Voiko virus heikentää ihmisoikeuksia?
Olivier Nayn kommenttikirjoitus The Lancet -lehdessä
Poikkeukselliset tilanteet edellyttävät poikkeuksellisia toimenpiteitä. Koronavirustauti 2019 -pandemian (COVID-19) aiheuttamien suuren luokan terveysriskien edessä kansalliset hallitukset ovat joutuneet nopeasti päättämään, julistetaanko hätätila taudin leviämisen hillitsemiseksi.
Jos terveysuhka on vaaraksi koko väestölle, tavallisen lainsäädännön rajoittaminen on perusteltua lisäämään hallituksen kykyä yhteiskunnan suojelemiseksi. Välttämättömyys oikeuttaa hätätilan. Tämä tilanne tarjoaa oikeudellisen kehyksen yksilönvapauksien rajoittamiseksi, kuten liikkumis-, kokoontumis- ja elinkeinovapauden, lyhyessä ajassa. Hätätila antaa hallituksille mahdollisuuden hankkia tavaroita ja palveluita, sulkea julkisia tai yksityisiä tiloja ja toteuttaa sitovia toimenpiteitä, joita tavallisesti pidettäisiin perusoikeuksien loukkaamisena. Terveysturvallisuus on yleinen turvallisuuskysymys.
Poikkeukselliset tilanteet edellyttävät poikkeuksellisia keinoja. Välittömästä lähestyvän uhan edessä hallitukset eivät epäröi käyttää uusimpia massavalvontateknologioita.[1] Kiina käyttää lennokkeja, kasvojentunnistuskameroita ja QR-kooditeknologiaa kansalaistensa liikkumisen seuraamiseksi. Etelä-Korea, Singapore ja Israel ottavat GPS-tietoja matkapuhelinverkoista, luottokorttitietoja ja videokuvia epidemiatilanteen seuraamiseksi. Nämä maat harjoittavat tunkeilevaa biopolitiikkaa, jonka varjolla kaikkia voidaan seurata, seuloa ja kaikkia liikkeitä valvoa. Vaikka tällainen välimatkan kautta tapahtuva valvonta on tehokasti COVID-19:n hallitsemiseksi, on vain vähän tietoa siiten, kuinka näitä tietoja säilytetään pitkällä aikavälillä ja kuinka houkuttelevaa hallituksien on ylläpitää lisääntynyttä valvontaa pandemian jälkimainingeissa.
Voiko poikkeuksellisuus vaarantaa joitakin demokraattisia periaatteita pitkällä aikavälillä. Voisiko epidemia johtaa yksilönoikeuksien vähenemiseen kriisin huipun ohitettuamme? Ensimmäinen riski on, että jotkut hätätilanteessa toteutetut poikkeukselliset toimenpiteet saattavat lopulta päätyä tavanomaisen lainsäädännön soveltamisalaan, jos poliittiset johtajat väittävät, että laajalle levinnyt terveysuhka voi palata milloin tahansa. Yhdysvalloissa Patriot Act on loukannut kansalaisvapauksia pitkällä tähtäimellä, koska nyt turvallisuusvirastot voivat valvoa kaikkia amerikkalaisia ilman asianmukaista oikeusprosessia. Ranskassa vuoden 2015 terrori-iskujen jälkeen terrorismin vastainen laki vähensi kansalaisvapauksia rajoittamalla turvallisuusvirastojen oikeudellista valvontaa. Monet älyköt väittävät, että hätätoimenpiteiden normalisoinnista on tullut demokratioiden suuntaus.[2]
Toinen riski on, että hallitukset saattavat hyödyntää kriisin merkittäviä vaikutuksia niin sanotun sokkistrategian toteuttamiseksi, jonka tavoitteena on vahvistaa valvontapolitiikkaa. Kuten Naomi Klein on huomauttanut, tämä strategia juontaa juurensa hallitukseen, joka tarttuu tilaisuuteen toteuttaakseen kansallisen trauman — esimerkiksi sodan, terrori-iskun tai luonnonkatastrofin — varjolla radikaaleja uudistuksia, joita olisi pidetty aiemmin mahdottomina hyväksyä.[3] Monet hallitukset voisivat hyödyntää seuranta- ja valvontateknologioita, tekoälyä ja robotiikkaa tunkeilevan valvonnan laajentamiseksi.[4] Hallitukset pyrkivät todennäköisesti valvomaan kansalaisten intiimiä elämää, ennustamaan ja seuraamaan heidän ihmisten käyttäytymistä ja liikkumista. Nämä käytännöt voisivat muotoutua kansalaisten elämän panopticonmaiseksi tarkkailuksi.[5]
Kolmas riski on, että pelko voisi muuttaa kansalaisten vapauden arvostusta. Globaalien biologisten ja ympäristöuhkien lisääntyessä, kansalaiset saattavat olla valmiita luopumaan joistakin perustuslaillisista oikeuksistaan. Pyrkimys turvallisuuteen voi heikentää nopeasti vapaudenkaipuuta. Tämä pyrkimys voi johtaa siihen, että yksilöt hyväksyvät mieluummin johtajan auktoriteetin kuin demokraattisen keskustelun etiikan sijaan. Kansalaiset saattavat jopa vaatia älykkäiden teknologioiden luomaa pehmeää turvallisuutta ja algoritmista hallintaa.[6]
Terveyden alalla seurantateknologiat parantavat merkittävästi terveystutkimusta, ennakoivat terveysuhkia ja lieventävät yksilöiden riskikäyttäytymistä.[7] Tämän tehokkuuden vuoksi hallitukset saattavat tuntea houkutusta tuoda massavalvonta tavallisen lainsäädännön piiriin. Kehitys on käynnissä: monet kansalliset terveydenhuollon sääntelyviranomaiset, tutkimuskeskukset ja terveydenhuoltopalveluiden tarjoajat ympäri maailmaa käyttävät jo nykyään henkilötietoja.[8] Yhtäältä terveyden seurantajärjestelmiä arvostetaan niiden poikkeuksellisten etujen vuoksi, jotka liittyvät sairauksien ehkäisyyn, potilaiden paranemisen seurantatoimiin ja epidemiologiseen seurantaan. Toisaalta kukaan ei voi sivuuttaa sitä vaaraa, että tietojen joukkokeruu voi muuttaa terveysasioiden seurannan yksilöiden valvonnaksi. Tarjolla on paljon erilaisista elämäntavoista, henkilökohtaisista valinnoista ja alueellisista, sosiaalisista ja vähemmistöyhteyksistä. Autoritaarisessa maassa tällainen tilanne voi johtaa yhteiskunnallisten vähemmistöjen leimaamiseen. Ei ole mitään syytä pitää liberaalidemokratioita immuuneja tälle riskille.[9]
Onko mitään syytä olla optimistinen? Suuret kriisit, jotka voivat aiheuttaa yhteiskunnallisia sokkeja, voivat viime kädessä saada aikaan myönteisiä kehityskulkuja yhteisen edun ja perusoikeuksien tarkastelussa. Esimerkiksi naisten osallistuminen sotatoimiin vuosina 1914–1918 johti naisten äänioikeuden laajentamiseen monissa maissa. Toisen maailmansodan päättyminen tarjosi Euroopan maille mahdollisuuden arvioida uudelleen yhteiskuntasopimusta osallistavan terveydensuojelujärjestelmien ympärille. Kaiken kaikkiaan nyt on sopiva aika, kun ihmiskunta on kriisin keskellä, ryhtyä miettimään COVID-19:n jälkeistä jälleenrakennusta. Tässä keskustelussa perusoikeuksia ei pidä sivuuttaa, etenkään maissa, joissa yksityisyyden- ja tietosuojapolitiikat ovat heikot.
Kuinka ihmiset voisivat keksiä terveyskriisinhallintajärjestelmiä, jotka suojelevat yhteiskuntaa heikentämättä yksilönvapauksia? Kansallisten lainsäätäjien olisi hyväksyttävä asianmukaiset säännöt sen varmistamiseksi, että terveyden seurantaa ja valvontaa koskevat politiikkatoimet määritellään tiukasti laissa, suhteessa kansanterveyden tarpeisiin, ja että ne muotoillaan avoimesti riippumattomien sääntelyviranomaisten valvonnassa, johon kohdistuu jatkuvaa eettistä pohdintaa, syrjimättömyys ja perusoikeuksien kunnioittaminen.
Minulla ei ole kilpailevia intressejä.
—
[1] Harari YN, The world after coronavirus. Financial Times, March 20, 2020. Luettu 25.3.2020.
[2] Alford R, Permanent state of emergency: unchecked executive power and the demise of the rule of law. McGill-Queen’s University Press, Montreal 2017.
[3] Klein N, The shock doctrine: the rise of disaster capitalism. Knopf Canada, Toronto 2007.
[4] Kubler K, State of urgency: surveillance, power, and algorithms in France’s state of emergency. Big Data Soc. 2017; 4: 1–10.
[5] Stahl T, Indiscriminate mass surveillance and the public sphere. Ethics Inf Technol. 2016; 18: 33–39
[6] Lupton D, The quantified self: a sociology of self-tracking. Polity Press, Cambridge 2016.
[7] Greenhalgh T, Patient and public involvement in chronic illness: beyond the expert patient. BMJ. 2009; 338: b49.
[8] Ancker JS, Witteman HO, Hafeez B, Provencher T, Van de Graaf M & Wei E The invisible work of personal health information management among people with multiple chronic conditions: qualitative interview study among patients and providers. J Med Internet Res. 2015; 17: e137.
[9] Snell K, Health as the moral principle of post-genomic society: data-driven arguments against privacy and autonomy. Camb Q Healthc Ethics. 2019; 28: 201–214.
Suomennos Olivier Nayn kommenttikirjoituksesta “Can a virus undermine human rights?”. Kirjoitus ilmestyi The Lancet -tiedelehdessä 20.4.2020.
Olivier Nay on Université Paris 1 Panthéon-Sorbonnen valtio-opin professori ja professoritutkija Centre d’études et de recherches administratives politiques et socialesissa. Hän on tutkinut yli kahdenkymmenen vuoden ajan poliittisia instituutioita paikalliselta tasolta kansainväliselle tasolle. Nay on kirjoittanut myös aatehistoriasta.
Kirjoituksen on suomentanut Thomas Brand (Twitter).
