Tappavin kohtaamamme virus on itsetyytyväisyys
Niall Fergusonin mielipidekirjoitus helmikuulta
BBC arpeutti minut pysyvästi ollessani 11-vuotias. Elettiin vuotta 1975 ja televisio-ohjelma oli nimeltään Survivors.
TV-sarja alkaa siitä, kun maskiin suojautunut kiinalainen tiedemies pudottaa lasipullon. Lasipullo hajoaa. Sitten näemme hänen nousevan Moskovaan suuntaavaan lentokoneeseen. Hän alkaa voida pahoin. Yhtäkkiä käsivarsi ilmestyy elottomana kuvaan. Näemme passileimoja Berliinistä, Singaporesta, New Yorkista ja lopulta Lontoosta. Ja sitten hirveä punainen tahra leviää eteemme.
Sarjan nerokkuus oli kuitenkin siinä, että se tapahtuu keskiluokkaisessa Englannissa, mutta Englanti oli matkalla takaisin 1300-luvulle. Kiinalaisen tiedemiehen lasipullossa oli bakteeri, joka oli jopa tappavampi kuin Yersina pestis -bakteeri, jonka on nyt yleisesti tunnustettu olleen syypää mustaan surmaan.
Musta surma — lähinnä paiserutto, mutta myös vielä tappavampi keuhkokuume — tappoi 75–200 miljoonaa ihmistä, kun se levisi itään halki koko Euraasian 1340-luvulla. Tauti tarttui kirppujen puremien välityksellä; kirput kulkivat jyrsijöiden mukana. Jopa 60 prosenttia Euroopan väestöstä menehtyi. Survivors-televisiosarjassa kuviteltiin vielä jotain ruttoakin pahempaa — jotain, joka oli mustan surman tavoin peräisin Kiinasta.
Olen jo pitkään uskonut, että jopa kaikki lääketieteen edistysaskeleet huomioiden, olemme paljon alttiimpia samanlaiselle pandemialle kuin esimerkiksi ilmastonmuutokselle. Joten et ylläty kuullessasi, että olen seurannut pakkomielteisesti Wuhanin koronaviruksen etenemistä siitä lähtien, kun Kiinan viranomaiset myönsivät myöhässä, että se voi siirtyä ihmisestä toiseen.
Olen nähnyt muutaman hätiköivän ihmisen vähättelevän vaaraa. Mutta on aivan liian aikaista päätellä Los Angeles Timesin Marc Siegelin tavoin, että koronavirus “ei tällä hetkellä ole uhka [Kiinan ulkopuolella] ja siitä ei välttämättä koskaan [tule uhkaa muille kuin kiinalaisille]”.
Emme vielä tiedä tarpeeksi sanoaksemme, kuinka pahaksi tilanne käy. Niistä asioista, joita emme tiedä varmasti, ovat viruksen perusuusiutumisluku (R0) — kunkin isännän tuottamien uusien tartuntojen lukumäärä — ja kuolleisuus siihen tai kuolemantapausten lukumäärä 100 tartuntatapausta kohden. Maailman terveysjärjestö WHO:n varhaisten arvioiden mukaan R0 on välillä 1,4–2,5 — alhaisempi kuin tuhkarokon (12–18), mutta korkeampi kuin SARS:in (0,5). Johns Hopkinsin yliopiston mukaan lauantaihin mennessä oli vahvistettu 12 024 tartuntatapausta ja 259 kuolemantapausta, kuolleisuusaste oli 2,2 prosenttia. Mutta nämä luvut ovat todennäköisesti alakanttiin.
Lentoliikenteen määrä Kiinassa on kasvanut valtavasti SARS:in jälkeen. Kiinan 100 vilkkaimman lentokentän kautta liikkui viime vuonna 1,2 miljardia matkustajaa, kun se oli 170 miljoonaa SARS:in aikana. Wuhanin Tianhen lentokenttä oli melkein yhtä kiireinen viime vuonna kuin Hongkongin lentokenttä oli vuonna 2002. Valitettavasti tämä puhkeaminen ei tapahtunut kovin kauaa ennen kiinalaista uuttavuotta — matkustelun huippukausi — ja alueelliset ja/tai kansalliset viranomaiset tunnustivat hyvin hitaasti, kuinka tarttuva virus oli.
Tätä kirjoitettaessa on vahvistettu yhteensä 164 tapausta 26 muussa maassa kuin Kiinassa, mukaan lukien seitsemän Yhdysvalloissa, neljä Kanadassa ja kaksi Isossa-Britanniassa. Toisin sanoen, meillä on nyt käsissämme epidemia maailman väkirikkaimmassa maassa, jolla on huomattavat mahdollisuudet kehittyä maailmanlaajuiseksi pandemiaksi.
Mutta kuinka suuri mahdollisuus? Kuinka suuri pandemia? Ja kuinka tappava? Huonot uutiset ovat siinä, kuten Joseph Norman, Yaneer Bar-Yam ja Nassim Nicholas Taleb väittävät New England Complex Systems Instituten julkaisemassa uudessa artikkelissa, että vastaukset ovat “epäsymmetrisen epävarmuuden” valtakunnassa, koska pandemioilla on niin sanotut “paksuhäntäiset” (toisin kuin normaali- tai “kellokäyrä”) jakaumat, erityisesti maailmanlaajuisten yhteyksien ollessa kaikkien aikojen korkeimmilla tasoilla.
Tutkijat määrittelevät pandemioiden vakavuuden käyttämällä “vakioitua kuolleisuussuhdetta” (VKS), jossa yksi VKS vastaa 0,01 prosentin tai 770 000 kuolemantapausta maailmanlaajuisesti. “Keskimääräisen” maailmanlaajuisen pandemian on määritelty aiheuttavan vähemmän kuin 10 VKS:ää ja “vakava” pandemian yli 10 VKS:ää. Keskimääräisen pandemian aiheuttama ylimääräinen kuolleisuus on kuitenkin 2,5 VKS:ää, kun taas vakavan pandemian tapauksessa 58 VKS:ää. Toisin sanoen vakavan pandemian aiheuttama kuolleisuus olisi noin 20-kertainen keskimääräiseen pandemiaan verrattuna, jonka tuloksena olisi 44,7 miljoonaa kuolemantapausta.
BBC:n ansiosta olen suhtautunut pandemioihin vainoharhaisesti yli 40 vuoden ajan. Haasteena on kuitenkin edelleen vastustaa sitä outoa fatalismia, joka saa suurimman osan meistä olemaan peruuttamatta matkasuunnitelmiamme ja olemaan käyttämästä epämiellyttäviä maskeja, vaikka vaarallinen virus leviäisi eksponentiaalisesti. Aika katsoa Survivors-sarja uudelleen. Kotona.
Suomennos Niall Fergusonin (Twitter) mielipidekirjoituksesta “The deadliest virus we face is complacency”. Kirjoitus ilmestyi monissa kansainvälisissä lehdissä samanaikaisesti helmikuun alussa.
Ferguson on tuottelias skotlantilais-amerikkalainen tietokirjailija, monipuolinen yhteiskunnallinen keskustelija ja entinen Harvardin yliopiston ja Harvardin kauppakorkeakoulun professori. Hän työskentelee nykyisin Hoover Institutionin vanhempana tutkijana, Harvardin yliopiston Belfer Center for Science and International Affairsin vanhempana tutkijana ja Tsinghuan yliopiston vierailevana professorina.
Kirjoituksen on suomentanut Thomas Brand (Twitter).
