista.