Unohda likviditeettiloukku ja keskity löysään rahapolitiikkaan
Frank Shostakin essee
Keynesiläisen taloustieteen puolestapuhujat uskovat, että keskuspankin on harjoitettava sellaista rahapolitiikkaa, jolla estetään taloutta ajautumasta likviditeettiloukkuun tai -ansaan. Mutta mikä on likviditeettiloukku?
Taloudellinen toiminta esitetään usein rahan kiertovirtauksena (kansantalouden kiertokulku). Yhden yksilön menoista tulee osa toisen taloudellisen yksikön tuloja, ja toisen yksikön menoista tulee osa ensimmäisen yksikön tuloja. Tämän ajattelutavan mukaan taantumat johtuvat siitä, että kuluttajat ovat jostain syystä päättäneet vähentää menojaan (kulutus vähenee) ja kasvattaa säästöjään (säästäminen kasvaa).
Ihmiset todennäköisesti vähentävät menojaan ja säästävät enemmän, jos esimerkiksi ihmisten luottamus tulevaisuuteen heikkenee. Jos siis joku kuluttaa vähemmän, joten se huonontaa jonkun toisen tilannetta, joka puolestaan myös vähentää menojaan. Keynesiläisten mukaan syntyy noidankehä: jonkun luottamuksen heikkeneminen saa hänet kuluttamaan vähemmän ja hamstraamaan rahaa, mikä vähentää taloudellista toimeliaisuutta entisestään, mikä saa ihmiset hamstraamaan enemmän rahaa ja niin edelleen.
Keynesiläiset vakuuttelevat, että taantuman estämiseksi keskuspankin on kasvatettava rahan tarjonnan kasvuvauhtia ja laskettava korkoja. Ihmisten luottamus tulevaisuuteen palaa ja he ryhtyvät jälleen kuluttamaan, kun heillä on enemmän rahaa taskuissaan. Näin rahan kiertokulku kansantaloudessa taas palaa ennalleen.
Voi kuitenkin syntyä tilanne, jossa keskuspankin aggressiivinen korkojen leikkaaminen painaa korot tasolle, josta niitä ei enää voida laskea, jolloin keskuspankki ei kykene perinteisin rahapolitiikan välinen enää elvyttämään taloutta. Joukkovelkakirjoista syntyy pääomatappioita, kun ihmiset uskovat korkopohjien olleen käsillä ja korkojen lähtevän nousuun.
Tämän seurauksena rahan kysyntä saattaa kasvaa nopeasti, eli ihmiset hamstraisivat rahaa ja kieltäytyisivät kuluttamasta sitä, vakka keskuspankki kuinka yrittäisi kasvattaa rahan tarjontaa. John Maynard Keynes kirjoitti:
On mahdollista, että edellä käsitellyistä syistä korkotason laskettua tietylle tasolle likviditeettipreferenssi voi muuttua lähes ehdottomaksi siinä mielessä, että lähes kaikki pitävät mieluummin hallussaan käteistä kuin velkaa, joka tuottaa niin matalaa korkotuloa. Tällöin rahaviranomainen olisi menettänyt merkityksellisen ohjausvaikutuksen korkotasoon.
Keynesiläiset uskovat, että kun matalan korkotason rahapolitiikka muuttuu tehottomaksi, valtiovallan tehtävänä on kasvattaa menoja. Menot voivat kohdistua käytännössä mihin tahansa hankkeisiin, koska tärkeintä on pumpata rahaa talouteen kuluttajien luottamuksen palauttamiseksi. Luottamuksen palautuessa kuluttajat vähentävät säästämistään ja säästöjään ja kasvattavat kulutustaan, jolloin rahan kiertokulku kansantaloudessa palailee ennalleen.
Syntyykö likviditeettiloukku kulutuksen vähäisyyden takia?
Keynesiläisten mukaan jatkuvasti laajeneva rahavirta on siis avain taloudelliseen vaurauteen. Kuluttaminen vauhdittaa ja vahvistaa talouskasvua, ja kun ihmiset käyttävät enemmän rahaa, he säästävät vähemmän.
Ihmisten vähentäessä menojaan, he yleensä säästävät enemmän, mikä on keynesiläisten mielestä myrkkyä taloudelle. Mitä enemmän ihmiset säästävät, sitä huonommassa hapessa talous on. Likviditeettiloukku syntyy, kun säästetään liikaa ja kulutetaan liian vähän.
Reaalitaloudessa toimijat itse asiassa maksavat ostoksensa tuottamillaan tavaroilla. Raha toimii vaihdannan välineenä. Hyödykkeiden kysyntää rajoittaa siis tuotanto, ei rahan määrä, joka on olemassa vaihdannan helpottamiseksi.
Likviditeettiloukulla tarkoitetaan siis oikeastaan tilannetta, jossa kukaan ei enää vaihda hyödykkeitä. (Se tarkoittaisi, että yksilöt eivät enää vaihtaisi rahaa muihin hyödykkeisiin.) Tämä ei tietenkään ole realistista, kun otetaan huomioon, että ihmiset tarvitsevat hyödykkeitä elääkseen ja tullakseen toimeen. (Ihmiset eivät vaadi rahaa sen kerryttämiseksi vaan käyttääkseen sitä vaihdannassa!)
Vaihdannan välineenä raha auttaa vain vaihtamaan yhden tuottajan hyödykkeet toisen tuottajan hyödykkeisiin. Rahan tarjoamalla palvelulla ei ole siis mitään tekemistä lopullisten kulutushyödykkeiden tuotannon tai todellisten säästöjen kanssa. Pääomahyödykkeiden lisääntyminen mahdollistaa reaalisten säästöjen kasvattamisen ja elämänlaatua parantavien hyödykkeiden tuotannon.
Reaaliset säästöt takaavat tuotantovaiheissa työskentelevien ihmisten selviämisen. Rahan kysyntä ei voi lisätä lopullisten kulutushyödykkeiden määrää, vaan ainoastaan reaalisäästöjen kasvu voi lisätä kulutushyödykkeiden tuotantoa. Vastaavasti rahan tarjonnan kasvattaminen ei voi edistää reaalitalouden kasvua. Toisin kuin yleisesti ajatellaan, likviditeettiloukku (tai likviditeettiansa) ei johdu kuluttajien rahan kysynnän valtaisan kasvun vuoksi, vaan se on seurausta erittäin kevyestä raha- ja finanssipolitiikasta, joka johtaa reaalisäästöjen vähenemiseen.
Likviditeettiloukku ja reaalisäästöjen supistuminen
Taloustieteilijä Ludwig von Mises kirjoitti aikoinaan seuraavasti:
Säästäminen on kaiken tuotantoprosessin kiertoajan pidentämisen ehdoton edellytys, toisin sanoen nykyisen tuotannon ylitys nykyiseen kulutukseen nähden. Säästäminen on ensimmäinen askel matkalla kohti aineellisen hyvinvoinnin parantamista ja jokaista tätä seuraavaa edistysaskelta.
Niin kauan kuin säästämisen kasvuvauhti on positiivinen, talous voi ylläpitää tuottavan ja ei-tuottavan toiminnan ylläpitämistä. Ongelmat alkavat kuitenkin, kun löysä raha- ja finanssipolitiikka saa aikaan sellaisen tuotantorakenteen, joka sitoo enemmän kulutushyödykkeitä kuin se onnistuu tuottamaan. (Lopullisten kulutushyödykkeiden kulutus ylittää niiden tuotannon.) Tämä kulutushyödykkeiden tuotantoon nähden liiallinen kulutus johtaa reaalisen säästämisen vähenemiseen, mikä heikentää tuotantorakenteen parissa työskentelevien ihmisten elämää, minkä seurauksena talous lopulta ajautuu taantumaan ja pahimmillaan lamaan.
Taantumassa kaikki valtiovallan tai keskuspankin elvytysviritelmät talouden vahvistamiseksi on tuomittu epäonnistumaan. Tällaiset toimet vähentävät reaalisäästöjä entisestään, mikä pitkittää kärsimystä ja kurjuutta entisestään. Reaalisten säästöjen väheneminen osoittaa, että löysällä raha- ja finanssipolitiikalla ei saada taloutta nousemaan.
Se, että keskuspankkien harjoittamasta rahapolitiikasta tulee tehotonta taloutta elvytettäessä, ei johdu likviditeettiloukusta vaan pikemminkin reaalisäästöjen vähenemisestä. Tämä johtuu puolestaan aiemmasta löysästä raha- ja finanssipolitiikasta.
Löysän raha- ja finanssipolitiikan tehottomuudella luotu illuusio siitä, että viranomaisvoimin talous saadaan taas raiteilleen, ei perustu likviditeettiloukkuun. Ei keskusvalta kykene tuottamaan lisää reaalisia hyödykkeitä, reaalisia säästöjä tai korjaamaan tuotantorakennetta niitä “elvyttämällä”. Ainoa syy, miksi näyttää siltä, että tällaiset politiikkatoimet ovat “tehokkaita”, on se, että reaaliset säästöt kasvavat kaikista kommelluksista huolimatta edelleen.
Rahalikviditeetti ja osakemarkkinat
Rahan tarjonnan lisääntyminen näkyy myös osakemarkkinoille. Kun uusi raha saapuu tietyille markkinoille, näillä markkinoilla on enemmän rahaa hyödykeyksikköä kohti. Näin myös osakemarkkinoilla.
Hyödykkeen tai omaisuuserän hinta on rahamäärä yksikköä kohti. Näin ollen rahan tarjonnan kasvu johtaa hyödykkeiden ja omaisuuserien hintojen nousuun. Tietyn rahamäärän osalta osakkeiden arvo määräytyy sen todellisen varallisuuden mukaan, jota osakkeet edustavat. Tuotantohyödykkeiden infrastruktuurien vahvistuessa ja laajentuessa syntyy vaurautta ja talouskasvua.
Keskuspankkien puuttuminen rahan tarjontaan saa sijoittajat tekemään virheitä. Sijoittajat ajattelevat rahan kasvavaa määrää merkkinä varallisuuden kasvusta, mikä saa heidät hekumoimaan osakemarkkinoiden nousutrendillä. Niin kauan kuin reaalisäästöt kasvavat, keskuspankkien rahapolitiikka näyttää olevan ajajan paikalla osakemarkkinoilla. Säästöjen vähentyessä osakemarkkinat kuitenkin romahtavat. Keskuspankin yritykset taistella likviditeettiloukkua vastaan kuitenkin johtavat taloudellisen taantuman pidentymiseen ja osakkeiden romahdukseen.
Johtopäätökset
Likviditeettiloukun syynä ei ole rahan kysynnän voimakas kasvu, vaan se, että aiempi löysä raha- ja finanssipolitiikka ovat ryövänneet reaalisäästöt. Rahan pumppaaminen likviditeettiloukkuun ajautuneeseen talouteen, kuten eräät taloustieteilijät toistuvasti ehdottavat, vain heikentää reaalisäästöjen määrää entisestään ja johtaa talouskurimuksen turhaan pidentymiseen.
Raha- ja finanssipolitiikan tehottomuudet ilmenevät siinä, miten heikosti elvytys parantaa talouskasvua. Ainoa syy sille, miksi uskomme tällaisiin elvytyssatuihin, on reaalisäästöjen tilapäinen kasvu. Säästöjen vähentyessä tällainen politiikka aiheuttaa väistämättä taloudellisen taantuman.
Suomennos Frank Shostakin (Twitter) kirjoittamasta artikkelista “This Is How Savings and Investment Pave the Way for an Advanced Economy”. Artikkeli on alun perin julkaistu Mises Wire -blogissa 14. elokuuta 2021.
Shostak on amerikkalainen taloustieteilijä ja rahoitusmarkkinoiden asiantuntija. Shostak syntyi Latviassa ja valmistui taloustieteen tohtoriksi Rands Afrikaansen yliopistosta vuonna 1983. Hän on työskennellyt yli 35 vuotta makrotalouteen, keskuspankkeihin ja makroekonometristen mallien parissa.
Kirjoituksen on suomentanut Thomas Brand (Twitter).
