Säästöt ja investoinnit ovat tie talouskehitykseen

Frank Shostakin essee vuodelta 2021

Elämänsä ja hyvinvointinsa turvaamiseksi ihmisellä on oltava käytössään riittävästi kulutushyödykkeitä. Näitä hyödykkeitä ei kuitenkaan ole helposti saatavilla. Ilman työkaluja ja vain omin pikku kätösin ihminen kykenee hankkimaan hyvin vähän hyödykkeitä selviytyäkseen päivästä toiseen.

Tässä on ajatuskoe. Tässä on Matti, joka asuu metsän keskellä. Hengenpitimikseen hän voi poimia maastosta vain jonkin verran marjoja. Oletetaan, että työskentelemällä päivässä noin 20 tuntia, hän onnistuu hankkimaan riittävästi marjoja selviytyäkseen hengissä seuraavaan päivään. Ne marjat, jotka Matti on onnistunut hankkimaan, ovat hänen toimeentulovarojaan, jotka pitävät hänet hengissä (ks. Rothbard) [1].

Matti tajuaa pian, että jos hänellä olisi käytössään jonkinlainen marjaharava, hän voisi poimia aiempaa enemmän marjoja. Hänen päivittäinen marjasaaliinsa voisi jopa tuplaantua (eli tuotanto kaksinkertaistuisi). Matilla on kuitenkin ongelma: tällaista marjaharavaa ei ole saatavilla mistään, joten hänen on valmistettava sellainen. Tällaisen marjaharavan valmistamiseen kuluu ainakin kaksi työpäivää. Matilla on kuitenkin ongelma, mikäli hän päättää valmistaa marjaharavan. Hän ei kykene samaan aikaan poimimaan marjoja, jos hän käyttää rajallisen aikansa marjaharavan valmistamiseen — ja marjat ovat välttämättömiä hengissä pysymiseen.

Ainoa keino selvitä tilanteesta on, että Matti varaa jokapäiväisestä marjasaalistaan jonkin verran varastoon tulevaisuutta ajatellen. Matilla on riittävä määrä marjoja hallussaan, kun hän säästää osan päivittäisestä tuotannostaan ja sietää epämieluista nälkää jonkin aikaa säästääkseen marja. Matti on kerryttänyt itselleen muhkean marjavarannon, jonka avulla hän selviää sen aikaa, että hän kykenee valmistamaan kauan havittelemansa marjaharavan. (Oletamme tässä, että kaikki marjat ovat kaikilta osin yhtä kelvollisia ja että marjat säilyvät syömäkelpoisina pidemmän aikaa). Piakkoin Matin toimeentulovarat koostuvat siis riittävästä määrästä marjoja, jotka varmistavat sen, että hän pysyy hengissä hienoa marjaharavaa valmistaessaan. Tässä näemme selvästi, että säästetyt tai kuluttamattomat marjat ovat mahdollistaneet marjaharavan valmistamisen, mikä lisää marjatuotantoa ja kasvattaa Matin elintasoa.

Huomaa, että marjaharavan valmistamisen taakka — Matin on uhrattava ja säästettävä marjoja ja vaarannettava siten (hetkellisesti) terveytensä ja hyvinvointinsa. Marjaharavan avulla Matti kykenee kuitenkin tuplaamaan marjatuotantonsa. Jos Matti ei syö aiempaa enempää marjoja, niin hänen toimeentulovaransa kasvavat ajan myötä. Matti voi pohtia toimeentulovarojen kasvaessa muita mahdollisuuksia elämänsä ja hyvinvointinsa parantamiseksi.

Toimeentulovarojen tila määrittää valmistettavien erilaisten työkalujen laadun ja määrän. Jos varat riittävät vain yhden päivän työhön, kahden päivän työtä vaativan työkalun valmistaminen on mahdotonta. Varojen määrä asettaa rajat mahdollisuuksille toteuttaa erilaisia hankkeita. Se tarkoittaa myös sitä, että varojen määrä määrittää niin sanotun talouskasvun.

Taloustieteilijä Richard von Striglin mukaan:

Oletetaan, että jossain maassa tuotanto on rakennettava aivan uudelleen. Väestön ainoat käytettävissä olevat tuotannontekijät työvoiman lisäksi ovat luonnon tarjoamat tuotannontekijät. Jos tuotanto on nyt toteutettava pääoman kiertoaikaa pidentäen [eli tuotantoprosessin kiertokulku pääomahyödykkeistä kulutushyödykkeiksi] — olettakaamme tuotannon vievän vuoden — on itsestään selvää, että tuotanto voi käynnistyä vain, jos näiden alkuperäisten tuotannontekijöiden lisäksi väestöllä on käytettävissä toimitulovarat, joka turvaa väestön ravitsemisen ja muut tarpeet vuoden ajan. — — Mitä suuremmat varat ovat, sitä pidempään voidaan ryhtyä kiertoaikaa pidentäviin hankkeisiin ja sitä suuremmaksi tuotanto käy. On selvää, että näissä oloissa pääoman kiertoaikaa pidentävän tuotantotavan “oikea” pituus määräytyy toimeentulovarojen suuruuden tai sen ajanjakson mukaan, jonka tämä varanto riittää turvaamaan. [2]

Toimeentulovarojen olemusta voidaan kasvattaa kattamaan yksilön sijaan myös monia yksilöitä, jotka käyvät keskenään kauppaa. Matti, joka tuottaa mustikoita, voi nyt hankkia lihaa ja vaatteita läheisestä kylästä. Tämä tarkoittaa, että toimeentulovarat koostuvat nyt aiempaa suuremmasta määrästä erilaisia ravinnoksi kelpaavia ja tuotantoa parantavia hyödykkeitä.

Taloustieteilijä Eugen von Böhm-Bawerkin mukaan:

Taloudellisen yhteisön koko varallisuus palvelee toimeentulovaroina eli ennakkovaroina, josta yhteiskunta ammentaa toimeentulonsa yhteisölle ominaisen tuotantokauden aikana. [3]

Infrastruktuurin parantaminen vahvistaa talouskasvua. Infrastruktuurin parantaminen voi puolestaan käydä toteen vain toimeentulovarojen kasvun ansiosta. Näin ollen kaikki, mikä heikentää toimeentulovarojen laatua tai määrää, heikentää talouskasvua.

Toimeentulovarat ja raha

Eri tuottajat, jotka ovat vaihtaneet hyödykkeensä rahaksi, voivat nyt vaihtaa rahaa erilaisiin kulutushyödykkeisiin, toisin sanoen he voivat käyttää toimeentulovarojaan aina, kun he katsovat sen tarpeelliseksi. Yksilön vaihtaessa rahaa tavaroihin, puhutaan vain vaihdosta, ei maksusta, sillä onhan raha vaihdannan väline.

Maksaminen tapahtuu aina erilaisilla hyödykkeillä. Esimerkiksi leipuri maksaa kengistä tuottamallaan leivällä, kun taas suutari maksaa leivästä valmistamillaan kengillä. (Sekä kengät että leipä ovat osa toimeentulovaroja, koska ne ovat lopullisia kulutushyödykkeitä). Leipuri on jo niin sanotusti maksanut kengät leivällä, jonka hän on tuottanut ennen kuin vaihto tapahtuu.

Puolivalmisteet

Entä mikä on puolivalmisteiden tuottajien merkitys toimeentulovarojen kannalta? Yksilö, joka vaihtaa rahansa työkaluun, käyttää työkalua lopullisten kulutushyödykkeiden tuotannossa tai muiden työkalujen, koneiden ja laitteiden tuotannossa, jotka puolestaan edesauttavat lopullisten kulutushyödykkeiden valmistamista joskus tulevaisuudessa.

Erikoistyökalujen tuottaja ei suoranaisesti toimita loppukulutushyödykkeitä. Hän tarjoaa kuitenkin keinon näiden hyödykkeiden tuottamisen varmistamiseksi. Lisäksi puolivalmisteiden tuottaja tarjoaa myös aikaa.

Taloustieteilijä Murray N. Rothbardin mukaan:

Ilman kirvestä Robinson Crusoe voi rakentaa 250 tunnissa haluamansa talon; Crusoe, jolla on kirves, on voi rakentaa talonsa 200 tunnissa. Jos puutukit olisi paalutettu maapohjaan valmiiksi hänen aloittaessaan rakentamisen, hän on vielä aiempaa lähempänä tavoitettaan; ja jos talo olisi jo alun perin rakennettu, hän saavuttaisi tavoitteensa välittömästi ja hän olisi saavuttanut päämääränsä ilman, että hänen tarvitsisi enää rajoittaa kulutustaan. [4]

Lisäksi kehittyneempien työkalujen ja koneiden käyttöönoton myötä voidaan tuottaa erilaisia uusia kulutushyödykkeitä, jotka eivät ennen niiden uusien työkalujen ja koneiden käyttöönottoa olleet ihmisten saatavilla tai saavutettavissa.

Entä sitten erilaiset palvelut, koulutus ja taide? Kuuluvatko ne toimeentulovaroihin? Näkemykseni on, että ilman ihmiselämää ylläpitävien kulutushyödykkeiden riittävää saatavuutta ei voida tuottaa erilaisia palveluja ja taidetta. Ihmisten elinolojen kasvaessa mahdollisuus palveluiden tuottamiseen kasvaa. Näin ollen kaikki, mikä heikentää toimeentulovaroja, heikentää itse asiassa mahdollisuuksia elää elämäämme ihmisen tavoin. Toimeentulovarojen tuhoutuminen tai näivettyminen voi johtaa siihen, että ihmiset joutuisivat elämään kuin eläimet.

Rahan määrän kasvu ja toimeentulovarat

Toimeentulovarat heikkenevät, kun rahaa luodaan ex nihilo. Mistä tämä johtuu? Äskettäin luodun uuden rahan haltija voi käyttää sitä loppukulutustavaroiden lunastamiseen toimeentulovaroista ilman, että hän on aiemmin osallistunut varannon kasvattamiseen. Näin ollen tällainen lisäkulutus aiheuttaa paineita varoille. (Yksilö kuluttaa hyödykkeitä tuomatta mitään lisää toimeentulovaroihin.)

Tästä voidaan päätellä, että kun rahaa luodaan “tyhjästä”, se siirtää elatusvaroja pois toimeentulovaroihin maksaneilta varallisuuden tuottajilta juuri luodun rahan haltijoille. Tietyn toimeentulovarannon osalta tämä voi johtaa siihen, että varallisuuden luojat huomaavat raha ostovoiman suhteessa kulutushyödykkeisiin laskevan, koska varannossa on aiempaa vähemmän kulutushyödykkeitä jäljellä.

“Tyhjästä” syntyneen rahan luomistahdin kiihtyessä toimeentulovaroihin kohdistuu aina vain enemmän paineita. Tämä puolestaan vaikeuttaa huomattavasti erilaisten infrastruktuurin ylläpitoon ja parantamiseen liittyvien hankkeiden toteuttamista. Tämän seurauksena erilaisten loppukulutushyödykkeiden tuotantovirta heikkenee, mikä puolestaan vaikeuttaa huomattavasti mahdollisuuksia säästää. Kaikki tämä puolestaan heikentää infrastruktuuria entisestään ja horjuttaa siten edelleen loppukulutushyödykkeiden tuotantovirtoja. Ilman infrastruktuurin parantelua ja ylläpitoa sen kyky tuottaa loppukulutushyödykkeitä — siis niitä hyödykkeitä, joita kuluttajat kaikissa tuotantoprosesseissa lopulta kuluttavat — heikkenee.

Infrastruktuurin ylläpitäminen puolestaan edellyttää säästöjen kohdentamista ihmisille, jotka ylläpitävät ja parantelevat infrastruktuuria. Mustikka-Matin käyttämä marjaharava rikkoutuu jossain vaiheessa eli tulee poistetuksi tuotantorakenteesta. Matilla pitää olla siis riittävä määrä marjaharavia varastoituna, koska muuten mustikantuotanto puolittuu ja Matin elämänlaatu kärsii. Matin on siis kohdennettava aiemmasta tuotannosta säästettyjä varoja marjaharavoiden tuotantoon ja ylläpitämiseen. Rahan määrän kasvu ei siis voi tuottaa yleistä taloudellisen toiminnan kasvua toisin kuin usein kuvitellaan.

Rahan määrän kasvu sen sijaan vain heikentää talouskasvua, koska se siirtää toimeentulovaroja varallisuutta tuottavasta toiminnasta muuhun kuin varallisuutta tuottavaan toimintaan. Talouden kasvattaminen löysän raha- ja finanssipolitiikan avulla on mahdottomuus pitkällä aikavälillä. Toimeentulovarojen kasvuvauhdin positiivinen momentum takaa sen, että tuottavaa ja ei-tuottavaa toimintaa voidaan ylläpitää määräämättömän kauan.

Ongelmiin ajaudutaan kuitenkin, kun löysän raha- ja finanssipolitiikan myötä syntyy tuotantorakenne, joka sitoo paljon enemmän kulutushyödykkeitä kuin mitä niitä syntyy. (Lopullisten kulutushyödykkeiden kulutus ylittää näiden hyödykkeiden tuotannon). Tämä kulutushyödykkeiden tuotantoon nähden liiallinen kulutus johtaa toimeentulovarojen pienenemiseen. Tämä puolestaan heikentää tuotantorakenteen eri vaiheissa työskentelevien ihmisten arkea, mikä johtaa talouskasvun hidastumiseen ja lopulta taantumaan ja lamaan.

Kaikki valtiovallan tai keskuspankit yritykset “elvyttää” taloutta epäonnistuvat, kun talous ajautuu lamaan toimeentulovarojen pienenemisen vuoksi. Sen lisäksi, että hokkuspokkus-tempuilla ei saada taloutta elpymään, toimeentulovarat vähenevät entisestään, mikä vain pidentää ja pahentaa taloudellista taantumaa ja ihmisten kärsimystä.

Ludwig von Mises kirjoitti asiasta seuraavasti:

Interventionismin yhteiskuntafilosofian keskeinen ajatus on ehtymättömän varannon olemassaolo, josta varoja on “nostettavissa” ikuisesti. Koko interventionistinen ajatusrakennelma romahtaa, kun tämä lähde tyhjenee: Joulupukkia ei ole olemassa. [5]

Yhteenveto ja johtopäätökset

Useimmat ihmiset länsimaissa pitävät tavaroiden ja palvelujen runsasta saatavuutta itsestäänselvyytenä. Monimutkainen tuotantorakenne luo sellaisen vaikutelman, että tarvitaan vain kysyntää, ja muu seuraa perässä. Hienostunut tuotantorakenne, joka tuottaa näennäisen paljon mitä erilaisimpia hyödykkeitä, ei kuitenkaan elä tyhjiössä. Moninaisia kulutushyödykkeitä tuottava hienostunut tuotantorakenne edellyttää toimeentulovarojen olemassaoloa ja ylläpitämistä. Tämä varanto on se, joka paitsi ylläpitää tuotantorakennetta myös parantaa sitä ja edistää näin ihmisten hyvinvointia ja elämänlaatua.

—

[1] Murray N. Rothbard, Man Economy and State, s. 48.

[2] Richard von Strigl, Capital and Production, s. 7.

[3] Eugen von Böhm-Bawerk, The Positive Theory of Capital, 6. kirja, 5. luku.

[4] Murray Rothbard, Man Economy and State, s. 45.

[5] Ludwig von Mises, Human Action, s. 858.

Suomennos Frank Shostakin (Twitter) kirjoittamasta artikkelista “This Is How Savings and Investment Pave the Way for an Advanced Economy”. Artikkeli on alun perin julkaistu Mises Wire -blogissa 14. elokuuta 2021.

Shostak on amerikkalainen taloustieteilijä ja rahoitusmarkkinoiden asiantuntija. Shostak syntyi Latviassa ja valmistui taloustieteen tohtoriksi Rands Afrikaansen yliopistosta vuonna 1983. Hän on työskennellyt yli 35 vuotta makrotalouteen, keskuspankkeihin ja makroekonometristen mallien parissa.

Kirjoituksen on suomentanut Thomas Brand (Twitter).