Tiedon käyttö yhteiskunnassa
Friedrich A. Hayekin klassikkokirjoitus
Esipuhe Hayekin artikkeliin
Jos haluat oppia mahdollisimman paljon taloudesta vain yhden artikkelin lukemalla, niin lue Friedrich Hayekin “Tiedon käyttö yhteiskunnassa”. Se julkaistiin syyskuussa 1945 American Economic Review -lehdessä. Ensinnäkään missään muussa artikkelissa ei selitetä taloudellista ongelmaa yhtä selvästi. Toiseksi mikään ei tarjoa parempaa käsitystä markkinatalouden paremmuudesta. Kolmanneksi se paljastaa yhden valitettavimmista harhoista tavanomaisessa taloustieteen opetuksessa. Lopuksi se valaisee taloussuunnittelun vaarallista hölmöyttä.
Hayek huomauttaa, että niukkojen resurssien järkevä kohdentaminen edellyttää monien ihmisten kesken hajautunutta tietoa, eikä yksikään yksittäinen henkilö tai asiantuntijaryhmä pysty hankkimaan kaikkea tietoa. Tietoon perustuva taloudellinen päätöksenteko edellyttää, että ihmiset voivat toimia vain heidän hallussaan olevan “ajallisen ja paikallisen” informaation varassa, samalla kun tarjolla on viestintäjärjestelmä, joka kannustaa meitä ja kertoo meille, miten se tehdään parhaiten. Markkinavaihdanta ja -hinnat tuottavat tietoa ja kannustusta. Taloustieteen opiskelijoille kuitenkin opetetaan poikkeuksetta, että markkinat toimivat kunnolla vain, jos kaikilla markkinaosapuolilla on täydellinen tieto. Tämä on hölynpölyä, kuten Hayek selittää. Jos kaikilla on täydellinen tietämys, markkinoita ei juurikaan tarvittaisi. Markkinat ovat välttämättömiä juuri siksi, että niiden avulla ihmiset voivat hyötyä laajasti hajautuneesta tiedosta, kun kenelläkään ei ole enempää kuin pieni osa tiedosta, ei edes hallinnon suunnittelijoilla. Aina kun hallinnon suunnitelma rajoittaa markkinavaihdantaa, tietämättömyys valtaa alaa tiedolta.
Lue Hayekin artikkeli ja lähestyt talousaiheita luottavaisemmin mielin.
Dwight Lee
Taloustieteen emeritusprofessori
Terry College of Business
Georgian yliopisto
I
Minkä ongelman haluamme ratkaista yrittäessämme muodostaa rationaalisen talousjärjestyksen? Tiettyjen tuttujen oletusten valossa vastaus on riittävän yksinkertainen.
Jos meillä on kaikki olennainen informaatio, jos voimme aloittaa annetusta mieltymysjärjestelmästä ja jos meillä on hallussamme täydellinen tieto käytettävissä olevista keinoista, jäljelle jäävä ongelma on puhtaasti looginen. Toisin sanoen vastaus kysymykseen siitä, mikä on paras tapa hyödyntää käytettävissä olevia keinoja, sisältyy implisiittisesti oletuksiimme. Ehdot, jotka tämän optimointiongelman on täytettävä, on ratkaistu ja voidaan parhaiten ilmaista matemaattisessa muodossa. Lyhyesti sanottuna minkä tahansa kahden hyödykkeen tai tuotantovälineen välisten rajasubstituutioasteiden on oltava sama kaikissa eri käyttötarkoituksissaan.
Tämä ei kuitenkaan nimenomaisesti ole yhteiskunnan kohtaama taloudellinen ongelma. Ja taloudellinen laskenta, jonka olemme kehittäneet tämän loogisen ongelman ratkaisemiseksi, on tärkeä askel kohti yhteiskunnan taloudellisen ongelman ratkaisua, mutta se ei vielä anna vastausta siihen. Syynä tähän on se, että “dataa”, josta taloudellinen laskenta käynnistyy, ei koskaan “anneta” yhteiskunnassa yhdelle mielelle, joka voisi selvittää seuraukset, eikä sitä voi koskaan yhdelle mielelle.
Rationaalisen talousjärjestyksen ongelman erityisluonteen määrää juuri se tosiasia, että tietoa hyödyntämistämme olosuhteista, ei koskaan ole keskitetyssä tai yhdistetyssä muodossa, vaan ainoastaan hajanaisena epätäydellisenä ja usein ristiriitaisena tietona erilaisilla yksilöillä. Yhteiskunnan taloudellisessa ongelmassa ei ole siis kyse vain siitä, miten “annetut” resurssit kohdennetaan — jos “annetulla” tarkoitetaan yhdelle mielelle annettua, joka tarkoituksellisesti ratkaisee tämän “datan” asettaman ongelman. Kyse on pikemminkin siitä, miten varmistaa kenen tahansa yhteiskunnan jäsenen käyttävät resursseja parhaiten sellaisiin tarkoituksiin, kun niiden suhteellisen merkityksen vain nämä yksilöt tietävät. Lyhyesti sanottuna kyseessä on tiedon hyödyntämisen ongelmasta. Tiedon, jota ei anneta kenellekään kokonaisuudessaan.
Pelkään, että monet talousteorian viimeaikaiset parannukset, erityisesti matematiikan monenlaiset hyödyntämiset, ovat pikemminkin hämärtäneet kuin valaisseet tämän perusongelman luonnetta. Vaikka ongelma, jota haluan ensisijaisesti käsitellä tässä kirjoituksessa, on rationaalisen taloudellisen organisaation ongelma, päädyn kirjoituksessani yhä uudelleen huomauttamaan sen tiiviistä yhteyksistä tiettyihin metodologisiin kysymyksiin. Monet niistä asioista, jotka haluan esittää, ovat todellakin johtopäätöksiä, joissa erilaiset päättelypolut ovat odottamattomasti lähentyneet. Tämä ei ole sattumaa, kuten nykyisin ymmärrän nämä ongelmat. Minusta näyttää siltä, että monet sekä talousteoriaa että talouspolitiikkaa koskevilla kiistoilla on yhteinen alkuperä, joka koskee yhteiskunnan taloudellisen ongelman luonnetta koskevia väärinkäsityksiä. Tämä väärinkäsitys puolestaan johtuu virheellisestä tavastamme siirtää yhteiskunnallisiin ilmiöihin sellaisia ajattelutapoja, jotka on kehitetty luonnonilmiöiden käsittelemiseksi.
II
Arkikielessä kuvailemme sanalla “suunnittelu” (engl. planning) käytettävissä olevien resurssien kohdentamista koskevien toisiinsa liittyvien päätösten moniosaista yhdistelmää. Kaikki taloudellinen toiminta on tässä mielessä suunnittelua; ja kaikissa yhteiskunnissa, joissa monet ihmiset tekevät yhteistyötä, tätä suunnittelua, kuka tahansa sitä harjoittakaan, on jossain määrin perustuttava jossain määrin tietoon, jota ei ensinnäkään anneta suunnittelijalle, vaan jollekulle toiselle, jonka on jotenkin välitettävä tietonsa suunnittelijalle. Eri tavat, joilla tieto, jolle ihmiset perustavat suunnitelmansa, välitetään suunnittelijalle, on keskeinen ongelma kaikille taloudellista prosessia selittävälle teorialle. Ja sen ongelma, mikä on paras tapa hyödyntää alun alkaen hajautettua tietoa, on ainakin yksi talouspolitiikan tai tehokkaan talousjärjestelmän suunnittelun suurimmista ongelmista.
Vastaus tähän kysymykseen liittyy läheisesti siihen toiseen tässä esitettyyn kysymykseen, joka koskee sitä, kuka suunnittelee. Juuri tähän kysymykseen kaikki kiistat “taloudellisesta suunnittelusta” liittyvät. Tässä ei ole kyse siitä, tehdäänkö suunnittelua vai ei. Kiistassa on kyse siitä, onko suunnittelua tehtävä keskitetysti yhden viranomaisen toimesta koko talousjärjestelmässä vai jaetaanko se monien yksilöiden kesken. Suunnittelu siinä nimenomaisessa merkityksessä, jossa termiä nykyajan kiistoissa käytetään, tarkoittaa väistämättä keskussuunnittelua eli koko talousjärjestelmän suuntaamista yhden yhtenäisen suunnitelman mukaisesti. Kilpailu puolestaan tarkoittaa monien yksittäisten ihmisten toteuttamaa hajautettua suunnittelua. Näiden kahden mallin välissä, josta monet puhuvat, mutta josta harvat pitävät sen nähdessään, on suunnittelun delegointi järjestäytyneelle teollisuudelle tai toisin sanoen monopoli.
Kumpi näistä järjestelmistä on todennäköisesti tehokkaampi, riippuu pääasiassa siitä, kummassa voimme odottaa saatavilla olevaa tietoa hyödynnettävän paremmin. Tämä puolestaan riippuu siitä, onnistummeko todennäköisimmin saattamaan yhden keskusviranomaisen käyttöön kaiken sen tiedon, jota pitäisi hyödyntää, mutta joka on alun alkaen hajaantunut lukuisille yksilöille, vai välittämään noille yksilöille heidän tarvitsemaansa lisätietoa, jotta he voivat sovittaa suunnitelmansa yhteen muiden suunnitelmien kanssa.
III
On heti selvää, että tässä vaiheessa erilaisen tiedon suhteen kanta on erilainen. Vastaus kysymykseemme muuttuu näin ollen suurelta osin kysymykseksi erilaisen tiedon suhteellisesta merkityksestä. Se tieto, joka on todennäköisemmin tiettyjen yksilöiden käytettävissä, ja tieto, jonka meidän pitäisi luottavaisemmin odottaa olevan asianmukaisesti valitun asiantuntijoista koostuvan viranomaistahon hallussa. Jos nykyään oletetaan niin laajasti, että viimeksi mainittu on paremmassa asemassa, se johtuu siitä, että tietyntyyppisellä tiedolla eli tieteellisellä tiedolla, on niin merkittävä asema julkisessa mielikuvituksessa. Meillä on taipumus unohtaa, että se ei ole ainoa merkityksellinen seikka. Voidaan sanoa, että tieteellisen tiedon osalta asianmukaisesti valitulla asiantuntijajoukolla voi olla parhaat mahdollisuudet saada kaikki käytettävissä oleva tieto haltuunsa, vaikka tämä tietysti aiheuttaa asiantuntijoiden valintaongelman. Haluan todeta, että vaikka oletetaan ongelman olevan ratkaistavissa helposti, se on vain pieni osa laajempaa ongelmaa.
Nykyään on melkein harhaoppista vihjata, että tieteellinen tieto ei ole kaiken tiedon summa. Pieni pohdiskelu kuitenkin kiistatta osoittaa, että on olemassa joukko erittäin erittäin tärkeää, mutta järjestämätöntä tietoa, jota ei voi millään muotoa kutsua tieteelliseksi tiedon yleisten sääntöjen valossa: tieto ajan ja paikan erityisolosuhteista. Tässä suhteessa käytännöllisesti jokainen yksilö on jossain määrin paremmassa asemassa muihin nähden, koska yksilöllä on ainutlaatuista informaatiota, jota voi hyödyntää, mutta jota voi hyödyntää vain, jos tästä informaatiosta riippuvat päätökset jätetään hänelle tai tehdään aktiivisessa yhteistyössä kyseisen yksilön kanssa. Meidän on muistettava vain, kuinka paljon meidän on opittava missä tahansa ammatissa teoreettisen koulutuksemme jälkeen, kuinka suuren osan työelämästämme vietämme tiettyjen töiden oppimiseen ja kuinka arvokas voimavara kaikilla elämänaloilla on ihmisten, paikallisten olosuhteiden ja erityisolosuhteiden tuntemus. Tieto koneen hyödyllisemmästä käytöstä, jonkun paremmin hyödynnettävistä taidoista tai toimituskatkoksen aikaisten ylijäämävarastojen hyödyntämisestä on sosiaalisesti yhtä hyödyllistä kuin tietämys paremmasta vaihtoehtoisesta valmistustekniikasta. Laivanomistaja, joka ansaitsee elantonsa siirtelemällä tyhjiä tai puoliksi täytettyjä hakurahtilaivoja matkoillaan, tai kiinteistönvälittäjä, jonka kaikki tieto koskee yksinomaan vain yhtä tilapäisistä mahdollisuuksista, tai keinottelija, joka hyötyy hyödykkeiden hintojen paikallisista eroista, suorittavat kaikki erittäin hyödyllisiä asioita, jotka perustuvat erityiseen tietämykseen ohikiitävistä hetkistä, joista muut eivät tiedä.
On kummallista, että tämän tyyppiseen tietoon suhtaudutaan nykyään yleisesti halveksuen ja että jokaisen, joka tämän tiedon avulla saa parempaa teoreettista tai teknistä tietoa omaavaan nähden etulyöntiaseman, uskotaan toimineen lähes väärin. Viestintä- ja logistiikka-asioiden parempaa tuntemusta pidetään joskus melkein epärehellisenä, vaikka onkin yhtä tärkeää, että yhteiskunta hyödyntää hyviä mahdollisuuksia tässäkin suhteessa niin kuin uusimpien tieteellisten löydöksien tilanteessa. Tämä ennakkoluuloisuus on vaikuttanut huomattavissa määrin kaupankäyntiin suhtautumiseen yleensä tuotantoon verrattuna. Jopa taloustieteilijät, jotka pitävät itseään ehdottoman immuuneina, menneisyyden raaoille materialistisille väärinkäsityksille, tekevät toistuvasti saman virheen, kun on kyse tällaisen käytännön tiedon hankkimisesta. Tämä ilmeisesti siksi, että heidän ajattelussaan kaiken tällaisen tiedon on tultava “annettuna”. Yhteinen ajatus näyttää nyt olevan, että kaiken tällaisen tiedon pitäisi luonnollisesti olla helposti kaikkien käytettävissä, ja nykyiseen talousjärjestelmään kohdistuvat irrationaalisuuden moitteet perustuvat usein siihen, että käytännöllistä tietoa ei ole saatavilla. Tämä näkemys ei ota huomioon sitä, että menetelmä, jolla tällainen tieto voidaan saattaa mahdollisimman laajasti muiden saataville, on juuri se ongelma, johon meidän on löydettävä vastaus.
IV
Jos nykyään on muodikasta vähätellä ajan ja paikan erityisolosuhteiden tuntemuksen merkitystä, niin tämä liittyy läheisesti siihen, että kiinnitämme nykyään vähemmän muutoksen merkitykseen sinänsä. On tosiaan harvoja seikkoja, joissa “suunnittelijoiden” tekemät oletukset (yleensä vain epäsuorasti) poikkeavat vastustajien olosuhteista siltä osin kuin kyse on muutosten merkityksestä ja tiheydestä, jotka pakottavat tekemään merkittäviä muutoksia tuotantosuunnitelmiin. Tietysti, jos yksityiskohtaiset taloussuunnitelmat voitaisiin laatia melko pitkäksi ajaksi etukäteen ja niitä noudatettaisiin tämän jälkeen tarkoin ilman, että muita taloudellisesti merkityksellisiä päätöksiä tarvittaisiin, kattavan suunnitelman laatiminen kaikesta taloudellisesta toiminnasta olisi huomattavasti vähemmän pelottavaa.
On ehkä syytä korostaa, että taloudellisia ongelmia ilmenee aina ja vain muutosten seurauksena. Niin kauan kuin asiat jatkuvat kuten ennenkin tai ainakin niin kuin odotettiin, uusia päätöksiä edellyttäviä ongelmia ei synny, eikä uutta suunnitelmaa tarvitse laatia. Usko siihen, että muutokset tai ainakin päivittäiset mukautukset ovat nykyään vähemmän merkityksellisiä, tarkoittaa sitä, että myös taloudellisista ongelmista on tullut vähemmän tärkeitä. Samat ihmiset, jotka uskovat muutokset vähenevään merkitykseen, väittävät, että taloudellisten seikkojen merkitys on vähentynyt teknologisen tiedon kasvavan merkityksen seurauksena.
Onko totta, että nykyaikaisen tuotannon monimutkaisen koneiston myötä taloudellisia päätöksiä tarvitaan vain pitkälle tulevaisuuteen, kuten silloin, kun päätetään rakentaa uusi tehdas tai ottaa käyttöön uusi prosessi? Onko totta, että kun tehdas on pystyssä, niin loppu on enemmän tai vähemmän laitoksen luonteen määräämää mekaniikkaa. Siis, että on vähemmän muutettavaa sopeuduttaessa hetkessä jatkuvasti muuttuviin olosuhteisiin?
Melko laajalle levinnyt usko siihen, että muutos on hidastunut, ei tietääkseni kuitenkaan ilmene liikemiesten käytännön kokemuksesta. Millään muotoa kilpailullisella teollisuudenalalla — ja mikä tahansa toimiala osoittaa tämän — kustannusten kasvun hillitseminen vaatii jatkuvaa taistelua, joka imee suurimman osan johtajan energiasta. Se, miten helppoa tehottoman johtajan on olla ymmärtämättä kannattavuuteen vaikuttavia eroja ja kuinka samoilla teknisillä kyvykkyyksillä on mahdollista toteuttaa niin erilaisin kustannuksin, kuuluu yrityspäättäjien yhteisiin kokemuksiin, jotka eivät vaikuta olevan tuttuja taloustieteilijöille. Tuottajien ja insinöörien jatkuvasti ilmaisema halu edetä välittämättä rahamääräisistä kustannuksista on hieno osoitus siitä, missä määrin nämä tekijät vaikuttavat heidän päivittäiseen elämäänsä.
Yksi syy siihen, miksi taloustieteilijät ovat yhä taipuvaisempia unohtamaan koko taloudellisen todellisuuden muodostavat pienet muutokset johtuvat todennäköisesti heidän kasvavasta kiinnostuksestaan tilastollisista aggregaateista, jotka ovat huomattavasti vakaampia kuin yksityiskohtien liikkeet. Aggregaattien vertailevaa vakautta ei voida kuitenkin määritellä toisin kuin tilastotieteilijät näyttävät olevan taipuvaisia tekemään huomioimalla “suurten lukujen laki” tai kompensoimalla satunnaisilta vaikuttavat muutokset. Käsiteltävien tekijöiden määrä ei ole tarpeeksi suuri, jotta tällaiset tahattomat voimat tuottaisivat vakautta. Tavaroiden ja palveluiden jatkuvaa virtausta pidetään yllä jatkuvilla tarkoituksenmukaisilla mukautuksilla, joita tehdään joka päivä vallitsevien olosuhteiden perusteella, joita ei tiedetty edeltävänä päivänä. B on heti valmis astumaan kuvioihin, kun A ei kykene pitämään lupaustaan. Jopa suuri ja erittäin automatisoitu tehdas toimii pitkälti sellaisessa ympäristössä, jossa se voi hyötyä monenlaisista odottamattomista muutoksista; tiilet kattoon, paperia lomakkeisiin ja monenlaisia muita välineitä, joiden osalta se ei ole itseriittoinen, ja joita laitos tarvitsee helposti markkinoilta toimiakseen.
Tämä on kenties oikea hetki myös lyhyesti mainita siitä tosiasiasta, että se tieto, josta olen kiinnostunut, on tietoa, jota ei voi sen luonteen vuoksi muuntaa tilastoiksi, eikä sitä näin ollen voi välittää missään muodossa keskusviranomaiselle. Tilastoissa, joita tällaisen keskusviranomaisen olisi hyödynnettävä, ei olisi juuri näitä pieniä asioiden välisiä yksityiskohtia. Niissä tiettyjä voimavaroja (resurssit) niputettaisiin yhteen, vaikka ne eroavat toisistaan sijainnin, laadun ja muiden yksityiskohtien suhteen, tavalla, jotka voivat olla hyvin tärkeitä tietyn päätöksen kannalta. Tästä seuraa, että tilastotietoihin perustuva keskussuunnittelu ei luonteensa vuoksi voi suoraan ottaa huomioon näitä ajan ja paikan muodostamia olosuhteita, ja että keskussuunnittelijan on löydettävä jokin tapa, jolla niistä riippuvat päätöksen voidaan jättää “paikan päällä olevan ihmisen” harteille.
V
Jos olemme yhtä mieltä siitä, että yhteiskunnan taloudellisessa ongelmassa on kyse pääasiassa nopeasta sopeutumisesta ajan ja paikan erityisolosuhteiden muutoksiin, näyttää siltä, että lopulliset päätökset on jätettävä ihmisille, jotka tuntevat nämä olosuhteet ja jotka tietävät suoraan asiaan liittyvistä muutoksista ja niihin välittömistä käytettävissä olevista voimavaroista. Emme voi odottaa, että tämä ongelma ratkaistaan välittämällä kaikki tieto ensin keskussuunnittelijalle, joka kaiken tiedon yhdistelyn jälkeen antaa määräyksensä. Meidän on ratkaistava ongelma jonkinlaisen hajauttamisen avulla. Mutta tämä vastaa vain osaan ongelmastamme. Tarvitsemme hajauttamista, koska vain siten voimme varmistaa, että tieto ajan ja paikan erityisolosuhteista hyödynnetään nopeasti. Mutta “paikan päällä oleva henkilö” ei voi päättää yksinomaan sen perusteella, että hänellä sattuu olemaan rajallinen, joskin läheinen tietämys lähiympäristönsä tosiasioista. Edelleen on ongelmana välittää hänelle lisätietoa, koska hänen on sovitettava päätöksensä koko laajemman talousjärjestelmän muutosten liikkeeseen.
Kuinka paljon hän tarvitsee tietoa onnistuakseen? Mitkä tapahtumat, jotka tapahtuvat hänen välittömän tietämyksensä ulkopuolella, ovat merkityksellisiä hänen välittömän päätöksensä kannalta, ja kuinka paljon hänen tarvitsee näistä tapahtumista tietää?
Maailmassa tuskin on mitään sellaista, joka ei voisi vaikuttaa yksilön päätöksentekoon. Mutta hänen ei sinänsä tarvitse tietää näistä tapahtumista, eikä kaikkia niiden vaikutuksia. Hänen kannaltaan ei ole merkitystä sillä, miksi tietyllä hetkellä halutaan enemmän yhden kokoisia ruuveja kuin toisen kokoisia, miksi paperikasseja on kangaskasseja paremmin saatavilla tai miksi ammattitaitoista työvoimaa ja erityisesti tiettyjä koneita on tällä hetkellä vaikeampaa hankkia kuin aiemmin. Hänen kannaltaan merkityksellistä on vain se, kuinka paljon enemmän tai vähemmän vaikeampaa niiden hankinta on suhteessa muiden mielekkäiden asioiden hankkimiseen tai kuinka paljon enemmän tai vähemmän kiireellisesti kysyttyjä hänen tuottamansa tai käyttämänsä välineet ovat. Kysymys on aina tiettyjen asioiden suhteellisesta merkityksestä, ja niiden suhteellista merkitystä muuttavat asiat eivät kiinnosta häntä sen enempää kuin niiden vaikutukset hänen oman ympäristönsä konkreettisiin seikkoihin.
Tässä yhteydessä se, mitä olen kutsunut “taloudelliseksi laskennaksi”, auttaa meitä ainakin analogisesti ymmärtämään, miten tämä ongelma voidaan ratkaista, ja kuinka se tosiasiallisesti ratkaistaan hintajärjestelmän avulla. Edes yksivaltainen mieli, jolla on kaikki tiedot jostain pienestä, itsenäisestä talousjärjestelmästä, ei — aina kun voimavarojen kohdentamiseen joudutaan tekemään pieniä muutoksia — kykene käymään kaikkia tavoitteiden ja keinojen välisiä suhteita, joihin muutos mahdollisesti vaikuttaa. Puhtaan valintalogiikan suurin ansio on todellakin osoittaa, että jopa tällainen yksi mieli kykenee ratkaisemaan tällaisen ongelman vain rakentamalla ja käyttämällä jatkuvasti vastaavuuden asteita (tai “arvoja” tai “rajasubstituutioasteita”). Toisin sanoen sen on liitettävä kuhunkin niukkaan voimavaraan numeerinen merkki, jota ei voida johtaa mistään tiettyyn asiaan liittyvästä ominaisuudesta, mutta joka kuvastaa tai tiivistää sen merkityksen kaikkien keinojen ja tavoitteiden rakenteen kannalta. Kaikissa pienissä muutoksissa on otettava huomioon vain nämä määrälliset merkit (tai “arvot”), joihin kaikki olennainen tieto on tiivistetty; ja säätämällä määriä yksi kerrallaan, yksi mieli voi järjestellä asiat järjestykseen haluamallaan tavalla ratkaisematta aluksi koko palapeliä tai tarkastelematta missään vaiheessa yksittäisten vaiheiden välistä järjestystä niiden seurausten ymmärtämiseksi.
Pohjimmiltaan järjestelmässä, jossa tieto merkityksellisistä tosiseikoista on hajautunut monien ihmisten kesken, hinnat voivat toimia ihmisten erilaisten toimien yhteensovittamiseksi samalla tavoin kuin subjektiiviset arvostukset auttavat yksilöä koordinoimaan suunnitelmansa osasia. On hetki pohtia hyvin yksinkertaista ja arkista esimerkkiä hintajärjestelmän toiminnasta sen ymmärtämiseksi, mitä sillä voidaan saavuttaa. Oletetaan, että jossain päin maailmaa on syntynyt uusi mahdollisuus käyttää jotain raaka-ainetta, esimerkiksi tinaa tai että yksi tinan hankintalähteistä on poistunut. Meidän näkökulmastamme ei ole merkitystä — ja on hyvin tärkeää, että sillä ei ole merkitystä — kumpi näistä kahdesta tapahtumasta on tehnyt tinasta tiukempaa. Tinan käyttäjien on tiedettävä vain, että osa aikaisemmin kulutetusta tinasta käytetään nykyhetkessä kannattavammin muualla ja että täten heidän on laskelmoitava tinan käytön suhteen. Heidän ei tarvitse suurimmilta osin edes tietää, minkä vuoksi kiireellisempi tarve on syntynyt tai minkä takia heidän on luovuttava tarjolla olevasta tinasta. Jos vain jotkut heistä tietävät suoraan uudesta kysynnästä ja siirtävät voimavaransa sen suuntaan, ja jos näin syntyneestä uudesta aukosta tietoiset ihmiset täyttävät tarpeen uusista tinalähteistä, vaikutus leviää läpi koko talouselämän. Tämä vaikuttaa koko talousjärjestelmän halki, eikä vaikutus kohdistu vain tinan käyttäjiin, vaan myös niihin, jotka hyödyntävät tinan korvikkeita ja niin edelleen. Tämä kaikki tapahtuu ilman, että suurin osa tietää mitään siitä, mikä on aiheuttanut alkuperäisen muutoksen. Kokonaisuus toimii yhtenä markkinana, ei siksi, että joku sen jäsenistä seuraisi kaikki toimijoita, vaan siksi, että heidän yksilölliset rajalliset näkökykynsä ovat riittävissä määrin päällekkäisiä, jotta asiaankuuluva tieto välittyy kaikille useiden toimijoiden kautta kaikille. Pelkästään se tosiasia, että kullakin hyödykkeellä on yksi hinta — tai pikemminkin se, että paikalliset hinnat määräytyvät kuljetuskustannuksien ja muiden kautta — tuottaa ratkaisun (joka on vain käsitteellinen mahdollisuus), jossa yhdellä ainoalla mielellä on kaikki informaatio, joka on todellisuudessa hajallaan kaikkien prosessiin osallistuvien ihmisten kesken.
VI
Meidän on tarkasteltava hintajärjestelmää sellaisenaan tiedonvälitysmekanismina, jos haluamme ymmärtää sen todellisen tehtävän; tehtävän, jonka se täyttää vähemmän täydellisesti hintajäykkyyden kasvaessa. (Hintamuutosten kautta vaikuttavat voimat toimivat kuitenkin edelleen, vaikka noteeratut hinnat olisivatkin jäykistyneet. Nämä voimat vaikuttaa muiden sopimuksen ehtojen muutosten välityksellä.) Merkittävin tosiasia tässä järjestelmässä on tiedon taloustiede, jonka välityksellä se toimii, tai kuinka vähän yksittäisten osallistujien on tiedettävä voidakseen ryhtyä oikeisiin toimiin. Lyhennetyssä muodossa, eräänlaisella symbolilla ilmaistuna, vain tärkeimmät tiedot välittyvät eteenpäin ja ne välittyvät vain asianosaisille eli niille, joita asia koskee. Hintajärjestelmän kuvaaminen jonkinlaisena muutosten rekisteröintilaitteena tai televiestintäjärjestelmänä, jonka avulla yksittäiset tuottajat voivat seurata vain muutaman osoittimen liikettä, on enemmän kuin kielikuva, koska toimija voi seurata vain muutaman valitsimen liikettä sopeuttaakseen toimintansa muutoksiin, joista he eivät tiedä koskaan enempää kuin sen mikä näkyy hintaliikkeessä.
Nämä säätötoimet eivät tietenkään todennäköisesti koskaan ole “täydellisiä” siinä mielessä, miten taloustieteilijä tarkastelee niitä tasapainoanalyysissään. Mutta pelkään, että teoreettiset tottumuksemme lähestyä ongelmaa olettaen enemmän tai vähemmän täydellisen tiedon muiden osallistujien osalta, ovat sokeuttaneet meidät hintamekanismin todellisen toiminnan suhteen. Tämä on saanut meidät soveltamaan melko harhaanjohtavia standardeja arvioidessamme hintamekanismin tehokkuutta. Ihme on siinä, että yhden raaka-aineen niukkuuden kaltaisessa tilanteessa ilman käskyjä voi hyödyntää materiaalia tai tuotetta säästeliäämmin. Kymmenet tuhannet tuntemattomiksi jäävät ihmiset voivat hyötyä hintamuutoksesta, vaikka vain kourallinen ihmisiä tietää todellisen syyn niukkuudelle. Toisin sanoen ihmiset voivat liikkua oikeaan suuntaan. Tämä on ihme itsessään, vaikka jatkuvasti muuttuvassa maailmassa kaikki ei menisikään niin täydellisesti nappiin, jotta heidän voittomarginaalinsa pysyisivät aina samalla vakio- tai “normaali”tasolla
Olen tarkoituksella käyttänyt sanaa “ihme” ravistellakseni lukijan omahyväisyyttä. Suhtaudumme tämän mekanismin toimintaa liian usein itsestäänselvyytenä. Olen vakuuttunut siitä, että jos se olisi harkitun inhimillisen suunnittelutyön seuraus ja jos hintojen muutosten ohjaamat ihmiset ymmärtäisivät, että heidän päätöksillään on paljon suurempi merkitys kuin heidän välittömällä tavoitteellaan, tätä mekanismia pidettäisiin yhtenä ihmismielen suurimmista saavutuksista. Hintamekanismi kohtaa kaksinkertaisen epäonnen, koska se ei ole ihmisen suunnittelun tuotos ja sen ohjaamat ihmiset eivät yleensä tiedä, miksi heidät on ohjattu tekemään sitä mitä he sattuvat tekemäänkään. Mutta ne, jotka vaativat “tietoista ohjausta” — ja jotka eivät voi uskoa, että mikään, mikä on kehittynyt ilman suunnittelua (ja jopa ilman, että ymmärrämme tätä asiaa), voisi ratkaista ongelmia, joita emme voisi ratkaista tietoisesti — pitäisi muistaa tämä: ongelmana on nimenomaan se, miten voimme laajentaa resurssien käyttöä yhden ainoan mielen hallinnan ulottumattomiin; ja se, miten voimme luopua tietoisen ohjauksen tarpeesta ja miten voimme tarjota kannustimet, jotka saavat yksiköt tekemään toivottuja asioita ilman, että kenenkään tarvitsee kertoa heille, mitä tehdä.
Ongelma, jonka tässä kohtaamme, ei ole mitenkään taloustieteelle ominainen, vaan se ilmenee lähes kaikkien todellisten sosiaalisten ilmiöiden, kielen ja kulttuuriperintömme yhteydessä. Se muodostaa kaiken yhteiskuntatieteiden keskeisen teoreettisen ongelman. “On täysin virheellinen totuus, jonka kaikki muistikirjat ja arvovaltaiset ihmiset toistavat puheissaan, että meidän pitäisi kehittää tapaamme ajatella tekemisiämme. Tilanne on täysin päinvastainen. Sivistys etenee laajentamalla niiden tärkeiden toimintojen määrää, joita voimme tehdä ajattelematta niitä”, kuten Alfred Whitehead on toisessa yhteydessä todennut. Tällä on suuri merkitys yhteiskuntatieteissä. Käytämme jatkuvasti kaavoja, symboleja ja sääntöjä, joiden merkitystä emme ymmärrä, ja joiden avulla hyödynnämme sellaista tietoa, jota meillä ei erikseen ole. Olemme kehittäneet näitä käytäntöjä ja instituutioita muodostamalla tapoja ja instituutioita, jotka ovat osoittautuneet menestyksekkäiksi omilla aloillaan, ja joista on puolestaan tullut rakentamamme sivilisaation perusta.
Hintajärjestelmä on vain yksi niistä muodostelmista, joita ihminen on oppinut käyttämään (vaikka hän ei ole vielä oppinut hyödyntämään sitä parhaalla mahdollisella tavalla) sen jälkeen, kun hän törmäsi siihen ymmärtämättä sitä. Sen avulla on tullut mahdolliseksi paitsi työnjako, mutta myös jaettuun tietoon perustuva resurssien koordinoitu hyödyntäminen. Ihmiset, jotka pilkkaavat tällaista ajattelutapaa, väittävät yleensä vääristellen, että juuri tällainen järjestelmä on ikään kuin ihmeen kautta syntynyt parhaiten sopimaan nykyaikaisen sivilisaation käyttötarkoitukseen. Asia on päinvastoin: ihminen on kykenevä kehittämään sivilisaatiomme pohjalla olevaa työnjakoa, koska ihminen sattui törmäämään sen mahdollistavaan keinoon. Ellei näin olisi käynyt, hän olisi saattanut kehittää jonkin muunlaisen sivilisaation tyypin; ehkä jonkin termiittimuurahaisia muistuttavan “tilanteen” tai jonkin muun täysin käsittämättömän sivilisaation tyypin. Voimme vain sanoa, että kukaan ei ole vielä onnistunut suunnittelemaan vaihtoehtoista järjestelmää, jossa nykyisen järjestelmän tietyt piirteet onnistutaan säilyttämään ja jotka ovat rakkaita myös niille, jotka sitä vastaan väkivaltaisimmin hyökkäävät — kuten erityisesti se, että yksilöt voivat valita omat pyrkimyksensä ja siten vapaasti käyttää omaa tietoaan ja taitoaan pyrkimystensä edistämisessä.
VII
On monella tavalla onnekasta, että kiistelyä hintajärjestelmän välttämättömyydestä monimutkaisessa yhteiskunnassa tapahtuvasta rationaalisesta laskennasta ei enää käydä täysin eri poliittisiin leireihin kuuluvien välillä. Väitettä, jonka mukaan ilman hintajärjestelmää emme kykenisi ylläpitämään yhteiskuntaa, joka perustuisi niin laajaan työnjakoon kuin meidän tapauksessamme, pilkattiin, kun Ludwig von Mises esitti sen ensimmäisen kerran 25 vuotta sitten. Nykyään vaikeudet, joita jotkut vielä kohtaavat sen hyväksymisessä, eivät ole enää pääosin poliittisia, jonka ansiosta ilmapiiri on suotuisampi järkevälle keskustelulle. Kun Leon Trotsky väittää, että “taloudellista kirjanpito on mahdotonta ilman markkinasuhteita”. Kun professori Oscar Lange lupaa professori von Misesille patsaan keskussuunnittelulautakunnan marmorisaleihin; ja kun professori Abba P. Lerner löytää Adam Smithin uudelleen ja korostaa, että hintajärjestelmän olennaisena hyötynä on saada yksilö oman etunsa mukaisesti tekemään sitä, mikä on yleisen edun mukaista, erojen ei todellakaan voida enää väittää olevan poliittisia ennakkoluuloja. Jäljelle jäävä erimielisyys näyttää selvästi johtuvan puhtaasti älyllisistä ja erityisesti metodologisista eroista.
Professori Joseph Schumpterin teoksessaan Demokratia, sosialismi ja demokratia äskettäin antamassa lausunnossa esitetään selkeä esimerkki yhdestä metodologisesta erosta. Kirjoittaja on merkittävä niiden taloustieteilijöiden joukossa, jotka lähestyvät taloudellisia ilmiöitä erään positivismin haaran valossa. Hänen mielestään nämä ilmiöt näyttävät objektiivisesti annetuilta hyödykemääriltä, jotka vaikuttavat suoraan toisiinsa, melkein, ilman ihmismielien puuttumista asiaan. Vain tätä taustaa vasten voin selittää seuraavan (minusta hämmästyttävän) lausunnon. Professori Schumpeter väittää, että mahdollisuus rationaaliselle laskennalle, jos tuotannontekijämarkkinoita ei ole, seuraa teoreetikon mukaan “perusajatuksesta, jonka mukaan kuluttajat arvioivat (“kysyvät”) kulutushyödykkeitä arvioivat itsessään [ipso facto] myös tuotantovälineitä, joita käytetään näiden hyödykkeiden tuotantoon.” [1]
Kirjaimellisesti sanottuna tämä toteamus ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Kuluttajat eivät tee mitään tällaista. Professori Schumpeterin “itsessään” (ipso facto) tarkoittaa oletettavasti sitä, että tuotannontekijöiden arvostus perustuu kuluttajahyödykkeiden arvostukseen tai on välttämättä seurausta siitä. Mutta tämäkään ei pidä paikkaansa. Implikaatio eli johtopäätös on looginen suhde, jota voidaan mielekkäästi puolustaa vain propositioista, jotka ovat samanaikaisesti yhden ja saman mielen käytettävissä. On kuitenkin selvää, että tuotannontekijöiden arvot eivät riipu pelkästään kuluttajahyödykkeiden arvostuksesta, vaan myös tuotannontekijöiden tarjontaolosuhteista. Ainoastaan mielelle, jonka tiedossa nämä kaikki tosiasiat samanaikaisesti ovat, vastaus seuraisi välttämättä annetuista tosiseikoista. Käytännön ongelma syntyy kuitenkin juuri siksi, että näitä tosiasioita ei koskaan anneta tällä tavoin yhdelle mielelle, ja siksi on välttämätöntä, että ongelman ratkaisussa käytetään tietoa, joka on hajallaan monien ihmisten keskuudessa.
Ongelmaa ei siis ole millään tavoin ratkaistu, jos voimme osoittaa, että kaikki tosiasiat — jos ne olisivat yhden ainoan mielen tiedossa (kuten hypoteettisesti oletamme niiden annettavan tarkkaavaiselle taloustieteilijälle) — määrittävät ratkaisun yksiselitteisesti. Sen sijaan meidän on osoitettava, miten ratkaisu syntyy ihmisten vuorovaikutuksessa, joista jokaisella ihmisellä on vain osittainen tieto. Jos oletetaan, että kaikki tieto, joka annetaan yhdelle mielelle samalla tavoin kuin oletamme sen tulevan samalla tavoin annettuna asioita selittävinä taloustieteilijöinä, on ongelman sivuuttamista ja kaiken sen huomiotta jättämistä, mikä on tärkeää ja merkittävää todellisessa maailmassa.
Sitä, että professori Schumpterin asemassa oleva taloustieteilijä on vajonnut ansaan, jonka termin “datum” (“aisteille annettu”) epämääräisyys aiheuttaa, tuskin voidaan selittää yksinkertaisena virheenä. Se viittaa pikemminkin siihen, että sellaisessa lähestymistavassa, jossa tavanomaisesti jätetään huomiotta olennainen osa ilmiöstä, on perustavalla tavalla virheellinen: ihmisen tiedon väistämätön epätäydellisyys ja siitä seuraava tarve prosessille, jossa tietoa välitetään ja hankitaan jatkuvasti. Mikä tahansa lähestymistapa, kuten suurin osa matemaattisesta taloustieteestä samanaikaisine yhtälöineen, joka itse asiassa lähtee liikkeelle olettamuksesta, että ihmisten tietämys vastaa objektiivisia tosiasioita, jättää järjestelmällisesti pois sen, mikä meidän on tärkeintä selittää. En todellakaan kiellä sitä, että järjestelmän tasapainoanalyysillä olisi tärkeä tehtävä. Mutta kun on kyse siitä, että se saa osan johtavista ajattelijoistamme uskomaan väärin, että sen kuvaamalla tilanteella on suoraa käytännön merkitystä ongelmien ratkaisemiseksi, meidän on korkea aika muistaa, että se ei käsittele lainkaan sosiaalista prosessia, ja että se on hyödyllinen vain pääongelman alustavaksi tutkimiseksi.
—
[1] J. Schumpeter, Capitalism, Socialism and Democracy (New York; Harper, 1942), s. 175. Professori Schumpeter on uskoakseni myös sen myytin alkuperäinen esittäjä, jonka mukaan Pareto ja Barone ovat “ratkaisseet” sosialistisen laskennan ongelman. Se mitä he ja monet muut totesivat, oli vain ilmaista ehdot, jotka resurssien rationaalisen kohdentamisen on täytettävä, ja huomauttivat, että ne olivat olennaisilta osin samat kuin kilpailullisten markkinoiden tasapainotilan edellytykset. Tämä eroaa täysin sen tietämisesti, miten nämä ehdot täyttävä resurssien kohdentaminen käytännössä tapahtuu. Pareto itse (jolta Barone on käytännössä saanut kaiken sanottavansa) ei todellakaan väittänyt ratkaisseensa käytännön ongelmaa, vaan itse asiassa nimenomaisesti kiistää sen, että se voitaisiin ratkaista vailla markkinoiden apua. Katso hänen Manuel d’économie pure (3. painos., 1927), s. 233–34. Asiaankuuluva kohta on lainattu artikkelini “Socialist Calculation: The Competitive ‘Solution’” englanninkielisestä käännöksestä (ks. Economica, New Series, VIII, 26; toukokuu 1940), s. 125.
Suomennos F. A. Hayekin kirjoituksesta “The Use of Knowledge in Society” [PDF]. Kirjoitus ilmestyi vuonna 1945 The American Economic Review -lehdessä.
Hayek oli kuuluisa itävaltalaissyntyinen taloustieteilijä, joka sai Nobelin taloustieteen palkinnon vuonna 1974 yhdessä ruotsalaisen Gunnar Myrdalin kanssa. Artikkelin kirjoitushetkellä Hayek oli poliittisen taloustieteen ja tilastotieteen Tooke-professori Lontoon yliopistossa (London School of Economics and Political Science). Hayek oli eräs 1900-luvun vaikutusvaltaisimmista taloustieteilijöistä, joka siirtyi uransa puolivälissä lähemmäs taloustieteen, psykologian ja yhteiskuntafilosofian rajapintojen soveltavia kysymyksiä. Hayek tunnetaan klassisen liberalismin puolestapuhujana ja monipuolisena ajattelijana.
Kirjoituksen on suomentanut Thomas Brand (Twitter).
