Puolustuspalvelut vapailla markkinoilla
Ote Murray N. Rothbardin teoksesta Power and Market (1970)
Taloustieteilijät ovat lukemattomia kertoja viitanneet “vapaisiin markkinoihin”, tuotteiden ja palvelujen vapaaehtoisen vaihdannan sosiaaliseen kokonaisuuteen. Ilmiön valtavan suuresta käsittelystä huolimatta heidän tarkastelunsa on kuitenkin jättänyt huomiotta vapaan vaihdannan syvemmät vaikutukset. Niinpä yleisesti unohdettu tosiasia on, että vapaa vaihdanta tarkoittaa omaisuuden omistusoikeuksien vaihtoa, ja että taloustieteilijän on täten pakko selvittää, millaisia ehtoja ja omistusoikeuksia olisi vapaassa yhteiskunnassa.
Jos vapaalla yhteiskunnalla tarkoitetaan maailmaa, jossa kukaan ei hyökkää toista ihmistä tai tämän omaisuutta vastaan, tämä tarkoittaa yhteiskuntaa, jossa jokaisella ihmisellä on ehdoton omistusoikeus omaan itseensä ja niihin aiemmin omistamattomiin luonnonvaroihin, jotka hän sattuu löytämään, muuttamaan omalla työllään ja sitten antaa muille tai vaihtaa muiden kanssa.[1] Kiinteä omistusoikeus omaan itseensä ja niihin luonnonvaroihin, jotka hän löytää, muuttaa ja antaa tai vaihtaa, johtaa omistusoikeuksien rakenteeseen, joka ilmenee vapaassa markkinatalouteen perustuvassa kapitalismissa. Näin ollen taloustieteilijä ei voi täysin tarkastella vapaiden markkinoiden vaihdantarakennetta esittämättä teoriaa omistusoikeuksista, omistusoikeuksien oikeudenmukaisuudesta, jonka tulisi vallita vapaassa markkinatalouteen perustuvassa yhteiskunnassa.
Oletin tarkastellessani vapaita markkinoita teoksessani Man, Economy, and State, että vapailla markkinoilla ei ilmene omaisuuteen kohdistuvia hyökkäyksiä joko siksi, että kaikki vapaaehtoisesti pidättäytyvät hyökkäämästä muiden omaisuutta vastaan, tai siksi, että vapailla markkinoilla käytössä olevat väkivaltaan perustuvan puolustautumisen keinot riittävät estämään tällaiset hyökkäykset. Taloustieteilijät ovat kuitenkin lähes poikkeuksetta ja paradoksaalisesti olettaneet, että markkinat on pidettävä vapaina hyökkäävillä ja vapaudenvastaisilla toimilla — lyhyesti sanottuna markkinayhteyden ulkopuolella toimivien valtiollisten instituutioiden avulla.
Puolustuspalvelujen tarjonta vapailla markkinoilla merkitsisi vapaan yhteiskunnan perusperiaatteen säilyttämistä eli sitä, että fyysistä voimaa ei saa käyttää muuten kuin niitä vastaan puolustautumiseen, jotka käytävät väkivaltaa hyökätäkseen henkilöitä tai omaisuutta vastaan. Tämä tarkoittaisi valtiokoneiston tai hallituksen täydellistä poissaoloa, koska toisin kuin kaikki muut yhteiskunnan toimijat ja instituutiot, valtio ei hanki tulojaan vapaasti solmituista vaihdantasopimuksista vaan turvautuu yksipuolisen pakottamisen järjestelmään. Tätä kutsutaan “verotukseksi”. Vapaan yhteiskunnan puolustusjärjestelmän (mukaan lukien sellaiset henkilöiden ja omaisuuden puolustuspalvelut kuin poliisi ja oikeudelliset päätökset) olisi näin ollen oltava sellaisten ihmisten tai yritysten tarjottavissa, jotka (a) hankkivat tulonsa vapaaehtoisesti turvautumatta pakkokeinoihin ja (b) eivät— kuten valtio tekee — pyri hankkimaan itselleen poliisin tai oikeudellisen suojelun pakkomonopolia. Ainostaan tällainen puolustuspalvelujen tarjoaminen olisi vapaiden markkinoiden ja vapaan yhteiskunnan periaatteiden mukaista. Puolustusalan yritysten olisi siis oltava yhtä vapaasti kilpailullisia ja pakkokeinoihin turvautumattomia muita hyökkääjiä kohtaan kuin kaikki muutkin tavaroiden ja palvelujen tarjoajat vapailla markkinoilla. Puolustuspalvelut, kuten kaikki muutkin palvelut, olisivat markkinoitavissa ja vain markkinoitavissa.
Taloustieteilijät ja muut laissez-faire -filosofiaa [sic minarkismia] kannattavat uskovat, että markkinoiden vapautta on vaalittava, ja omaisuusoikeuksiin ei saa puuttua. He ovat vahvasti sitä mieltä, että puolustuspalveluja ei voida tarjota markkinaehtoisesti ja että puolustautuminen omaisuuteen kohdistuvia hyökkäyksiä vastaan on siksi tarjottava vapaiden markkinoiden ulkopuolella eli käytännössä hallituksen pakkovallalla. He joutuvat näin väittäessään ratkaisemattomaan ristiriitaan, koska he hyväksyvät ja kannattavat omaisuutta vastaan kohdistuvaan valtavaan hyökkäykseen juuri sen tahon (hallituksen/valtion) toimesta, jonka on tarkoitus puolustaa ihmisiä hyökkäyksiltä! Laissez-faire -hallitus joutuisi väistämättä hankkimana tulonsa omaisuuteen kohdistuvilla hyökkäyksillä, eli verotuksella, ja se saisi itselleen puolustuspalveluja koskevan monopolin jollakin mielivaltaisesti määrätyllä maantieteellisellä alueella. Laissez-faire -teoreetikot (joiden kanssa lähes kaikki muutkin kirjoittajat ovat samaa mieltä) yrittävät korjata ristiriidan esittämällä, että puhtaasti vapailla markkinoilla toimivia puolustuspalveluja ei voisi olla olemassa, ja että sen takia ne, jotka arvostavat suuresti väkivallalta puolustautumista, joutuvat turvautumaan valtioon (huolimatta valtion historiallisesta maineesta aggressioiden suurimpana moottorina) välttämättömänä pahana ihmisten ja omaisuuden suojelemiseksi.
Laissez-fairea kannattavat esittävät useita vastaväitteitä vapailla markkinoilla tuotettavaa puolustusta vastaan. Erään vastalauseen mukaan vapaat markkinat edellyttävät omistusoikeusjärjestelmän, joten tarvitaan valtio määrittelemään ja jakamaan näiden oikeuksien rakenne. Olemme kuitenkin huomanneet, että vapaan yhteiskunnan periaatteet edellyttävät hyvin selkeää teoriaa omistusoikeuksista, nimittäin itseomistajuudesta ja oman työn kautta löydettyjen ja muokattujen luonnonvarojen omistamista. Omistusoikeuksien määrittelyyn tai jakamiseen ei siis tarvita valtiota tai vastaavaa markkinavastaista tahoa. Tämä voidaan kuitenkin terveeseen järkeen ja markkinaprosesseihin nojaten; mikä tahansa muu jako tai määrittely olisi täysin mielivaltaista ja vastoin vapaan yhteiskunnan periaatteita.
Samanlaisen opin mukaan valtion on huolehdittava puolustuksesta, koska puolustuksella on ainutlaatuinen asema markkinatoiminnan välttämättömästä edellytyksestä, koska se on toimintaa, jota ilman markkinataloutta ei ole olemassa. Tämä väite on kuitenkin epäjohdonmukainen, joka ei todista juuri mitään. Klassisten taloustieteilijöiden harhaluulo oli tarkastella tavaroita ja palveluita yhtenäisinä luokkina; sen sijaan nykyaikainen taloustiede osoittaa, että palveluja on tarkasteltava marginaalisten yksiköiden näkökulmasta. Kaikki markkinoilla tapahtuu rajahyötyjä ja -kustannuksia tarkastellen. Jos käsittelemme kokonaisia luokkia marginaalisten yksiköiden sijaan, voimme keksiä lukemattoman määrän välttämättömiä ja tarvittavia tavaroita ja palveluja, joita kaikkia voidaan pitää “edellytyksinä” markkinoiden toiminnalle. Eikö maa-alue ole elintärkeä? Entä kaikkien ravinto? Vaateet? Suoja ja turva? Kuinka kauan markkinat voivat toimia ilman niitä? Entä paperi, josta on tullut markkinalähtöisen toiminnan perusedellytys monimutkaisessa modernissa taloudessa? Pitääkö siis valtion ja vain valtion tuottaa ja toimittaa nämä tavarat ja palvelut?
Laissez-fairen kannattaja olettaa myös, että yhteiskunnassa on oltava vain yksi pakottava pakkokeino- ja päätöksentekomonopoli. Tämä taho tekee kaikkia koskevia lopullisia ja kyseenalaistamattomia päätöksiä. Laissez-fairen kannattaja ei kuitenkaan ymmärrä, että maailma on kaiken aikaa pärjännyt varsin kohtuullisesti ilma yhtä lopullista alueellista päätöksentekijää.
Esimerkiksi argentiinalainen elää “anarkiassa”, ei-hallituksen johtamassa tilassa suhteessa Uruguayn— tai Sri Lankan — kansalaisiin. Ja silti näiden ja muiden maiden ihmiset elävät ja käyvät kauppaa keskenään joutumatta ratkaisemattomiin oikeudellisiin ristiriitoihin, vaikka yhteistä valtiollista valvojaa ei olekaan. Esimerkiksi argentiinalainen, joka uskoo joutuneensa srilankalaisen hyökkäyksen kohteeksi, valittaa argentiinalaiselle tuomioistuimelle, jonka päätöksen srilankalaiset tunnustavat — ja tilanne pätee myös toisin päin.
On totta, että kansallisvaltiot ovat käyneet loputtomia sotia toisiaan vastaan, eri maiden ihmiset ovat onnistuneet elämään sopusoinnussa toistensa kanssa erilaisista oikeusjärjestelmistä huolimatta ilman, että heitä olisi hallinnut yksi nimenomainen hallitus. Jos Pohjois-Montanan ja rajan toisella puolella sijaitsevan Saskatchewanin asukkaat voivat elää ja käydä kauppaa sopusoinnussa ilman yhteistä hallitusta, niin voivat myös Pohjois- ja Etelä-Montanan asukkaat. Lyhyesti sanottuna nykyiset kansakuntien rajat ovat puhtaasti historiallisia ja mielivaltaisia, eikä yhden maan kansalaisten monopolihallitukselle ole sen enempää tarvetta kuin kahden eri kansakunnan kansalaisten väliselle hallitukselle.
On muuten sitäkin kummallisempaa, että vaikka laissez-fairen kannattajan pitäisi loogisen kiihkeästi uskoa yhteen, yhtenäiseen maailmanhallitukseen, jotta kukaan ei eläisi “anarkian” tilassa suhteessa kehenkään muuhun, heistä ei lähes kukaan usko tähän. Ja kun kerran myönnetään, että yksi ainoa maailmanhallitus ei ole välttämätön, niin missä sitten on looginen päätepiste erillisten valtioiden osalta? Jos Kanada ja Yhdysvallat voivat olla erillisiä kansakuntia ilman, että niitä tuomitaan luvattoman “anarkistisiksi”, miksi etelävaltiot eivät voisi erota Yhdysvalloista? New Yorkin osavaltio liittovaltiosta? New Yorkin kaupunki osavaltiosta? Miksei Manhattan voi erota? Miksei saman tien jokainen kaupunginosa? Jokainen kortteli? Jokainen talo? Jokainen yksilö? Mutta tietenkin, jos jokainen yksilö voisi irtautua hallituksesta, olemme käytännössä saavuttaneet täysin vapaan yhteiskunnan, jossa puolustus on kaikkien muiden palvelujen ohella vapaiden markkinoiden tarjoama, ja jossa tunkeilevaa valtiota ei enää ole olemassa.
Vapaasti kilpailevilla oikeuslaitoksilla on itse asiassa ollut länsimaiden historiassa paljon tärkeämpi rooli kuin useimmiten halutaan tunnustaa. Kauppalakia, merimiesoikeutta ja suurta osaa tapaoikeudesta ryhtyivät kehittämään yksityisesti kilpailevat tuomarit, joiden palveluksia riitoihin ajautuneet ihmiset halusivat turvautua näiden tuomarien asiantuntemuksen vuoksi. [2] Champagnen messuilla ja keskiajan suurissa kansainvälisen kaupan keskuksissa oli vapaasti kilpailevia tuomioistuimia, ja ihmiset saattoivat turvautua niihin, joita pitivät tarkimpina ja tehokkaimpina.
Tarkastellaan siis hieman yksityiskohtaisemmin, miltä vapailla markkinoilla syntyvä puolustusjärjestelmä voisi näyttää. Meidän on syytä ymmärtää, että ei ole mahdollista suunnitella etukäteen minkään markkinan täsmällisiä institutionaalisia olosuhteita, aivan kuten 50 vuotta sitten olisi ollut mahdotonta ennustaa nykyisen televisiotoimialan tarkkaa rakennetta. Voimme kuitenkin pohtia, miten vapaa kilpailu ja markkinoitavuus poliisi- ja oikeuspalveluissa voisi toimia. Todennäköisesti tällaisia palveluja myytäisiin ennakkotilauksien perusteella, jolloin palkkio maksettaisiin säännöllisesti ja palveluja tarjottaisiin päivystysluonteisesti. Epäilemättä kilpailu olisi kovaa, joten kaikki toimijat pyrkisivät olemaan tunnettuja tehokkuudestaan ja rehellisyydestään saadakseen kuluttajat ostamaan suojelu-, puolutus- ja turvallisuuspalveluita juuri heiltä.
On tietysti mahdollista, että joillakin alueilla yksi ainoa toimija onnistuisi kilpailussa voittamaan kaikki muut, mutta tämä ei vaikuta todennäköiseltä, kun otetaan huomioon, että alueellista monopolia ei ole ja että tehokkaat yritykset voisivat laajentua uusille maantieteellisille alueille. Näyttää myös todennäköiseltä, että vakuutusyhtiöt tarjoaisivat poliisi- ja oikeuspalveluja, koska niiden välittömänä etuna olisi rikollisuuden mahdollisimman suuri vähentäminen.
Yksi yleinen vastaväite myytäviä suojelupalveluita vastaan (niiden toivottavuus ei ole ongelma tässä tilanteessa) on seuraava: Oletetaan, että Matti käyttää puolutuspalvelutuottaja X:n ja Pekka puolestaan puolustuspalvelutuottaja Y:n palveluita. (Oletamme yksinkertaisuuden vuoksi, että puolustustoiminta pitää sisällään poliisipalvelut ja tuomioistuimen tai tuomioistuimet, vaikka käytännössä näitä kahta tehtävää saattavat hyvinkin hoitaa erilliset yritykset). Matti väittää, että Pekka on pahoinpidellyt tai ryöstänyt hänet. Pekka kiistää syytteen. Miten tilanne ratkaistaan?
On selvää, että Matti nostaa syytteen Pekkaa vastaan ja oikeudenkäynti tapahtuu Y:n tuomioistuimessa. Pekkaa pyydetään paikalle puolustautumaan syytteitä vastaan, mutta häntä ei voida pakottaa paikalle, koska kaikenlainen voimankäyttö ihmistä vastaan, jota ei ole vielä tuomittu rikoksesta, on jo itsessään tunkeileva ja rikollinen teko, joka ei ole sopusoinnussa tässä kuvitellun vapaan yhteiskunnan kanssa. Jos Pekka julistetaan syyttömäksi tai syylliseksi ja hän tyytyy tuomioon, mitään ongelmaa ei ole, ja Y:n tuomioistuin langettaa asianmukaisen rangaistuksen[3].
Mutta entä jos Pekka riitauttaa tapauksen? Hän voi tällöin viedä asian X-oikeusjärjestelmänsä tai suoraan yksityisesti kilpaillun muutoksenhakutuomioistuimen ratkaistavaksi. Erilaisia järjestelyjä syntyy epäilemättä runsaasti täyttämään erilaisten tuomioistuinten suurta tarvetta. Todennäköisesti muutoksenhakutuomioistuinjärjestelmiä on vain muutamia, paljon vähemmän kuin ensisijaisia tuomioistuimia, ja jokainen alempi tuomioistuin kehuskelee asiakkailleen olevansa sellaisten muutoksenhakutuomioistuinjärjestelmien jäsen, jotka ovat tunnettuja tehokkuudestaan ja rehellisyydestään. Yhteiskunta voi täten pitää muutoksenhakutuomioistumen päätöstä sitovana. Itse asiassa vapaan yhteiskunnan perusoikeusjärjestelmään olisi luultavasti kirjattu jokin sellainen lauseke, jonka mukaan minkä tahansa kahden tuomioistuimen päätöstä pidetään sitovana eli tässä tapauksessa tuomioistuin voi ryhtyä toimenpiteisiin syylliseksi todettua osapuolta kohtaan[4].
Kaikissa oikeusjärjestelmissä pitää olla jokin yhteiskunnallisesti sovittu raja, jonka yhteydessä oikeudellinen menettely päättyy ja tuomittu rikollinen kärsii rangaistuksensa. Vapaassa yhteiskunnassa ei kuitenkaan tarvitse, eikä tietenkään voikaan, olla yhtä ainoaa monopolituomioistuinta, joka tekee lopulliset päätökset; libertaristisessa oikeussäännöstössä voisi hyvinkin olla kaksi tuomioistuinta, koska riitaosapuolia on aina kaksi eli kantaja ja vastaaja.
Toinen yleinen vastaväite vapailla markkinoilla syntyvän puolustusjärjestelmän toimivuutta vastaan kuuluu seuraavasti: eikö yksi tai useampi puolustustoimija voisi käyttää erinäisiä pakkokeinoja rikollisiin tarkoituksiin? Eli eikö yksityinen poliisitoimija voisi hyökätä muita vastaan, tai eikö yksityinen tuomioistuin voi tehdä vilpillisiä päätöksiä ja siten loukata asiakkaidensa ja uhrien oikeuksia? Hyvin yleisesti oletetaan, että ne, jotka esittävät ajatuksia valtiottomasta yhteiskunnasta, ovat myös niin lapsenomaisia uskossaan siihen, että tällaisessa yhteiskunnassa kaikki ihmiset olisivat “hyviä”, eikä kukaan koskaan hyökkäisi lähimmäistään vastaan. Ei ole mitään syytä olettaa taianomaisia tai ihmeellisiä muutoksia ihmisluonnossa.
Tietenkin jotkut yksityiset puolustustoimijat voivat olla rikollisia, aivan kuten osa ihmisistäkin on nykyäänkin rikollisia. Kyse on kuitenkin siitä, että valtiottomassa yhteiskunnassa ei olisi mitään tavanomaista, laillistettua kanavaa rikollisuudelle ja aggressiolle, ei mitään hallintokoneistoa, jonka hallinta antaisi turvallisuusmonopolin henkilöihin ja omaisuuteen kohdistuville hyökkäyksille. Sisäänrakennettu kanava muodostuu, kun valtio on olemassa. Kyse on pakkoverotusvallasta ja pakollisesta pakkosuojelun monopolista. Puhtaasti vapaaseen markkinatalouteen perustuvassa yhteiskunnassa rikollisesti toimivan poliisin tai oikeusvaltion olisi hyvin vaikea päästä valta-asemaan, koska ei olisi olemassa mitään järjestäytynyttä valtiokoneistoa vallattavaksi ja hyödynnettäväksi. Tällaisen välineen luominen de novo on hyvin vaikeaa ja itse asiassa lähes mahdotonta; historiallisesti vallanpitäjiltä kesti vuosisatoja luoda toimiva valtiokoneisto.
Lisäksi puhtaasti vapaisiin markkinoihin perustuvassa yhteiskunnassa olisi sisäänrakennettu “valvontajärjestelmä”, joka tekisi tällaisen järjestäytyneen rikollisuuden onnistuneen harjoittamisen lähes mahdottomaksi. Amerikkalaisessa järjestelmässä on puhuttu paljon “checks & balances” -opista eli vallan tasapainottamista, mutta sitä tuskin voidaan pitää tasapainottavana, koska jokainen näistä instituutioista on keskushallinnon ja lopulta kyseisen hallituksen muodostavan puolueen hallussa. Valvontakeinot valtiottomassa yhteiskunnassa koostuvat nimenomaan vapaista markkinoista, toisin sanoen vapaasti kilpailevien poliisi- ja oikeusviranomaisten olemassaolosta, jotka voitaisiin nopeasti herättää toimimaan mitä tahansa epäoikeudenmukaista toimijaa vastaan.
On totta, että ei voi olla mitään ehdotonta takuuta siitä, että puhtaasti markkinoihin perustuva yhteiskunta ei joutuisi järjestäytyneen rikollisuuden uhriksi. Tämä käsite on kuitenkin paljon toimivampi kuin todella utopistinen ajatus tiukasti rajoitetusta hallituksesta, joka ei ole koskaan historiallisesti toiminut. Tämä on ymmärrettävää, koska valtioon sisäänrakennetun aggressiomonopolin ja vapaiden markkinoiden luontaisen valvonnan puuttumisen ansiosta, valtio on pystynyt murtamaan helposti kaikki rajoitteet, joilla hyvää tarkoittavat ihmiset ovat yrittäneet hallita sitä. Pahinta, mitä voisi tapahtua, olisi, että valtio syntyisi uudelleen. Ja koska valtio on se, mikä meillä nyt on, valtiottoman yhteiskunnan kokeilussa ei olisi mitään menetettävää ja pelkästään voitettavaa.
Monet taloustieteilijät vastustavat yksityistä puolustusta sillä perusteella, että puolustus on yksi väitetyistä “yhteisten julkishyvien” eli julkishyödykkeiden luokasta, jonka vain valtio kykenee tuottamaan. Tämä virheellinen teoria on kumottu muualla.[5] Ja kaksi niistä harvoista taloustieteilijöistä, jotka ovat myöntäneet puhtaasti yksityisesti toteutettavan markkinaehtoisen puolustusjärjestelmän mahdollisuuden, ovat kirjoittaneet:
Jos yksilöt olisivat halukkaita maksamaan riittävän korkean hinnan, niin suojelu, yleissivistys, virkistys, armeija, laivasto, poliisilaitokset, koulut ja puistot voitaisiin tarjota yksilöllisen oma-aloitteisuuden kautta, siinä missä ruoka, vaatteet ja autot.[6]
Tosiasiassa Merlin H. Hunter ja Harry K. Allen aliarvioivat suuresti yksityisen toimeliaisuuden mahdollisuudet näiden palvelujen tarjoamisessa, koska pakkomonopoli, joka saa tulonsa yleisestä pakottamisesta, eivätkä asiakkaiden vapaaehtoisista maksuista, on väistämättä silmiinpistävästi tehottomampi kuin silloin, kun tällaisia palveluita tarjotaan vapaan kilpailun ja yksityisten yritysten toimesta. Maksettu “hinta” olisi pikemminkin suuri hyöty yhteiskunnalle ja kuluttajille kuin pakotettu lisäkustannus.
Aidosti vapaat markkinat ovat siis täydellisessä ristiriidassa valtion olemassaolon kanssa. Siis sellaisen instituution, joka kuvittelee “puolustavansa” ihmistä ja omaisuutta, ja joka itse elää verotuksena tunnetun yksityisomaisuuteen kohdistuvan yksipuolisen pakkokeinon varassa. Vapailla markkinoilla väkivallalta puolustautuminen olisi samanlainen palvelu kuin mikä tahansa muukin palvelu, joka olisi hankittavissa vapaasti kilpailevilta yksityisiltä organisaatioilta.
Kaikki jäljellä olevat ongelmat voitaisiin käytännössä helposti ratkaista markkinaprosessilla, joka on ratkaissut lukemattomia paljon monimutkaisempia organisatorisia ongelmia. Ne laissez-faire -taloustieteilijät ja -kirjailijat, niin entiset kuin nykyisetkin, jotka ovat pysähtyneet “rajoitetun” hallituksen mahdottoman utopistisen ihanteen äärelle, ovat jääneet vakavan sisäisen ristiriidan loukkuun. Brittiläinen poliittinen filosofi Auberon Herbert esitti selkeästi tämän laissez-faire -periaatteen ristiriidan:
A:n on pakotettava B tekemään yhteistyötä itsensä kanssa tai B:n on pakotettava A:ta. Yhteistyötä ei voida missään tapauksessa varmistaa, kuten meille sanotaan, ellei koko ajan yksi osapuolista pakota toista osapuolta muodostamaan valtiota. Oikein hyvä, mutta mitä sitten on tapahtunut individualistiselle järjestelmällemme? A on saanut B:n hallintaansa tai B osapuolen A:n, ja pakottanut hänet järjestelmään, jota hän ei hyväksy, vaatii häneltä palveluksia ja maksuja, joita hän ei halua suorittaa, ja jostakusta on käytännössä tullut hänen isäntänsä — mitä muuta tämä kaikki on kuin sosialismia pienemmässä mittakaavassa? — — Uskon siis, että jokaisen yksilön, joka ei ole hyökännyt lähimmäistään vastaan, harkintakyky on hänen tekojensa suhteen paras, ja että tämä on se kallio, jonka varaan individualismi nojaa — ja kiistän, että A ja B voivat mennä C:n luokse, pakottaa hänet liittymään valtioon, ja ottaa häneltä tiettyjä maksuja ja palveluja tällaisen valtion nimissä; ja lisäksi väitän, että näin toimiessaan, oikeutetaan väittämällä, että jos toimitte näin, oikeutatte samalla valtiososialismin[7].
—
Viitteet
[1] Murray N. Rothbard, Man, Economy, and State (Princeton, N.J.: D. Van Nostrand, 1962; 2004 by the Mises Institute). [Julkaisijan huomautus: Kirjan sivunumerot viittaavat tämän teoksen nykyiseen painokseen.], ks. myös Man, Economy, and State, with Power and Market (Scholar’s ed.)
[2] Katso Bruno Leoni, Freedom and the Law (Princeton, N.J.: D. Van Nostrand, 1961). Katso myös Murray N. Rothbard, “On Freedom and the Law”, New Individualist Review, talvi, 1962, s. 37–40.
[3] Oletetaan, että Matti, joka on vakuuttunut Pekan syyllisyydestä, “ottaa lain omiin käsiinsä” sen sijaan, että lähtisi hakemaan oikeutta oikeuslaitoksen kautta. Mitä sitten tapahtuu? Sinänsä tämä olisi oikeutettua eikä Mattia voitaisi tuomita rikoksesta, koska vapaassa yhteiskunnassa yhdelläkään tuomioistuimella tai muullakaan toimijalla ei voi olla oikeutta käyttää voimakeinoja sellaiseen puolustumiseen, joka ylittää jokaisen yksilön vastaavat oikeudet. Matti joutuisi kuitenkin kohtaamaan Pekan mahdollisen vastakantaan ja oikeudenkäynnin seuraukset, ja joutuisi todennäköisesti itsekin käräjille, jos Pekka todetaan syyttömäksi.
[4] Puhtaasti vapaan yhteiskunnan lainsäädäntöön kirjattaisiin yksinkertaisesti libertaristinen aksiooma: toisen henkilöön tai omaisuuteen kohdistuvan väkivallan kielto (paitsi jos kyseessä on jonkun henkilön tai omaisuuden puolustaminen), ja omaisuus määriteltäisiin itseomistukseksi sekä sellaisten resurssien omistukseksi, jotka on löydetty, muunnettu, ostettu tai saatu tällaisen muunnoksen jälkeen. Säännöstön tehtävänä olisi täsmentää tämän aksiooman seuraukset (esim. kauppalain tai tapaoikeuden libertaristiset osiot otettaisiin mukaan, kun taas valtiolliset lisäykset hylättäisiin). Tämän jälkeen vapailla markkinoilla toimivat tuomarit soveltaisivat säännöstöä tiettyihin tapauksiin, ja kaikki sitoutuisivat noudattamaan näitä tuomioita.
[5] Man, Economy, and State, s. 1029–36.
[6] Merlin H. Hunter ja Harry K. Allen, Principles of Public Finance (New York: Harper & Bros., 1940), s. 22.
[7] Auberon Herbert and J.H. Levy, Taxation and Anarchism (Lontoo: The Personal Rights Association, 1912), s. 2–3.
Murray N. Rothbard (1926–1995) oli amerikkalainen taloustieteilijä, talous- ja aatehistorioitsija ja yhteiskuntafilosofia, joka sekä suoraan että epäsuoraan on vaikuttanut merkittävillä tavoin amerikkalaisen nykyaikaisen libertarismin ja monien muiden aatesuuntien, kuten anarkokapitalismin, kehitykseen. Rothbard ja hänen työnsä jatkajat suoraan aatteellisesti alenevassa polvessa ovat olleet keskeisessä asemassa luodessaan niin sanottua austrolibertarismia, jossa libertaari yhteiskuntafilosofia, itävaltalainen taloustiede ja luonnonoikeusajattelu kohtaavat.
Rothbardin tuotantoa on suomennettu aiemmin. Johdantona Rothbardin ajatteluun toimii Hans-Hermann Hoppen kirjoitus, jonka lisäksi Rothbardilta on suomennettu joitakin artikkeleita ja kaksi kirjaa.
Käännös on ote Rothbardin teoksen Power and Market: Government and the Economy (1970) ensimmäisestä luvusta “Defense Services on the Free Market”.
Kirjoituksen on suomentanut Thomas Brand (Twitter).
