Raha, korko ja suhdannekierto
Ludwig von Misesin seitsemäs luento vuodelta 1952
Kahdella puhtaasti teoreettisella ongelmalla on ollut vakavia vaikutuksia ja seurauksia, joiden merkitystä ei voi liioitella.
Ensimmäistä ongelmista liittyy koron perimiseen. Tämä vie meidät takaisin Aristoteleeseen ja hänen kuuluisaan sanontaansa siitä, että “raha ei voi tuottaa rahaa” (pecunia non parit, vrt. “raha ei kanna hedelmää”). Aristoteles piti korkoa erittäin vaikeana ongelmana. Hän oli vastuussa siitä virheestä, että korko maksettiin rahan käytöstä. Tämä oli vuosisatojen ajan, kahden vuosituhannen ajan, teoreettinen peruste koron perimisen oikeudelliselle kiellolle. Ihmiset näkivät lainojen korot; he eivät nähneet sitä, että korko johtui yleisestä inhimillisen toiminnan yleisestä luokasta, että korko syntyi siitä tosiasiasta, että kaikki ihmiset arvostavat välttämättä, poikkeuksetta, nykyisiä hyödykkeitä tulevia hyödykkeitä enemmän. Tämä merkitsi siis sitä, että tulevien hyödykkeiden diskontattuja arvoja ja tulevien hyödykkeiden diskontattuja hintoja nykyisiin hyödykkeisiin nähden ei voitu poistaa pelkästään valtiovallan käskystä, säännöstä tai komennosta. Rooman valtakunnan “kapitalismin” hajotessa ja pitkälle kehittyneen roomalaisen talousjärjestelmän korvautuessa Rooman valtakunnan alueelle tunkeutuneiden heimojen taloudella — talous, joka oli puhtaasti maataloutta ja joka perustui jokaisen talonhaltijan tilan omavaraisuuteen — yleinen koron perimisen kielto pantiin täytäntöön yhä useammin.
Monissa Euroopan osissa taisteltiin koron perimistä vastaan. Tämä taistelun keskiössä oli korko. Tuhansien vuosien ajan kirkon neuvostot toistivat ehdottoman korkokiellon. He eivät kuitenkaan voineet käyttää evankeliumeita ja Uutta testamenttia perustellakseen teoreettisesti tätä kieltoa, vaan heidän oli palattava Mooseksen lakiin. Sieltä kirkko löysi kohdan, jossa viitataan koron perimiseen juutalaisille myönnetyistä lainoista, mutta korkoa ei tullut periä pakanoilta. Myöhemmin 1100-luvun teologit löysivät evankeliumeista kohdan [1], joka voidaan tulkita myös koron vastaiseksi. Tämä ei kuitenkaan viitannut erityisesti koron perimiseen; siinä sanottiin “lainatkaa, vaikka ette uskoisikaan saavanne takaisin” (Luuk. 6:35). Mielestäni käännös on oikea. Tämä herätti ongelman, jota meidän ei tarvitse käsitellä, mutta jonka teologit ja oikeushistorioitsijat kiistivät.
Toisaalta kirkon toimeenpanema kielto — kanoninen laki, jonka noudattamista kirkko innokkaasti valvoi — kohtasi todellisuuden, ihmisten käytännöt. Lainoja tarvittiin. Kirkon hallitsemissa maissa, sekä uskonnollisissa että maallisissa, nykymuotoinen pankkitoiminta kehittyi hitaasti. Teologit ryhtyivät tutkimaan korkokysymystä selvittääkseen, oliko koron perimiselle perusteita vai ei. Nämä tutkimukset olivat talousoikeuden ja kanonisen opin vastakkainasettelun lähtölaukaus. Teologit keskustelivat monista asioista ja ainakin poistivat virheellisen uskomuksen siitä, että lainanantaja ottaa lainanottajalta jotain epäoikeudenmukaisesti ansaitsemalla korkoa lainatulla rahalla. Tästä huolimatta tämä idea löytyy monista amerikkalaisista oppikirjoista.
Oli kuitenkin toinen kysymys, ja tämä kysymys oli seuraava: Jos kasvatat lainattavissa olevan rahan tarjontaa, rahamarkkinoilla (lyhytaikaisten lainojen markkinat) vallitsevan koron on taipumus laskea. Jos korko ei ole palkkio siitä, että ihminen saa tietyn rahasumman, mutta itse asiassa riippuu nykyisten tavaroiden diskonttaamisesta tulevia tavaroita vastaan (ja se on riippumaton siitä, onko rahan tarjonta suurempi vai pienempi), miten ja miksi tällöin alkuperäinen rahan tarjonnan kasvusta johtuva koron lasku kääntyy päinvastaiseksi? Toisin sanoen, huolimatta lisääntyneestä rahan tarjonnasta, mikä on se prosessi, jolla korko määritellään uudelleen, joka heijastaa ihmisten arvioita tulevaisuuden diskontosta nykyisiä tavaroita vastaan? Jotkut ihmiset kiistävät tämän ilmiön olemassaolon. Jotkut ihmiset yksinkertaisesti julistivat, että jos kasvatat rahan tai rahakorvikkeiden määrää, saat aikaan asteittaisen koron laskun taipumuksen, kunnes korko katoaa lopulta kokonaan. On tosin sosialistisia kirjoittajia, jotka uskovat, että tämä on oikea tapa saada aikaan runsautta, luoda paljon kaikille ja tehdä kaikista rikkaita.
Meidän on tehtävä selvä ero kahdentyyppisten pankkitapahtumien välillä. Pankkiirin klassinen vanha määritelmä, liikemiehen ja taloustieteilijän määritelmä, oli, että pankkiiri on ihminen, joka lainasi muiden ihmisten rahaa. (Ihminen, joka lainaa vain omaa rahaansa, on rahanlainaaja) Pankkiiri on henkilö, joka vastaanottaa talletuksia yleisöltä, ottaa rahaa muilta ihmisiltä ja lainaa nämä rahat edelleen muille ihmisille. Hänen liiketoimintansa voitot ovat lähtöisin korkoerosta sen välillä, mitä hän maksaa korvauksena tallettajilleen ja mitä hän veloittaa maksuna lainanottajilta. Tämä on aitoa pankkiirin pankkitoimintaa.
1800-luvulla modernin pankkitoiminnan menetelmien kehittämisen myötä synty tilanne, jossa laskettiin liikkeelle seteleitä ja käytettiin käyttötilitalletuksia. Tämä johti kahteen vakavaan ongelmaan: luottamuspohjaiseen rahaan (engl. fiduciary media) ja luotonlaajentamiseen.
Se oli historiallinen kehityskaari, joka tapahtui ensin Isossa-Britanniassa ja sen jälkeen myös muissa maissa. Ihmiset antoivat rahansa niiden ihmisten suojattavasi, joita ryhdyimme myöhemmin kutsumaan pankkiireiksi — aiemmin nämä ihmiset olivat Lontoon kultaseppiä. Näiltä kultasepiltä tallettajat saivat kuitteja osoituksena talletuksestaan, jota he puolestaan käyttivät maksujen tekemisessä. Tänään kutsumme näitä kuitteja “seteleiksi”. Kun kyseinen kultaseppä nautti luottamusta, ei ollut mitään syytä, että toinen ihminen ei hyväksyisi tällaista kuittia maksusuorituksena. Kultasepät ja varhaiset pankkiirit havaitsivat hyvin pian, että heidän ei ollut tarpeen pitää yhtä paljon varantoja holveissaan eli holvissa olevan rahamäärän ei tarvinnut vastata liikkeeseen laskettujen kuittien kokonaismäärää: he voisivat laskea liikkeelle enemmän kuitteja, enemmän seteleitä, kuin mitä heillä todella oli hallussaan käteisvarantoina. He huomasivat voivansa lainata osan varannoistaan, joten pankkitoiminnan avulla oli mahdollista antaa enemmän luottoja kuin niiden takuuksi talletettu rahamäärä olisi sallinut. Niinpä he keksivät sen, mitä kutsumme “luottamuspohjaiseksi rahaksi”.
Toinen erittäin kyseenalainen liiketoiminta koostuu luotonlaajentamisesta, jota voidaan kutsua aikamme tärkeimmäksi taloudelliseksi ongelmaksi. Tämä tarkoittaa sitä, että pankkiiri lainaa ihmisille enemmän rahaa kuin hän saa tallettajiltaan. Tämä pankkiirin liikkeeseen laskemien seteleiden tai käyttötilien, jonka hän avaa asiakkailleen, ylijäämä on luotonlaajentamista. Kysymys kuuluu: “Mitä seurauksia tällaisilla operaatioilla on?” Aluksi tämäntyyppinen luotonlaajennus ei ole kovin kriittistä tai vaarallista, koska sitä tekivät yksittäiset hyvämaineiset pankkiirit ja ihmiset olivat vapaita hyväksymään tai kieltäytymään heidän seteleistään. Voit mennä pankkiirin luokse ja pyytää häneltä lainaa, joka koostui kokonaisuudessaan lisäseteleistä, luottamuspohjaisesta rahasta, jotka koostuvat kokonaan luotonlaajennuksesta. Mutta sitten kysymys oli siitä, että olisivatko asiakkaasi ja velkojasi todella valmiita hyväksymään maksuna tämän pankkiirin liikkeeseen laskemat setelit? Voimme olettaa velkojan, jolla oli hieman hämärä sopimus, vastaavan: “On parempi ottaa nämä setelit kuin odottaa enää yhtään kauemmin maksua.” Mutta silloin hän olisi mennyt heti pankkiirin luokse, joka oli laskenut setelit liikenteeseen ja lunastanut ne, mikä vähentää kierrossa olevien setelien ylijäämää. Siksi luotonlaajentamisen vaarat eivät ole kovin suuria, kunhan luotonlaajennus oli yksityisten pankkien ja yksityisten kaupallisten lakien säätelemien yritysten liiketoimintaa. Niin kauan kuin ylijäämäsetelit voitiin palauttaa liikkeeseenlaskijapankille lunastusta varten, luotonlaajentaminen pysyi kontrollissa, eikä luotonlaajennus voinut olla merkittävää.
Mutta hyvin pian hallitukset tunkeutuivat tälle toiminta-alueelle. Ne valtasivat alueen siihen virheelliseen ajatukseen perustuen, että myöntämällä kiertoluottoja (engl. circulation credit), lisäluottoja, luottamuspohjaista rahaa, laskemalla liikkeelle enemmän rahaa kuin mitä he olivat saaneet yleisöltä, pankit pystyivät nimenomaan luotonlaajennuksen ansiosta alentamaan korkotasoa.
Huomautin jo aiemmin, että suuri virhe korkoja koskien periytyi aiemmista ajoista. Muinaisia aikoja oli oikein kuvata ajanjaksoksi, jolloin rikkaat olivat velkojia ja köyhät puolestaan velallisia. Tämän seurauksena vallitsi ajatus, että korkea korkotaso on pahasta. Ihmiset eivät olleet valmiita hyväksymään korkoa markkinailmiöksi, johon hallitus ei voinut vaikuttaa. He pitivät korkea pelkästään esteenä taloudelliselle kehitykselle ja edistykselle. Monet jopa uskoivat, että korko oli jotain, joka oli lähtöisin itsekkäiden rahanlainaajien ahneudesta ja että hallituksen velvollisuutena oli taistella sitä vastaan. Nykyaikaisen kapitalismin kehitys sai alkunsa siitä, että hallitukset vuosisatoja kestäneiden virheiden jälkeen lopulta hylkäsivät ajatuksen siitä, että niiden tehtävänä oli puuttua markkinahintoihin, palkkoihin ja sen sellaisiin. Kapitalismi ei olisi kehittynyt, jos valtion puuttumisesta hintoihin ja palkkoihin ei olisi luovuttu 1700-luvulla. Tämä kehitys loi tietä aikakautemme taloudellisille parannuksille. Se ei kuitenkaan onnistunut täysin saavuttamaan tavoitteitaan koron suhteen.
On totta, että aiempien hallituksien vahvistamista enimmäiskoroista luovuttiin liberalismin ja kapitalismin aikakaudella. Mutta ne lakkautettiin vain siksi, että hallitukset uskoivat löytäneensä uuden tavan tehdä luotonannosta edullisempaa, toisin sanoen pankkien luotonlaajennuksen avulla. Prosessin kuluessa yksityiset pankkiirit katosivat kokonaan tästä liiketoiminnasta. Hallitukset antoivat etuoikeuksia valtion pankeille, joilla oli yksinoikeus luottamuspohjaisen rahan liikkeeseenlaskuun. Tämä ei ollut heille helppoa, koska sitä vastustettiin jonkin verran. Kahdesti Yhdysvalloissa suurin osa väestöstä onnistui torppaamaan Yhdysvaltain keskuspankin perustamisen.
Hallitukset päätyivät nojaamaan erittäin heikkoon “keskitien” lähestymistapaan ongelman ratkaisemiseksi. Tämän luotonlaajennusjärjestelmän johdonmukainen kannattaja olisi sanonut: “Jos voit alentaa korkoa luotonlaajennuksella, miksi et lakkauttaisi korkoa kokonaan ja antaisi kenelle tahansa lainaa veloittamalla heiltä lainkaan korkoa? Tämä olisi ratkaisu köyhyyden yhteiskunnalliseen ongelmaan — voisit antaa kaikille. Miksi ei?” Mutta hallitukset eivät kuitenkaan usko, että ne voisivat lakkauttaa ja poistaa koron täysin.
Ranskalaisen sosialistin Pierre-Joseph Proudhonin (1809–1865) ja Frédéric Bastiat kävivät tunnetun kirjeenvaihdon. Proudhon vastusti Bastiatia. Proudhon väitti, että jos perustamme tällaisia luotottavia pankkeja, niin korko voitaisiin hävittää kokonaan. Bastiat oli eri mieltä, mutta hän ei onnistunut keksimään oikeaa näkemystä. Hän päätyi kannattamaan “keskitien” ratkaisua, jonka mukaan korkotason oli annettava kohota tiettyyn pisteeseen asti, mutta korko ei kuitenkaan saisi olla “liian korkea”. Tästä keskitien lähestymistavasta tuli myöhemmin yleisesti hyväksytty oppi ympäri maailmaa. Ne, jotka edelleen uskovat siihen, että kaikille voitiin luoda rikkauksia korkoa laskevin tai sen kokonaan poistavin luottotoimenpitein, kutsuttiin “rahamarmattajiksi”. Ei ollut mitään syytä kutsua heitä “rahamarmattajiksi”, koska he olivat johdonmukaisempia kuin ne, jotka kannattivat virallista keskitien politiikkaa. Jotkut korkojen alentamisen kannattajista olivat erittäin merkittäviä tekijöitä muilla alueilla. Esimerkiksi belgialainen Ernest Solvay (1838–1922) oli menestyksekäs liikemies ja kemisti, joka uskoi, että kaikki ihmiset olisivat iloisia perustamalla yhteiskunnallisen comptabilismen suom. (compatibilismi). Kanadassa oli Albertan provinssin yhteiskuntakokeilu, jossa englantilainen majuri-insinööri Clifford H. Douglas (1879–1952) kokeili yhteiskunnallisia ajatuksiaan. Douglas kutsui sitä “sosiaaliseksi luotoksi” (engl. social credit).
Kuinka ihmiset voivat olla niin väärässä olettaessaan, että luotonlaajentamisella ei ole seurauksia? Tätä tarkoitusta varten kehitettiin erityinen oppi. Sanottiin, että talousjärjestelmässä luotonlaajentamiselle oli luonnollinen raja. Liiketoiminnan edellyttämä rahamäärä määriteltiin heidän mukaansa “liiketoiminnan tarpeiden” perustella, ja jos pankit eivät laajentaneet luottoa enempää kuin nämä “liiketoiminnan tarpeet” edellyttivät, niin siitä ei voinut olla mitään haittaa. Heidän ajatuksenansa oli seuraava: raaka-aineiden tuottaja myy raaka-aineet valmistajalle ja antaa hänelle vekselin; raaka-aineita ostava liikemies vie vekselin pankkiin; pankki diskonttaa sen ja antaa hänelle luottoa näiden raaka-aineiden maksamiseen; kolmen kuukauden kuluttua valmistaja on tuottanut raaka-aineista valmiita lopputuotteita; hän myy tuotteet ja maksaa takaisin hänelle myönnetyn lainan. Järjestelmän kannattajat sanovat, ettei ole vaaraa, jos pankki vain myöntää luottoa, jonka avulla liikemies voi ostaa näitä raaka-aineita. Jos pankki rajoittuu myöntämään luottoa tällaiseen liiketoimintaan, joka on jo tapahtunut, niin silloin pankista tällaisiin tarkoituksiin anotun luoton määrää rajoittavat “liiketoiminnan tarpeet” — tarkalla ja todellisella maassa tapahtuneiden liiketoimien määrällä. Näin ollen se ei tarkoita luoton tarjonnan lisääntymistä, koska luoton tarjonnan lisääntyminen vastaa täsmälleen luotonannon kysynnän kasvua, joka perustuu tosiasiallisiin liiketoimiin.
Mutta se, mitä tämä oppi ei näe, oli, että nämä “liiketoiminnan tarpeet” riippuvat pankin myöntämän luoton määrästä. Ja pankin myöntämän luoton määrä riippuu korosta, jonka se veloittaa lainanottajalta. Mitä korkeampi korko on, sitä vähemmän lainanottajat haluavat lainata; mitä matalampi korko on, sitä enemmän lainanottajat haluavat lainata.
Jokainen liikemies laskee projektiensa odotettavissa olevat menot ja tulot. Jos hänen laskelmansa osoittavat liiketoimen, mukaan lukien tietysti korkokustannukset, ei kannata, hanketta tai liiketointa ei toteuteta. Mutta jos luotottava pankki ilmestyy paikalle ja myöntää uutta luottoa tällaisiin tarkoituksiin — koron tällöin laskiessa vain vaikka 0,25 tai 0,20 alhaisemmalle tasolle kuin ilman uutta luottoa — niin tällöin toteutetaan uusia hankkeita, joita ei olisi toteutettu korkeammalla korolla. Pankin luotonlaajennus luo oman kysyntänsä; se antaa vaikutelman siitä, että käytettävissä on enemmän säästöjä, enemmän tuotantohyödykkeitä, kuin todellisuudessa on. Itse asiassa se, mikä on lisääntynyt, on vain luoton määrä.
Jos pankki ei laajenna luottoa, jos se ei myönnä uutta luottoa tähän tarkoitukseen, eli jos se lainaa rahaa vain jonkun säästöistä, seurauksena olisi, että pankin olisi perittävä korkeampaa korkea kuin jos se ei loisi uutta luottoa. Silloin monia liiketoimia ei tehtäisi, varsinkaan sen takia, että korko oli hiukan korkeampi. Jos pankki kuitenkin myöntää uutta luottoa, ylimääräistä rahaa, sen on alennettava korkea uusien lainanottajien houkuttelemiseksi, koska kaikki käytettävissä olevat varat oli jo lainattu vallitsevalla markkinakorolla.
Pankit laajentavat luottoa usein poliittisista syistä. Vanha sanonta kuuluu, että jos hinnat nousevat, jos liiketoiminta kukoistaa, vallan kahvassa olevalla puolueella on paremmat mahdollisuudet onnistua vaalikampanjoinnissa kuin sillä muuten olisi. Näin ollen hallitus, joka haluaa “vaurautta”, vaikutta hyvin usein päätökseen laajentaa luottoa. Siksi hallitukset kaikkialla maailmassa ovat tällaisen luotonlaajennuspolitiikan kannattajia.
Markkinoilla luotonlaajennus luo vaikutelman ikään kuin pääomaa ja säästöjä olisi saatavilla enemmän kuin todellisuudessa on, ja että hankkeet, jotka eivät eilen ollut käytännöllisiä korkeamman korkotason vuoksi, ovat kuitenkin nyt toteutettavissa muuttuneiden olosuhteiden ansiosta. Liikemiehet olettavat, että alempi korko merkitsee riittävien tuotantohyödykkeiden saatavuutta. Tämä tarkoittaa sitä, että luotonlaajennus vääristää liikemiehen taloudellisia laskelmia; se antaa hänelle, kansakunnalle ja maailmalle vaikutelman, että tuotantohyödykkeitä on enemmän kuin niitä todellisuudessa on. Luotonlaajennuksella voit lisätä “pääomaa” sen kirjanpidollisessa merkityksessä; se, mitä et voi tehdä, on luoda enemmän todellisia tuotantohyödykkeitä. Koska tuotantohyödykkeiden määrä on aina väistämättä rajallinen, luotonlaajennuksesta seuraa se, että liikemiehet päätyvät uskomaan sellaisten hankkeiden toteuttamiskelpoisuuteen, joita ei ole mahdollista toteuttaa tuotantohyödykkeiden nykyisen niukkuuden vuoksi. Näin ollen luotonlaajennus johtaa liikemiehiä harhaan, se johtaa tuotannon vääristymiseen ja aiheuttaa taloudellisesti “huonoja investointeja”. Voidaan puhua “nousukaudesta”, kun luotonlaajennus saa liikemiehet toteuttamaan tällaisia hankkeita.
Emme saa unohtaa sitä, että 1800- ja 1900-luvujen ajan vallitsi pakkomielelle; ei valitettavasti luotonlaajennusta vastaan, vaan pikemmin sitä vastaan, että hallituksella olisi liikaa valtaa luotonlaajentamista koskevissa kysymyksissä. Päätavoitteena oli rajoittaa hallituksien vaikutusvaltaa keskuspankkeihin nähden.
Hallitukset ovat kautta historian käyttäneet keskuspankkeja kerta toisensa jälkeen rahan lainaamiseksi. Hallitus voi lainata rahaa yleisöltä. Esimerkiksi ihminen, joka on säästänyt 100 dollaria, voisi säilyttää ne dollareina tai sijoittaa ne. Mutta sen sijaan, että hän tekisi jommankumman näistä asioista, hän voi ostaa uuden valtion liikkeeseen laskeman joukkovelkakirjalainan; tämä osto ei muuta olemassa olevan rahan määrää; raha, joilla hän maksaa joukkovelkakirjalainan, siirtyy hänen käsistään valtiovallan käsiin. Mutta jos hallitus lainaa rahaa keskuspankilta, pankki voi ostaa valtion joukkovelkakirjoja ja lainata rahaa valtiolle yksinkertaisesti luotonlaajennuksen kautta, luomalla käytännössä näin uutta rahaa. Hallituksilla on monia hyviä ajatuksia siitä, miten lainaaminen toteutetaan.
Parlamenttien ja toimeenpanovallan välillä on aina ollut kinastelua hallituksen vaikutusvallasta keskuspankkeihin nähden. Suurin osa Euroopan lainsäätäjistä totesi hyvin suoraan, että niiden keskuspankkien on oltava erillään hallituksesta ja että niiden oli oltava riippumattomia. Tässä maassa, siis Yhdysvalloissa, tiedät, että Yhdysvaltain keskuspankin ja Yhdysvaltain valtiovarainministeriön välillä on jatkuvia ristiriitoja. Tämä on luonnollinen tilanne, joka johtuu talouden lainalaisuuksista ja hallinnon lainsäädännöstä. Joidenkin valtioiden mielestä on erittäin helppoa rikkoa lakia rikkomatta lain kirjainta. Esimerkiksi Saksan hallitus lainasi yleisöltä ensimmäisen maailmansodan aikana, koska Reichsbank oli luvannut myöntää sille lainaa. Yksityiset ihmiset, jotka ostivat Saksan valtion joukkovelkakirjoja, oli maksettava vain 17 prosenttia joukkovelkakirjan nimellishinnasta, ja tämä 17 prosenttia antoi heille 6–7 prosentin tuoton. Näin ollen keskuspankki maksoi 83 prosenttia joukkovelkakirjan hinnasta. Tämä tarkoitti, että kun hallitus otti lainaa yleisöltä, se itse asiassa lainasi välillisesi Saksan Reichsbankilta. Tämän tulos oli, että Saksassa Yhdysvaltain dollarin vaihtosuhde nousi 4,2 markasta ennen ensimmäistä maailmansotaa 4,2 miljardiin markkaan vuoden 1923 loppuun mennessä. [2]
Vallan antamista keskuspankeille on aina vastustettu, mutta viime vuosikymmeninä tämä vastustus on suurelta osin laantunut joka puolella maailmaa. Yhdysvaltain hallitus on käyttänyt Yhdysvaltain keskuspankin valtaa lainatakseen siltä huomattavan osan varoista menojensa rahoittamiseksi. Seurauksena ovat olleet informaatio ja hinta- ja palkkatason nousu.
Ei ole epäilystäkään siitä, että luotonannon kasvu johtaa korkojen laskuun. Miksei tämä siis tarkoita sitä, että korkotaso voi pysyä aina matalana ja että korko voisi lopulta kadota kokonaan? Jos on totta, että korko ei ole rahatalouden ilmiö vaan yleinen markkinailmiö, joka heijastaa sitä tosiasiaa, että tulevaisuuden hyödykkeillä käydään kauppaa alemmilla hinnoilla nykyhetken hyödykkeisiin verrattuna, meidän on kysyttävä itseltämme: “Mikä on sen prosessin luonne, joka luotonlaajennuksen aiheuttaman korkotason laskun jälkeen, palauttaa korkotason tasolle, joka heijastaa markkinaolosuhteita ja yleistä tilannetta?” Jos korko on toisin sanoen yleinen ihmistoiminnan kategoria ja jos lisääntynyt rahan ja pankkiluottojen tarjonta voivat johtaa koron tilapäiseen laskuun, miten korko jälleen palautuu sille tasolle, joka heijastaa tulevaisuuden hyödykkeiden diskonttoa nykyisiin hyödykkeisiin nähden?
Vastaamalla tähän kysymykseen vastaamme myös kysymykseen, joka on mietityttänyt ihmisiä vuosikymmenien tai jopa vuosisatojen ajan joissakin maissa, joissa on ollut keskuspankkeja ja luotonlaajennusjärjestelmä. Tämä on suhdannevaihteluiden ongelma — säännöllisesti toistuvat talouslamat. Isossa-Britanniassa 1700-luvun lopusta lähtien ja myöhemmin niissä maailman maissa, jotka astuivat askel askeleelta nykyaikaisen kapitalismin ja nykyaikaisten pankkikäytänteiden järjestelmään, voimme havaita aika ajoin lähes säännöllisen tapahtumien, talouslamojen ja -kriisien, ilmaantumisen. Emme tarkoita talouskriisejä, jotka ovat aiheutuneet jostain ilmeisestä tapahtumasta, jonka avulla kriisin puhkeaminen voidaan selittää. Esimerkiksi 1860-luvun alkupuolella Yhdysvaltain sisällissodan vuoksi puuvillan kuljettaminen Yhdysvalloista Eurooppaan oli mahdotonta; ja vain Yhdysvaltain etelävaltiot toimittivat tuolloin puuvillaa Eurooppaan. Euroopan vakava talouskriisi sai alkunsa puuvillateollisuudesta ja levisi myös muille teollisuudenaloille. Mutta kaikki tajusivat sen, mikä kriisin aiheutti; eli Yhdysvaltain sisällissota ja Eurooppaan suuntautuvien puuvillatoimitusten pysähtyminen. Emme käsittele tällaisia kriisejä selkeän tunnistettavan tilanteen vuoksi. Käsittelemme aitoa kriisiä kaikilla toimialoilla, vaikka joskus se iskee pahemmin toisille toimialoille kuin toisille. Kriisiä, jonka syytä ihmiset eivät voineet oikeastaan ymmärtää.
1800-luvun alusta lähtien ihmiset alkoivat pitää näitä säännöllisiä kriisejä yhtenä taloustieteellisen tutkimuksen tärkeimmistä ongelmista. 1830- ja 1840-luvuilla brittitaloustieteilijät vastasivat tähän kysymykseen sanomalla: “Meidän ei tarvitse tutkia talouslamoja. Lama on aina seurausta sitä edeltäneestä nousuvaiheesta. Meidän ei tarvitse kysyä itseltämme ‘Mikä on kriisin syy?’, vaan meidän on kysyttävä: ‘Mikä on edeltävän nousukauden syy?’ Meidän on myös kysyttävä itseltämme, mikä on syy siihen, että kaikissa kapitalistissa maissa taloudellisten olosuhteiden kiistaton ja varma kehityssuunta ei ole tasaisesti ylöspäin, vaan seuraa aaltomaista liikettä, jossa esiintyy toistuvia nousukausia ja niitä seuraavia laskukausia.” Tällä tavoin kriisin ongelma muuttui suhdannevaihtelun ongelmaksi. Ja suhdannevaihtelun ongelmaan on tarjottu monia enemmän tai vähemmän vääriä selityksiä.
Haluan mainita vain yhden. Tämä oppi tulee muuten kuuluisalta William Stanley Jevonsilta (1835–1882). Hänen oppinsa oli jossain määrin kuuluisa. Hän väitti talouskriisien johtuvan auringonpilkuista. Hän sanoi, että auringonpilkut aiheuttavat huonoja satoja ja tämä ei ole hyväksi liiketoiminnalle. Jos näin oli, miksi yritystoiminta ei sitten sopeutunut tähän luonnonilmiöön, vaikka se oppi sopeutumaan moniin muihin luonnonilmiöihin.
Jos luoton määrä kasvaa, sen on välttämättä alennettava korkotasoa. Jos pankkien on löydettävä lainanottajia lisäluotolle, niiden on alennettava korkoa tai alennettava mahdollisten lainanottajien luottokelpoisuusvaatimuksia. Koska kaikki ne, jotka halusivat lainata aiemmalla korolla, ovat jo lainanneet, pankkien on joko tarjottava lainoja alhaisemmalla korolla tai annettava lainaa vähemmän lupaaville eli heikomman luottokelpoisuuden omaaville yrityksille aiemmalla korolla.
Kun ihmiset kuluttavat vähemmän kuin tuottavat, ylituotanto varataan säästöiksi. Näin ollen, kun lainattavat varat tulevat säästäjiltä, se edustaa tosiasiallisia hyödykkeitä, jotka ovat käytettävissä jatkotuotantoon. Liikemiehiä kuitenkin johdetaan harhaan, kun lainat myönnetään luotonlaajennuksen myötä; lainojen takana ei ole hyödykkeitä, vaan vain vasta luotuja luottoja. Tämä johtaa taloudellisen laskennan vääristymiseen. Luotonlaajennus aiheuttaa järjestelmällistä vääristymistä; se antaa yksittäiselle liikemiehelle vaikutelman siitä, että eilen toteuttamiskelvoton projekti (jota ei voitu toteuttaa tuotantohyödykkeiden riittämättömyyden vuoksi) voidaan kuitenkin toteuttaa tänään luotonlaajennuksen vuoksi. Tämän seurauksena liiketoiminta lisääntyy, mikä tarkoittaa, että tuotannontekijöistä ollaan valmiita maksamaan korkeampia hintoja. Mutta tuotannontekijöiden määrä ei kuitenkaan ole kasvanut. Siksi liiketoiminnan voimistuminen on merkki keinotekoisesta nousukaudesta. Tuotannontekijöiden tuottajat ovat tyytyväisiä huomatessaan, että heidän saamansa hinnat ovat korkeampia kuin eilen. Mutta tämä ei voi jatkua ikuisesti, koska aineellisia tuotannontekijöitä ei ole tuotettu sen enempää. Näiden tuotannontekijöiden hinnat nousevat entisestään, kun uudet lainanottajat kilpailevat keskenään ja tarjoavat toinen toistaan korkeampia hintoja. Näin ollen lopulta kaksi vaihtoehtoa ovat mahdollisia.
Liiketoiminta vaatii yhä enemmän luottoa. Joko (1) pankit tyydyttävät tämän tarpeen luomalla yhä enemmän luottoja (tämä tapahtui Saksassa vuonna 1923, jossa se johti valuuttajärjestelmän täydelliseen tuhoon) tai (2) eräänä päivänä pankit jostakin syystä huomaavat, että niiden on lopetettava luotonlaajennus, joen ne lopettavat uusien luottojen luomisen. Tämän jälkeen yritykset, jotka ovat kasvattaneet kokoaan, eivät voi enää saada luottoa maksaakseen sitoutuneiden investointihankkeiden loppuun saattamiseksi välttämättömistä tuotannontekijöistä. Koska ne eivät pysty maksamaan laskujaan, ne myyvät varastonsa pilkkahintaan. Syntyy paniikki, tuho. Ja lamakausi alkaa.
Luotonlaajennuksen vuoksi koko maan tai maailman talousjärjestelmä on sellaisen ihmisen tilanteessa, jolla on käytössään rajallinen määrä rakennusmateriaaleja ja hän haluaa rakentaa talon. Hän tekee kuitenkin virheitä, koska hän ei ole hyvä teknisessä laskennassa. Hän uskoo voivansa rakentaa suuremman talon rajallisesta rakennusmateriaalivalikoimasta kuin hän todellisuudessa voi. Siksi hän aloittaa rakentamalla liian suuren perustan talolleen. Vasta myöhemmin hän huomaa tehneensä virheen ja ettei hän voi viimeistellä taloa suunnittelemallaan tavalla. Nyt hänen on joko luovuttava koko hankkeesta tai käytettävä materiaaleja, jotka ovat vielä käytettävissä, pienemmän talon rakentamiseen, jättäen samalla osan perustasta käyttämättä. Tämä on se tilanne, jonka maa tai maailma kohtaa luotonlaajennuksen aiheuttaman kriisin loppumetreillä. Helppoon luottoon nojaavat liikemiehet tekevät virheitä taloudellisissa laskelmissaan ja päätyvät toteuttamaan liian kunnianhimoisia suunnitelmia, joita ei voida toteuttaa riittämättömien tuotannontekijöiden vuoksi.
Jokaisella kriisiä edeltävällä nousukaudella niin Isossa-Britanniassa kuin myös myöhemmin muualla maailmassa — tai siis oikeastaan jokaisessa luotonlaajennuksen kokeneessa maasta — on ihmisiä, jotka ovat sanoneet: “Tämä ei ole nousukausi, jota seuraa kriisi; vain ihmiset, jotka eivät tiedä mitä tapahtuu, voivat sanoa jotain tuollaista. Tämä on lopullista vaurautta — ikuista vaurastumista. Emme enää koskaan koe tällaista kriisiä.” Mitä enemmän ihmiset uskovat tähän ikuisen vaurauden lupaukseen, sitä epätoivoisempia heistä tulee, kun he huomaavat ”ikuisen” vaurauden olevan kestoltaan rajallista.
Yksi seikka, joka pahensi asioita vuoden 1929 jälkeen aiempiin lamakausiin verrattuna, oli amerikkalaisten ammattiliittojen voimakkuus ja etteivät ne siedä sitä, että kriisi aiheuttaisi sellaisia seurauksia, jotka olivat seurausta aiemmista kriiseistä tässä maassa ja muissa maissa — toisin sanoen ne eivät katsele vierestä rahapalkkojen huomattavaa laskua. Joillakin toimialoilla rahapalkat laskivat hieman. Mutta yleisesti ammattiliitot ovat onnistuneet ylläpitämään palkkatasoja, jotka oli saatu keinotekoisesti aikaisesti nousukauden aikana. Näin ollen työttömien määrä pysyi huomattavana ja työttömyysjaksot jatkuivat pitkään. Toisaalta työntekijät, jotka eivät menettäneet työpaikkaansa, nauttivat tilanteesta, jossa heidän palkkansa eivät laskeneet samassa määrin kuin raaka-aineiden hinnat. Joidenkin työväenluokan joukkojen elinolot paranivat entisestään. [3]
Tämä oli sama tilanne, joka johti Englannin olosuhteisiin 1920-luvun loppupuolella, jotka olivat tärkeitä lordi Keynesin oppien ja viime vuosina harjoitetun luotonlaajennusoppien toteuttamisessa. Brittihallitus teki erittäin suuren virheen 1920-luvulla. Ison-Britannian oli välttämätöntä vakauttaa valuutta. Mutta he eivät vakauttaneet. Vuonna 1925 he palasivat punnan ennen sotaa edeltäneeseen kulta-arvoon. Tämä tarkoitti, että punta oli jälkikäteen raskaampi ja sen ostovoima oli suurempi kuin sanokaamme esimerkiksi vuoden 1920 punnan. Ison-Britannian kaltaisen maan, joka tuo raaka-aineita ja elintarvikkeita ja vie teollisuustavaraa ja valmistuotteita, valuutan ei olisi pitänyt vahvistua. Kuten Hitler asian ilmaisi: “Heidän on joko harjoitettava vientiä tai näännyttävä nälkään.” Maassa, jossa ammattiliitot eivät sietäneet palkkatason laskua, brittituotteiden valmistuskustannukset nousivat suhteessa tuotantokustannuksiin niissä maissa, jotka eivät olleet palautuneet vastaavaan kultakantaan. Korkeampien kustannusten vuoksi sinun on vaadittava korkeampia hintoja pysyäksesi edelleen mukana bisneksessä. Joten voit myydä vähemmän yksiköitä ja sinun on leikattava tuotantoa. Näin ollen työttömyys lisääntyi, ja joukkotyöttömyydestä tuli pysyvää.
Hallitus jatkoi punnan devalvointia vuonna 1931 paljon voimakkaammin vientikaupan vahvistamiseksi kuin punta oli revalvoitunut 1925, koska tätä ongelmaa ei ollut mahdollista käsitellä ammattiliittojen kanssa. Muut maat tekivät samoin. Tšekkoslovakia teki sen kahdesti. Yhdysvallat seurasi heti vuonna 1933 perässä. Ranskalaisessa kannassa olevat maat (Ranska, Sveitsi) seurasivat perästä vuonna 1936. Mainitsen tämän, koska on tarpeen ymmärtää, miksi vuoden 1929 kriisi — se oli luotonlaajennuskriisi — oli paljon pidempi ja seurauksiltaan vakavampi kuin sitä edeltäneet kriisit. Marxilaiset sanovat tietysti, että jokaisen kriisin on oltava edeltäviä pahempi; venäläisillä ei ole heidän mukaansa suhdannekiertoa laisinkaan. Venäläisillä ei tietenkään ole suhdannekiertoa, koska he ovat jatkuvassa lamassa.
Meidän on ymmärrettävä se valtava “psykologinen” merkitys, joka 1800- ja 1900-luvuilla liittyi luotonlaajennuksen rajoituksiin. Liikemiesten, taloustieteilijöiden, valtiomiesten ja kansalaisten yleinen mielipide oli kuitenkin se, että pankkien luotonannon laajentaminen oli välttämätöntä, korkotaso oli este vaurastumiselle ja “helpon rahan” rahapolitiikka oli hyvä käytäntö. Kaikki — niin liikemiehet kuten myös taloustieteilijät — pitävät luotonlaajennusta välttämättömänä ja he saattoivat suuttua, jos joku yritti sanoa, että sillä voisi olla myös jotain haittoja. 1800-luvun lopulla luotonlaajennusta vastustavan brittiläisen valuuttakoulun (engl. British Currency School) kannattamiseen suhtauduttiin suurella varauksella.
Ryhtyessäni tutkimaan raha- ja luottoteoriaa löysin koko maailmasta vain yhden elävän kirjailijan, ruotsalaisen taloustieteilijän, Knut Wicksellin (1851–1926), joka näki todella luotonlaajennuksen ongelmat. [4] Vielä näkyäänkin vallitsee se ajatus, että emme voi elää ilman luotonlaajennusta. On mahdotonta ilman valtavaa taistelua voittaa kaikki ne ideologiset voimat, jotka toimivat luotonlaajennuksen puolesta. Useimmat ihmiset eivät tietenkään ajattele luotonlaajennusta. Mutta hallituksilla on hyvin selkeä käsitys siitä — he sanovat: “Emme voi elää ilman sitä.”
Luotonlaajennus on pohjimmiltaan kansalaisoikeudellinen ongelma. Edustuksellinen valtiovalta perustuu ajatukseen, jonka mukaan kansalaisten on maksettava hallitukselle vain ne verot, jotka on laillisesti julistettu perustuslaillisella tavalla: “Ei verotusta ilman edustusta.” Hallitukset uskovat kuitenkin, etteivät ne voi pyytää kansalaisiaan maksamaan niin paljon veroja kuin tarvitaan kaikkien julkisten menojen kattamiseksi. Kun hallitukset eivät voi kattaa menojaan laillisesti säädetyin verot, ne lainaavat varoja liikepankeilta ja laajentavat siten luottoa. Näin ollen edustuksellinen hallitusvalta voi itse asiassa olla luotonlaajennuksen ja inflaation käynnistäjä.
Jos luotonlaajennuksen ja muun tyyppinen valtiovetoinen inflaatio olisi keksitty 1600-luvulla, niin Stuartien ja Iso-Britannian parlamentin välisen taistelun historia olisi ollut hyvin erilainen. Kaarle I:llä (1600–1649) ei olisi ollut mitään ongelmia hankkia tarvitsemansa rahat, jos hän olisi yksinkertaisesti voinut määrätä Englannin pankin, jota ei ollut olemassa hänen aikanaan, myöntämään hänelle luottoa. Silloin hän olisi voinut järjestää kuninkaan armeijan ja kukistaa parlamentin. Tämä on vain yksi näkökohta.
Toinen näkökohta on se, että en usko, että tämä maa psykologisesti kestäisi vuoden 1929 kaltaisen kriisin toistumisen. Ja ainoa tapa välttää tällainen kriisi on estää nousukausi. Olemme jo hyvin pitkällä tällä nousukaudelle, mutta voisimme silti pysäyttää sen ajossa. On kuitenkin olemassa suuri vaara. Vaikka tuotannontekijöiden määrä on rajallinen ja ne ovat niukkoja, ja täten ne rajoittaisivat toteuttamiskelpoisia hankkeita ja tekevät monista hankkeista toistaiseksi mahdottomia, luotonlaajennus voi piiloutua dollarimääräisenä ilmoitetun pääoman kasvun illuusioon. Luotonlaajennus luo illuusion käytettävissä olevasta pääomasta, vaikka sitä ei itse asiassa ole olemassa.
1800-luvun perustavanlaatuinen ongelma oli, että ihmiset eivät ymmärtäneet näitä asioita. Tämän seurauksena kapitalismi oli huomattavan huonomaineinen, sillä ihmiset uskoivat, että lamojen säännöllinen ilmaantuminen oli kapitalismiin liittyvä ilmiö. Marx ja hänen seuraajansa odottivat lamojen pahenevan asteittain, ja Stalin sanoo edelleen avoimesti joka päivä: ”Meidän on vain odotettava. Kapitalistisissa maissa tulee olemaan erittäin vakava kriisi.” Meidän on ymmärrettävä tällaisten suunnitelmien torjumiseksi, että vakaa luottopolitiikka tunnustaa tuotantohyödykkeiden niukkuuden tosiasian ja sen ettei pääomaa voida yksinkertaisesti lisätä luottoa laajentamalla. Liikemiesten ja poliitikkojen on tunnustettava tämä.
Misesin lisäkommentit kysymys-vastausjakson aikana.
Markkinat onnistuivat imemään ja mukautumaan aiempiin historiallisiin luotonlaajennuksiin. Sanoisin, että ota “annetut” olosuhteet, kuten ne ovat tapahtuneet aiemmin, ja sanoisin vain, että tulevaisuudessa luotonlaajennusta ei pitäisi enää tapahtua. Jatkossa ylimääräisiä seteleitä ei pitäisi laskea liikkeelle, eikä lisäluottoja saa syöttää käyttelytileille, ellei rahalla ole 100-prosenttista vakuutta. Tämä on 100-prosenttinen suunnitelma. Nykyisessä tilanteessa meidän pitää jättää kaikki aiemmin tapahtunut sikseen — meidän ei pitäisi yrittää kääntää sitä päinvastaiseksi, koska se olisi deflatorista. Deflaatio ei ole yhtä vaarallista, yhtä pahaa, kuin inflaatio. Deflaatio on hallitukselle kallista, kun taas inflaatio on hallitukselle kannattavaa. Mutta myös deflaatiota on vältettävä.
Jos etuoikeutettuja pankkeja ei olisi ollut ja jos hallitus ei olisi pakottanut kansalaisia hyväksymään seteleitä tekemällä niistä “laillisia maksuvälineitä”, seteleistä ei olisi koskaan tullut suosittuja. Tämän päivän keskivertokansalainen missä tahansa maailman maassa, lukuun ottamatta kaikkein kehittymättömimpiä maita, pitää rahana kaikkea sitä paperijätettä, jolle hallitus tai hallituksen etuoikeutettu instituutio on kirjannut taikasanat “laillinen maksuväline”. Mutta toisin oli menneisyydessä. Ei ollut helppoa saada ihmisiä hyväksymään seteleitä. He ottivat ne, koska setelit olivat parempia kuin ei mitään. Jos henkilö ei halunnut seteleitä, hän pystyi viemään ne takaisin setelit liikkeeseen laskeneeseen pankkiin; ja jos pankki ei voinut lunastaa seteleitä, kyseinen pankki meni nurin. Hallituksen ja pankkien näkökulmasta “ihana” asia valtion liikkeeseen laskemissa seteleissä on se, että pankin ei tarvitse lunastaa niitä, paitsi ehkä laillisella maksuvälineellä, joka on taas puolestaan seteleitä.
Jos hallitukset eivät olisi koskaan sekaantuneet rahaan ja pankkitoimintaan, olisi mahdollista antaa jokaisen kansalaisen laskea liikkeelle omat setelinsä. Haluan antaa jokaiselle oikeuden laskea liikkeelle omat setelinsä. Silloin ongelmana olisi saada muut ihmiset hyväksymään tällaiset yksityiset setelit; ehkä kukaan ei ota niitä vastaan. En vastusta seteleitä sinänsä; vastustan vain seteleitä, jotka on suojattu jollakin valtion etuoikeudella. Haluan, että aiemmin liikkeeseen lasketut setelit säilyttävät etuoikeutensa, mutta ei enempää laillisen maksuvälineen seteleitä eikä myöskään luotonlaajennusta!
Jos sanon, että paluu kultakantaan on välttämätöntä, se johtuu siitä, että kultakanta tekee inflaatiosta mahdotonta. Kultakannassa rahan määrä riippuu geologisista tekijöistä, joita hallitus ei voi valvoa. Se ei ole kohtuuton rahakanta, koska se on ainoa vaihtoehto rahan irrottamiseksi valtiosta. Jos kuningas Kaarle I:llä (1600–1649) olisi ollut valta tulostaa paperirahaa, hän olisi todennäköisesti ollut paljon paremmassa asemassa taistelussaan hallitusta vastaan.
Kultakannan mukaan rahan tarjonta on riippumaton hallitusten ja poliittisten puolueiden vaihtuvista oikuista ja poliittista ohjelmista. Vuosisatojen ajan parlamentin kaltaisten elinten edeltäjät kamppailivat niitä prinssejä vastaan, jotka halusivat heikentää valuuttaa. Prinssit sanoivat: “Tärkeintä on vain nimi, jonka annan rahalle.” Mutta heidän hopearahansa sai “punaiset kasvot”, kun prinssit väärensivät sitä kuparilla, ilmoittaen samalla, että heidän uusi seosrahansa, joka sisälsi vähemmän hopeaa kuin vanha raha, oli ostovoimaltaan ja laillisen maksuvälineen asemaltaan sama kuin vanha raha. Jos hallitus pystyy hoitamaan tietyt menonsa luomalla rahaa, sen toiminta ei ole enää riippuvaista, esimerkiksi kongressista. Historiallisesti ja poliittisesti kultakanta on lainsäädäntöjärjestelmän osa, joka rajoittaa hallituksen valtaa ja tekee hallituksen riippuvaiseksi kansan tahdosta.
[1] “Vaan rakastakaa vihollisianne ja tehkää hyvää ja lainatkaa, toivomatta saavanne mitään takaisin; niin teidän palkkanne on oleva suuri, ja te tulette Korkeimman lapsiksi, sillä hän on hyvä kiittämättömille ja pahoille.” (Luuk. 6:35 — Raamattu 1933/-38), vrt. “Ei, rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää ja lainatkaa, vaikka ette uskoisikaan saavanne takaisin. Silloin teidän palkkanne on suuri ja te olette Korkeimman lapsia, sillä hän on hyvä kiittämättömille ja pahoille.” (Luuk. 6:35 — Raamattu 1992)
[2] Katso Ludwig von Mises, “Business Under German Inflation”, The Freeman, marraskuu 2003.
[3] Katso Ludwig von Mises, “The Causes of the Economic Crisis” (1931). Teoksessa Percy L. Greaves, Jr., toim., On the Manipulation of Money and Credit: Essays of Ludwig von Mises (Dobbs Ferry, NY: Free Market Books, 1978), ss. 173–203, erityisesti ss. 186–92.
[4] Knut Wicksell, Interest and Prices (New York, NY: Macmillan, [1898] 1936)
Ludwig von Mises piti yhdeksän luentoa 23. kesäkuuta — 3. heinäkuuta 1952 San Franciscon julkisessa kirjastossa Marxin dialektisen materialismin ja luokkataisteluteorian perustavanlaatuisista virheistä ja väärinkäsityksistä. Nämä luennot koottiin yhteen Marxism Unmasked: From Delusion to Destruction -nimisessä teoksessa, jonka amerikkalainen Foundation for Economic Education julkaisi vuonna 2006. Profit and Loss, Private Property, and the Achievements of Capitalism on kahdeksas Misesin luennoista.
Artikkelin on suomentanut Foundation for Economic Educationin luvalla Thomas Brand (Twitter). Lue lisää FEE:n tekijänoikeusohjeista.
