Yhdistymisvapaus
Llewellyn H. Rockwellin essee vuodelta 2010
Tuntuu uskomattomalta, että The New York Times ja kaikki suuret mielipidevaikuttajat ovat viime päivinä tuominneet koko ihmiskunnan perusoikeuden (yhdistymisvapauden), vaikka eräs kansallinen poliittinen vaikuttaja ei halunnut puolustaa omia ajatusta puoltavia lausuntojaan ja otti sitten etäisyyttä ajatukseen yhdistymisvapaudesta. Onko tällaisesta vapauden perusperiaatteesta tullut jotain, jota ei voi sanoa?
Tai ehkä se ei olekaan niin uskomatonta. Itsevaltaisen hallituksen on kaltaisemme despotismin aikakaudella kiellettävä tällainen perusoikeus yksinkertaisesti siksi, että se on yksi niistä ydinkysymyksistä, jotka kertovat siitä, kuka on vallan kahvassa: valtio vai yksilöt.
Elämme antiliberaalia aikaa, joten yksilön valinnanvapaus on erittäin epäilyttävää. Lainsäädäntöä ohjaava eetos pyrkii tekemään kaikista toimista pakollisia tai kiellettyjä, ja ihmisen tahdonvapaudelle jää yhä vähemmän tilaa. Yksinkertaisesti sanottuna emme enää luota vapauden ajatukseen. Emme edes kykene kuvittelemaan, miten se toimisi. Millaisen matkan olemmekaan kulkeneet järjen ajasta omaan aikaamme.
Karen De Coster pysäytti asian kääntämällä Rachel Maddow’n kysymyksen päälaelleen viitaten vuoden 1964 kansalaisoikeuslakia koskevaan suureen kiistaan. Hän vaati tietää, onko valkoiselle liikemiehellä oikeus kieltäytyä palvelemasta mustaa. Karen kysyi: onko mustalla liikemiehellä oikeus kieltäytyä palvelemasta Ku Klux Klanin jäsentä?
En usko kenenkään kiistävän tätä oikeutta. Se, miten henkilö käyttää yhdistymisvapauttaan (mikä välttämättä tarkoittaa oikeutta olla yhdistymättä), on yksilön valinta, johon kulttuurinen konteksti vaikuttaa syvästi. Kukaan vapauteen uskova ei voi kiistää sitä, että henkilöllä on oikeus tehdä nämä valinnat itse.
Oikeus jättää ulkopuolelle ei ole mikään satunnainen asia. Se on sivilisaation toiminnan ydin. Jos käytän suojattua ohjelmistoa, en voi ladata sitä allekirjoittamatta sopimusta. Jos kieltäydyn allekirjoittamasta sopimusta, yrityksen ei tarvitse myydä ohjelmistoaan minulle. Ja miksi? Koska kyseessä on heidän ohjelmistonsa, ja he asettavat käyttöehdot. Piste. Ei ole muuta sanottavaa.
Jos sinulla on blogi, jossa on kommentointimahdollisuus, tiedät sen, miten tärkeä tämä oikeus on. Sinun on voitava sulkea pois roskapostit, estää trollien IP-osoitteet tai muutoin sisällyttää ja sulkea ihmisiä pois sen perusteella, tuottaako henkilön panos lisäarvoa. Kaikki internetin paikat, joissa yleisö osallistuu toimintaan, tietävät tämän. Ilman tätä oikeutta mikä tahansa foorumi voisi romahtaa, koska ikävät toimijat olisivat ottaneet sen haltuunsa.
Käytämme oikeutta sulkea pois joka päivä. Jos menet lounaalle, jotkut ihmiset tulevat mukaasi ja jotkut eivät. Kun järjestät illalliskutsut, varot ottamasta mukaan joitakin ihmisiä ja jätät väistämättä jotkut pois. Joissakin ravintoloissa odotetaan ja vaaditaan tietynlaista pukeutumiskoodia ja jopa pikkutakkeja ja solmioita. The New York Times ottaa joitakin kirjoituksia mukaan ja jättää toiset pois, ottaa joitakin ihmisiä mukaan toimituskokouksiinsa ja jättää toiset pois.
Jotkut ihmiset pääsevät mukaan ja toiset eivät, kun yritykset palkkaavat työntekijöitä. Sama pätee korkeakoulupaikkoihin, kirkkokuntiin, opiskelijajärjestöihin, kansalaisjärjestöihin ja lähes kaikenlaisiin muihinkin yhdistyksiin ja järjestöihin. Ne kaikki käyttävät oikeutta sulkea jotkut ulkopuolelle. Se on keskeinen osa kaikkien elämän osa-alueiden järjestämistä. Jos tämä oikeus evätään, mitä saamme sen tilalle? Pakkoa ja pakottamista. Valtio pakottaa ihmiset yhteen, ja yhtä ryhmää vaaditaan aseella uhaten palvelemaan toista ryhmää. Tämä on pakollinen palvelussuhde , joka on nimenomaisesti kielletty Yhdysvaltain perustuslain 13. lisäyksessä. Oletetaan, että vapautta rakastava kansa vastustaa sitä aina.
“Tämä on vapauden peruskurssi”, kuten Larry Elder sanoo.
Entä väite, jonka mukaan hallituksen pitäisi säännellä poissulkemisen perusteita? Sanotaan esimerkiksi, että yleistä yhdistymisvapautta ei kielletä, vaan sen soveltamisalaa kavennettaisiin tiettyyn epäoikeudenmukaisuuteen puuttumiseksi. Onko se uskottavaa? Vapaus on vähän kuin elämä, jotain, joka on tai ei ole jotain. Sen pilkkominen poliittisten prioriteettien mukaan on erittäin vaarallista. Se ylläpitää sosiaalista jakautumista, johtaa mielivaltaiseen vallankäyttöön, määrää eräänlaisen orjuuden ja kääntää tilanteen nurinkuriseksi sen kannalta, kuka yhteiskunnassa tarkalleen ottaen on vallassa.
Itse asiassa se, että hallitus kuvittelee sääntelevänsä minkä tahansa päätöksenteon “perusteita”, on kylmäävää. Siinä oletetaan, että hallituksen byrokraateilla on oikeus ja kyky lukea ajatuksia, ikään kuin he voisivat tietää todellisen motivaation jokaisen toimen takana riippumatta siitä, mitä päätöksentekijä väittää. Näin pankit alkoivat viime vuosikymmeninä myöntää asuntolainoja ylenpalttisesti: ne yrittivät hämätä sääntelyviranomaisia, jotka etsivät merkkejä rotusyrjinnästä.
Tämä ajatustenlukutemppu ei tienkään ole mielivaltainen. Siihen vaikuttaa poliittinen paine. Ei siis ole yllättävää, että vuonna 1964 hyväksytyn kansalaisoikeuslain jälkeen perusteet, jotka sääntelyviranomaiset sanovat voivansa havaita ja siten kieltää, ovat lisääntyneet ja ovat nyt täysin hallitsemattomia. Onko tämä strategia todella lisännyt sosiaalista hyvinvointia vai onko se kärjistänyt ryhmien välisiä vastakkainasetteluja, joita valtio on hyödyntänyt omiin tarkoituksiinsa?
Mutta uskallammeko antaa kiinteistönomistajien tehdä tällaiset päätökset itse? Historiallisesta näkökulmasta tarkasteltuna mustiin kohdistunut epäoikeudenmukaisuus oli enimmäkseen hallitusten tekosia. Yksityiset yritykset eivät kannata rotuun perustuvaa politiikkaa, koska se merkitsee maksavien asiakkaiden poissulkemista.
Juuri tämän vuoksi rasistit, nationalistit ja kovan luokan kiihkoilijat ovat aina vastustaneet liberaalia kapitalismia: se sisällyttää ja sulkee pois rahayhteyden perusteella eikä ota huomioon ominaisuuksia, joita kaikenlaiset kollektivistit pitävät tärkeinä. Kansallissosialistien kuvitelluissa utopioissa kaupankäynnin puolesta puhuvat hirtetään lyhtypylväisiin rotupettureina ja kansakunnan vihollisina.
Tämä johtuu siitä, että markkinat pyrkivät jatkuvasti kehittyvään, alati muuttuvaan yhteenliittymien kudokseen, jonka kuvioita ei voida tietää etukäteen eikä niitä pitäisi säädellä liittovaltion isokenkäisten toimesta. Sitä vastoin hallituksen yritykset säännellä yhdistymistä johtavat epäjärjestykseen ja yhteiskunnallisiin ongelmiin.
Thomas Paine selitti asian seuraavasti:
“Niissä yhteyksissä, joita ihmiset muodostavat summittaisesti kaupankäynnin tai minkä tahansa asian vuoksi, joissa hallitus ei tule lainkaan kysymykseen ja joissa toimitaan pelkästään yhteiskunnan periaatteiden mukaisesti, näemme, miten luonnollisesti eri osapuolet järjestäytyvät; ja tämä puolestaan osoittaa, että hallitukset, jotka eivät aina ole järjestyksen syy tai keino, ovat usein sen tuhoajia.”
Juuri tämän vuoksi libertaarit olivat oikeassa vastustaessaan näitä vuoden 1964 kansalaisoikeuslain säännöksiä. Ne iskevät vapauden ytimeen, ja niistä aiheutuu erittäin korkea yhteiskunnallinen hinta. Ei ole yllättävää, että ajattelemattomat ja epä-älylliset mielipidevaikuttajat pyrkivät kieltämään tämän. Minut on kuitenkin yllättänyt se, miten nopeasti oletetut vapaamieliset, erityisesti pääkaupungissamme, ovat olleet nopeita ottamaan etäisyyttä yhdistymisvapauden periaatteeseen. En pidä tätä älyllisen kurjistumisen mittarina vaan merkkinä siitä, että niin monet pelkäävät despoottisen valvonnan aikakaudella puhua totta (engl. speak truth to power).
Suomennos Llewellyn H. Rockwellin (Twitter) kirjoittamasta artikkelista “The Freedom of Association”. Artikkeli on julkaistu alun perin LewRockwell.com-verkkojulkaisussa 1.6.2010.
Rockwell toimi Ludwig von Misesin toimitusavustajana ja kongressiedustaja Ron Paulin kansliapäällikkönä. Hän perusti Ludwig von Mises Instituten vuonna 1982 yhdessä Burton Blumertin ja Murray N. Rothbardin kanssa. Hän toimi Rothbardin kuolinpesän asianhoitajana ja perusti LewRockwell.com-verkkosivuston Blumertin kanssa vuonna 1999. Rockwell toimii nykyisin Ludwig von Mises Instituten hallituksen puheenjohtajana. Hänet tunnetaan aktiivisena poliittisena keskustelijana ja tuotteliaana kirjoittajana.
Kirjoituksen on suomentanut Thomas Brand (Twitter).
