Yhdysvaltain keskuspankkijärjestelmän historia ja rakenne
Lyhyt johdanto rahamekaniikkaan, 4. luku
Tämä artikkeli on osa Robert P. Murphyn kirjoittamaa Lyhyt johdanto rahamekaniikkaan -kirjoitussarjaa. Sarja julkaistaan myöhemmin kirjana vuoden 2020 lopulla.
Tässä luvussa esitetään lyhyt luonnos historiallisesta tilanteesta, jossa Yhdysvaltain keskuspankki perustettiin, yhteenveto joistakin sen institutionaalisessa rakenteessa tapahtuneista muutoksista ja yhteenveto Yhdysvaltain keskuspankin nykyisestä hallintorakenteesta. (Tämän kirjan toinen ja kolmas luku käsittelevät laajemmin historiallista taustaa, kun taas viidennessä ja seitsemännessä luvussa selitetään keskuspankin reservioperaatioiden mekaniikkaa paljon yksityiskohtaisemmin.)
Historiallinen tilanne
Katkeran valtataistelun jälkeen [1] Yhdysvaltain seitsemäs presidentti (1829–1837) Andrew Jackson saavutti tavoitteensa “tappaa” Yhdysvaltain toinen setelipankki (Second Bank of the United States, toimi vuosina 1816–1836), kun sen peruskirjan voimassaolo päättyi vuonna 1836. Vuotta 1837 pidetään niin sanotun vapaan pankkitoiminnan aikakautena Yhdysvalloissa, koska liittovaltio ei antanut erityisiä etuoikeuksia yksittäisille pankeille, kun taas jotkut osavaltiot — erityisesti New York — sallivat suhteellisen vapaan pääsyn pankkialalle. [2] (On tärkeää huomata, että “vapaa pankkitoiminta” tarkoittaa tässä yhteydessä vain sitä, että uuden pankin perustamiseksi ei tarvittu erityistä peruskirjaa; vapaa pankkitoiminta ei tarkoita sitä, että pakit olisivat olleet sääntelemättömiä tai edes sitä, että niitä kohdeltiin samalla tavoin kuin mutia yrityksiä. [3]). Vapaan pankkitoiminnan aikakausi päättyi sisällissotaan, kun vuoden 1863 kansallinen pankkilaki antoi liittohallituksen viranomaisille luvan myöntää kansallisille pankeille erioikeuksia.
Jopa 1860-luvun kansallisen pankkilain lukuiset säädöskierrokset eivät synnyttäneet yhtä ainoaa keskuspankkia — siis sellaista, joka oli Euroopassa jo nähty. Näistä ilmeisin on vuonna 1694 perustettu Englannin (keskus)pankki. Itse asiassa tammikuussa 1907 investointipankkiiri Paul Warburg — jota pidettiin laajalti yhtenä liittovaltion keskuspankkijärjestelmän älyllisistä arkkitehdeistä — kirjoitti:
On outoa, että vaikka Yhdysvallat on ollut kaikkien muiden kaupallisten ilmiöiden kehittämisen kärkipäässä, niin maa on edistynyt niin vähäisessä määrin yritystodistusten [= arvopaperien] kehittämisessä. Yhdysvallat on itse asiassa suunnilleen samassa pisteessä, jossa Eurooppa oli Medicien aikakaudella ja Aasiaan verrattuna elämme todennäköisesti Hammurabin aikaa. Suurin osa amerikkalaispankkien ottamasta paperista koostuu edelleen yksinkertaisista velkakirjoista, jotka perustuvat vain velkakirjoja antavien kauppiaiden luottoihin ja joita säilytetään erääntymispäivään asti ne diskonttaavan pankin tai yhtiön toimesta. …
Euroopassa… on joukko pankkeja, jotka antavat kolmen kuukauden hyväksyntänsä kaupallisten vaatimusten täyttämiseksi tai jotka tekevät erityistä liiketoimintaa hyväksymällä yritystodistuksia. … Ostaja voi milloin tahansa neuvotella pankkiirin kanssa tästä hyväksynnästä tai allekirjoitetusta yritystodistuksesta. … Haltija voi aina luovuttaa sen joko yksityisesti diskonttaamalla tai tarvittaessa myymällä… Englannin pankille, Ranskan pankille tai Saksan valtakunnanpankille [korostus lisätty]. [4]
Warburgin pohdiskelu osoittaa, että alkuperäinen syy toisen keskuspankin luomiselle — jolla on enemmän valtaa kuin Yhdysvaltain toisella pankilla — ei viitannut “täystyöllisyyden” ja “hintavakauden” kaltaisiin nykyaikaisiin tavoitteisiin. Pikemminkin tuon ajan perusteet olivat vaatimukset “joustavasta valuutasta”, joka laajentuisi tai supistuisi “kaupan tarpeiden” mukaisesti.
Noin yhdeksän kuukautta Warburgin kirjoituksen ilmestymisestä keinottelijoiden epäonnistuneet kaupat laukaisivat talletuspaon ja se paisui lopulta vuoden 1907 paniikiksi. Maksukyvyttömät pankit romahtivat, kun taas maksukykyisten, joskin epälikvidien eli omaisuuden rahaksi muutettavuuden vaikeuksista kärsivien, pankkien oli lyöttäydyttävä yhteen yksityisten lainoittajien, kuten J. P. Morganin, kanssa. Kokemukset johtivat kasvaviin vaatimuksiin perustaa julkinen “viime käden luotottaja” ja perinteisessä historiankirjoituksessa tämä ajanjakso mainitaan keskeisenä tukena uuden keskuspankin perustamiselle. [5] Eri mieltä olevat tutkijat kuitenkin väittävät, että joukko voimakkaita taloudellisia eturyhmiä oli jo vuosia ajanut Yhdysvaltain keskuspankin perustamista kuin käärmettä pyssyyn — ja Warburgin kirjoitus on epäsuorasti vahvistanut tämän. [6]
Suuri osa niistä rakenteista, joista tulisi hieman myöhemmin Yhdysvaltain keskuspankin toimintaa ohjaava laki, syntyivät Georgian osavaltion kaakkoiskulmassa sijaitsevalla Jekyll Island -nimisellä saarella järjestetyissä salaisissa kokouksissa marraskuussa 1910. Kokouksiin ottivat osaa New Yorkin senaattori Nelson Aldrich (ja hänen sihteerinsä Arthur Shelton), Henry P. Davison (J. P. Morgan & Companyn vanhempi partneri) [7], National City Bank of New Yorkin (nykyisin osa Citibankia) pääjohtaja Frank A. Vanderlip, Bankers Trustin (nykyisin osa Deutsche Bankia) apulaistoimitusjohtaja ja myöhemmin perustetun Yhdysvaltain keskuspankin ensimmäinen pääjohtaja Benjamin Strong Jr., First National Bank of New Yorkin (nykyisin osa Citibankia) toimitusjohtaja Charles D. Norton (J. P. Morganin hallitsema pankkiryhmä), valtiovarainministeriön apulaissihteeri A. Piatt Andrew, eversti Edward M. House (myöhemmin presidentti Woodrow Wilsonin läheinen avustaja) ja itse Paul Warburg (Kuhn, Loeb & Companyn partneri, Rothschildien pankkidynastian edustaja Englannissa ja Ranskassa ja keskieurooppalaisen Warburgin pankkiryhmän johtajan Max Warburgin veli). [8]
Nämä hallinnon ja pankkitoiminnan merkittävät henkilöt tiesivät, että heidän tulisi pitää matalaa profiilia matkallaan Jekyll Island. Tämä meni niin pitkälle, että he matkustivat paikan päälle väärillä nimillä (jotta lehdistö ei alkaisi ihmetellä, miksi näin vaikutusvaltaiset ihmiset tapaavat salassa). Tällainen juonittelu on ymmärrettävästi ruokkinut kaikenlaista keskustelua, joista osa on saanut salaliittomaisia vivahteita. Kuten toimittaja Roger Lowenstein sanoi Marketplacelle antamassaan haastattelussa:
Sinun on annettava kunnia salaliittoteoreetikoille, koska itse asiassa se oli salaliitto. … Kutsun sitä isänmaalliseksi salaliitoksi, mutta siellä oli senaattori Rhode Islandilta, kaveri nimeltään Nelson Aldrich. … Hän päätti myöhemmin urallaan, että tarvitsemme keskuspankin. Niinpä hän järjesti — en keksinyt tätä omasta päästäni, se ei ole peräisin Warner Bros. -elokuvastudiolta tai vastaavasta — muka metsästysreissun Georgian rannikolla sijaitsevalle saarelle [Jekyll Island]. Saarella oli hieno lomakeskus, jonka jäsenenä J. P. Morgan oli. [Morgan] varmisti, että klubilla ei tuolloin ollut muita ihmisiä läsnä. Ja senaattori, kolme pankkiiria, valtiovarainministeriön apulaissihteeri — joka ei muuten kertonut pomolle matkastaan — viettivät viikon siellä. He herkuttelivat villikalkkunalla, viiriäisillä ja täytetyillä ostereilla. He kirjoittivat ensimmäisen luonnoksen tulevan Yhdysvaltain keskuspankin toimintaa ohjaavasta laista. [9]
Vuoden 1913 liittovaltion keskuspankkilaki
Yhdysvaltain keskuspankin virallisilla verkkosivuilla se kuvaa sen toiminnan mahdollistavaa lainsäädäntöä seuraavasti: “Vuoden 1913 liittovaltion keskuspankista annetulla lailla perustettiin Yhdysvaltain keskuspankkijärjestelmä Yhdysvaltain keskuspankiksi tarjoamaan kansakunnalle turvallisempi, joustavampi ja vakaampi raha- rahoitusjärjestelmä.” [10]
Presidentti Woodrow Wilson allekirjoitti alkuperäisen liittovaltion keskuspankkilain 23. joulukuuta kello 18:02. (Se, että näin merkittävä lainsäädäntö saatettiin voimaan ennen jouluaattoa, on auttanut lisäämään keskuspankin perustamisen ympärillä pyöriviä epäilyjä.) Edellisenä päivänä Yhdysvaltain edustajainhuone hyväksyi lopullisen lakiesityksen äänin 298–60 ja senaatti hyväksyi sen 23. joulukuuta äänin 43–25. [11]
Tyypilliseen tapaan keskuspankkitoiminnan mahdollistaneessa lainsäädännössä ei määritelty kaikkia uuden Yhdysvaltain keskuspankin toiminnallisia yksityiskohtia. Kuten Sandra Kollen Ghizoni Atlantan aluepankista selittää:
Lailla [liittovaltion keskuspankista] perustettiin Yhdysvaltain keskuspankin järjestelykomitea (RBOC, Reserve Bank Organization Committee), jonka tehtävänä oli valita aluepankkien (varantopankkien) sijainnit ja piirtää niiden aluerajat.
RBOCin koostui valtiovarainministeri William G. McAdoosta, maatalousministeri David F. Houstonista ja valtion nimittämästä rahakomissaari John Skelton Williamsista. RBOC:lle annettiin tehtäväksi nimetä kahdeksasta kahteentoista kaupunkia liittovaltion keskuspankkikaupungiksi ja jakaa maa piireihin, joista kukin sisältää yhden keskuspankkikaupungin. Lisäksi kunkin piirin rajojen oli huomioitava alueen “sopivuus ja tavanomainen liiketoiminta.” …
RBOC:n jäsenet matkustivat kuuden viikon aikana yli 16 000 kilometriä tavatakseen yritysjohtajia, pankkiireja, kauppakamarien edustajia, selvitysyhtiöiden yhdistyksiä ja muita edustajia. He halusivat kuulla heiltä, miksi liittovaltion aluepankin pitäisi sijaita juuri heidän kaupungissaan. Julkisia kuulemisia järjestettiin kahdeksassatoista kaupungissa. … Kuulemistilaisuuksista syntyi yli 5000 sivua todistuksia ja niiden aikana käsiteltiin monenlaisia aiheita. …
Jotkut kaupungeista olivat itsestään selviä valintoja, kuten New York, Chicago ja St. Louis, jotka oli nimetty varantokaupungeiksi vuoden 1863 kansallisen pankkilain ja sitä seuraavan lainsäädännön nojalla. Monet kaupungit olivat kuitenkin asiasta eri mieltä päätösten tultua julki, vaikka RBOC yritti selventää piirien piirtämiseen ja aluekonttorien sijaintipaikkoja koskevia valintakriteerejä. …
Yhdysvaltain keskuspankin aluepankin asemaa haki lopulta 37 kaupunkia. Niistä valittiin kaksitoista kaupunkia: Boston (alue 1), New York (alue 2), Philadelphia (alue 3), Cleveland (alue 4), Richmond [Virginia] (alue 5), Atlanta (alue 6), Chicago (alue 7), St. Louis (alue 8), Minneapolis (alue 9), Kansas City (alue 10), Dallas (alue 11) ja San Francisco (piiri 12) [korostus lisätty]. [12]
On tärkeää ymmärtää, että alun perin jokaisella kahdestatoista aluepankista oli huomattava itsenäisyys: kukin aluepankki asetti oman pääjohtajansa johdolla oman rahapolitiikkansa. toisin kuin nykyään, ei ollut olemassa “Yhdysvaltain keskuspankin” diskonttokorkoa, vaan sen sijaan St. Louisin tai Dallasin aluepankin asettama diskonttokorko. [13] Tilanne muuttui täysin vuonna 1935, kuten tulet pian huomaamaan.
Suurimmat muutokset Yhdysvaltain keskuspankin toimintaa ohjaavaan lakiin.
Kongressi on muuttanut liittovaltion keskuspankkilakia useita kertoja sen perustamisesta lähtien. Tässä osassa kuvaamme kahta merkittävimmistä muutosjaksoista.
Vuoden 1935 pankkilaki
Vaikka amerikkalaiseen pankkijärjestelmään vaikuttava laaja lainsäädäntö hyväksyttiin vuosina 1932 ja 1933 — mukaan lukien kuuluisa pankkilaki vuodelta 1933 (tunnetaan yleisesti Glass-Steagall-lakina) — merkittävimmät muutokset itse keskuspankkijärjestelmän rakenteeseen sisältyivät vuoden 1935 pankkilakiin.
Uusi lainsäädäntö vahvisti Yhdysvaltain liittovaltion keskuspankkijärjestelmän valtaa yleisesti ja siirsi sen vahvasti Washington, D.C.:n käsiin, pois keskuspankkijärjestelmän alueellisilta keskusyhteisöiltä. Vuoden 1935 pankkilaki kuitenkin teki Yhdysvaltain keskuspankista myös huomattavasti aiempaa riippumattomamman liittovaltiosta. Kuten Yhdysvaltain keskuspankin virallinen historioitsija Richmondin aluepankista selittää tässä yhdessä kahden muun tutkijan kanssa kirjoittamassaan artikkelissa:
Uudelleenjärjestely sisälsi kosmeettisia ja siitä johtuvia muutoksia… Johtokunnan päälliköstä (jota kutsuttiin aiemmin liittovaltion keskuspankin johtajaksi) tuli johtokunnan puheenjohtaja [samalla kun] … [kaikista] johtokunnan jäsenistä (joita kutsuttiin aiemmin jäseniksi) tuli [aluepankkien] kuvernöörejä [eli pääjohtajia].
Johtokunnasta tuli entistä riippumattomampi liittovaltion toimeenpanoelimistä. Liittovaltion keskuspankin puheenjohtajana toiminut valtiovarainministeri ja rahakomissaari, joka oli toiminut liittovaltion keskuspankin johtokunnan jäsenenä, eivät enää olleet osa Yhdysvaltain keskuspankin [hallintorakennetta] vuoden 1936 jälkeen. Yhdysvaltain keskuspankki siirsi kokouksensa valtiovarainministeriöstä uuteen Constitution Avenue -kadun varteen rakennettuun Eccles-rakennukseen ja siirsi henkilöstönsä samaan paikkaan. …
Jokaisen keskuspankkialueeen toimitusjohtaja, jota oli kutsuttu kuvernööriksii, sai presidentin [eli pääjohtajan] tittelin. …
Liittovaltion keskuspankin johtajien nimikkeiden muuttamisella oli sekä symbolista että oikeudellista merkitystä. Ympäri maailmaa keskuspankkien lopullisia päätöksentekijöitä kutsuttiin kuvernööreiksi. … Vuoden 1913 liittovaltion keskuspankkilain mukaan aluepankkien toimitusjohtajat nimettiin pääjohtajiksi, koska Yhdysvaltain keskuspankkijärjestelmän perustajat pitivät järjestelmää itsenäisten varantopankkien liittona, joista kukin toimii riippumattomasti Washington, D.C.:n Yhdysvaltain keskuspankin johtokunnan yleisvalvonnassa. Kuvernöörit eli pääjohtajat olivat aktiivisia toimeenpanevia virkamiehiä, jotka ohjasivat organisaationsa jokapäiväistä toimintaa.
Vuoden 1935 pankkilaki muutti järjestelmän johtajien nimikkeet siten, että antaisivat selkeämmin ymmärtää vallan keskittämistä keskuspankin johtokunnalle ja kahdentoista aluepankin riippumattomuuden ja aseman vähenemistä. …
Tämän [liittovaltion keskuspankkilain] uudelleenkirjoituksen myötä aluepankit menettivät tietyt oikeudelliset valtuudet ja suurimman osan [raha]poliittisesta riippumattomuudestaan. Alun perin kukin aluepankki vastasi avomarkkinaoperaatioista omalla alueellaan. Pankit päättivät itse, mitä arvopapereita he ostivat omille tileilleen, milloin milläkin hinnalla. …
Vuoden 1935 laki korvasi [edellisen väliaikaisen] järjestelyn luomalla [avomarkkinakomitean] FOMC:in nykyaikaisen rakenteen. … Yhdysvaltain keskuspankin avomarkkinakomiteaa ohjasi koko järjestelmän avomarkkinaoperaatioita. Ne toteutettiin uudessa järjestelyssä New Yorkin aluepankin kaupankäyntivälineiden avulla. Tämän rakenteen puitteissa aluepankit osallistuivat koordinoidun kansallisen rahapolitiikan luomiseen sen sijaan, että harjoittaisivat kukin itsenäistä rahapolitiikkaa omilla alueillaan.
Rahapolitiikan tärkein väline, avomarkkinaoperaatioiden, hallinta annettiin avomarkkinakomitealle, jossa äänestyssäännöt suosivat johtokuntaa. Vuoden 1935 pankkilaki antoi johtokunnalle [myös] määräysvallan muista rahapolitiikan välineistä. Laki valtuutti johtokunnan asettamaan varantovelvoitteet ja korot jäsenpankkien talletuksille. [loppuviitteet poistettu, korostus lisätty] [14]
Ja näin Yhdysvallat onnistui vuoden 1935 lainsäädännön avulla luomaan aidosti “nykyaikaisen” keskuspankin, joka perustui eurooppalaiseen keskuspankkimalliin. Jätetään syrjään kysymys siitä, mitä hyötyä vallan keskittämisestä Washingtoniin oli, mutta on kuitenkin turvallista sanoa, että tätä versiota liittovaltion keskuspankista ei olisi poliittisesti hyväksytty vuoden 1913 lopulla. Itse asiassa sanaa liittovaltio käytettiin siksi, että näin amerikkalaiset voitaisiin vakuuttaa siitä, että kyseessä olisi suhteellisen hajautettu itsenäisten pankkien muodostama verkosto.
Vuoden 1977 Yhdysvaltain keskuspankin uudistuslaki
Toinen tärkeä käsittelemämme uudistus on osuvasti nimetty vuoden 1977 Yhdysvaltain keskuspankin uudistuslaiksi. Jos vuoden 1935 antoi Yhdysvaltain keskuspankille enemmän itsenäisyyttä liittovaltiosta, niin vuoden 1977 oli suunniteltu kiristämään talutushihnaa. [*]
Vuoden 1977 merkittävin seuraus on siihen Yhdysvaltain keskuspankille annettu nimenomainen tehtävä, jota yleisesti kutsutaan “kaksoismandaatiksi”. Kuten Philadelphian aluepankin Joy Zhu selittää:
Kongressi ohjasi liittovaltion keskuspankkia vain “toimittamaan joustavaa valuuttaa, tarjoamaan keinoja yritystodistusten rediskonttaukseen ja luomaan pankkitoiminnan tehokkaampi valvonta Yhdysvaltoihin. Itse asiassa Yhdysvaltain keskuspankin keskeisenä tarkoituksena oli tarjota joustavampi valuutta- ja pankkivarantojen tarjonta pankkipaniikkien [ja muun muassa niistä johtuvien talletuspakojen] torjumiseksi. Alkuperäisessä lainsäädännössä oletetaan jatkossakin noudatettavan kultakantajärjestelmää, jolla oli taipumus pitää inflaatio automaattisesti hallinnassa pitkällä aikavälillä. …
1970-luvulla tultaessa kultakannasta oli luovuttu ja paheneva inflaatio ja työttömyys olivat kyseenalaistaneet tuon aikaisen rahapoliittisen toiminnan. Vuoden 1977 uudistuslaki muutti alkuperäistä lainsäädäntöä määrittelemällä keskuspankin tehtäväksi “ylläpitää raha- ja luottoaggregaattien kasvua suhteessa talouden pitkän aikavälin potentiaaliin lisätä tuotantoa, jotta voidaan edistää suurinta työllisyyttä, vakaita hintoja ja maltillisia pitkiä korkoja.”
Vaikka uudistuslaki velvoittaa Yhdysvaltain keskuspankin toteuttamaan kolme poliittista tavoitetta, keskuspankki keskittyy työllisyyteen ja hintoihin [korostus lisätty]. [15]
Näin ollen kongressin Yhdysvaltain keskuspankille määrittelemä kaksoismandaatti on siis maksimoida työllisyys ja hintavakaus. Taloustieteen ammattilaisten keskusteluissa rahapolitiikasta keskitytään yleensä siihen, mitkä rahapolitiikan välineet ja/tai institutionaaliset puitteet edistävät parhaiten näiden kahden tavoitteen saavuttamista, jotka — “Phillipsin käyrää” kannattavien taloustieteilijöiden mukaan [16] — ovat ristiriidassa ainakin lyhyellä aikavälillä.
Yhdysvaltain keskuspankin nykyinen organisaatio
Yhdysvaltain keskuspankkijärjestelmässä on kaksitoista aluepankkia, yksi kutakin aluetta kohden, ja jokainen niistä sijaitsee jossain alueen kaupungissa. Johtokunta istuu Washington D.C.:ssä.
Johtokunta koostuu seitsemästä jäsenestä, joista jokaista kutsutaan kuvernööriksi eli pääjohtajaksi (siis johtokunta). Jokainen johtokunnan jäsen eli pääjohtaja nimitetään neljätoista vuotta kestävälle kaudelle sen jälkeen, kun Yhdysvaltain presidentti on nimittänyt hänet ja senaatti on vahvistanut päätösehdotuksen. Presidentin on myös nimitettävä ja senaatin vahvistettava kaksi johtokunnan jäsentä puheenjohtajaksi ja varapuheenjohtajaksi. Heidät nimitetään kuitenkin vain nelivuotiselle kaudelle. [17]
Kuten nimestä voi jo päätellä, niin seitsenjäseninen johtokunta on Yhdysvaltain keskuspankin toimintaa ohjaava ylin toimielin. “Avomarkkinaoperaatioina” (joita tarkastellaan yksityiskohtaisesti viidennessä luvussa) tunnettua rahapolitiikan erityistä muotoa hallitsee kuitenkin kahdestatoista jäsenestä koostuva avomarkkinakomitea (Federal Open Market Committee, FOMC).
Johtokunnan jäsenistä seitsemän istuu aina avomarkkinakomiteassa ja loput viisi jäsentä ovat aluepankkien pääjohtajia: yksi on aina New Yorkin aluepankin pääjohtaja (= presidentti), kun taas loput neljä valitaan muista yhdestätoista pankkialueesta ja he — nämä neljä — palvelevat avomarkkinakomiteassa vuoden mittaisella kiertävällä nimitysperiaatteella. [18]
Kuten nimestä voidaan päätellä, seitsemän jäsenen johto kunta on liitto valtion reservi toimien kattava auktoriteetti. “Avoimet markkina operaatiot” (jotka analysoidaan yksityiskohtaisesti luvussa 5) tunnetun raha politiikan erityistä osaa käsittelee kuitenkin kahdentoista jäsen valtion avoin markkina komitea (FOMC).
Lopuksi todettakoon, että seuraavan kaavion pitäisi auttaa kuvaamaan toimijoiden välisiä suhteita:
Viitteet
[1] Kiehtova itävaltalaisesta näkökulmasta kirjoitettu kuvaus Andrew Jacksonin taistelusta Yhdysvaltain toisen setelipankin johtajaa Nicholas Biddleä vastaan, ks. Dan Sanchez, “The 19th-Century Bernanke”, Mises Wire, 1.9.2009. Tavanomainen historiallinen näkemys, ks. “Andrew Jackson shuts down Second Bank of the U.S.”.
[2] Kaksi artikkelia Yhdysvaltain niin sanotusta vapaan pankkitoiminnan ajasta on kirjoittanut Yhdysvaltain keskuspankkiin sidoksissa olevaa taloustietelijää, ks. Daniel Sanches, “The Free-Banking Era: A Lesson for Today?”, Federal Reserve Bank of Philadelphia Research Department, Economic Insights (Third Quarter 2016): 9–14; ja Gerald P. Dwyer Jr., “Wildcat Banking, Banking Panics, and Free Banking in the United States”, Federal Reserve Bank of Atlanta, Economic Review (Joulukuu1996): 1–20. Nämä kaksi artikkelia puolestaan mainitsevat useita merkittäviä itävaltalaisen “vapaan pankkitoiminnan” kannattajien leirin, siis George Selginin ja Lawrence Whiten, kirjoittamia teoksia.
[3] Katso tästä asiasta Sanches 2016, s. 9.
[4] Paul Warburg, “Defects and Needs of Our Banking System”, New York Times, 6.1.1907. Saatavilla (maksusta/tilauksesta).
[5] Esimerkkinä siitä, miten vuoden 1907 paniikkia ja sen suhdetta keskuspankkitoimintaan on tavanomaisesti tarkasteltu, ks. Jon R. Moen ja Ellis W. Tallman “The Panic of 1907”, Federal Reserve History, 4.12.2015. Artikkeli on kirjoitettu Yhdysvaltain keskuspankille ja Tallman työskentelee Clevelandin aluepankissa.
[6] Katso esimerkiksi Murray N. Rothbardin teos The Origins of the Federal Reserve (Auburn, AL: Ludwig von Mises Institute, 2009; ote Murray N. Rothbardin teoksesta A History of Money and Banking in the United States: the Colonial Era to World War II).
[7] Jotkut libertaarit kirjoittajat väittävät Vanderlipin olleen National City Bankin varapääjohtaja. Hän oli varapääjohtaja astuessaan National City Bankin palvelukseen, mutta Jekyll Islandin kokouksen aikaan hänet oli nimitetty jo pankin pääjohtajaksi. Ks. C. E. Booth, “Biography of Frank A. Vanderlip: A Brief Biography of Rockefeller protege [sic] Frank Vanderlip”, 1914, Modern History Project, luettu 1.1.2020.
[8] Gary Richardson ja Jessie Romero, Richmondin aluepankki, “The Meeting at Jekyll Island”, Federal Reserve History, 4.12.2015. [Suom. huom. — ks. myös Jerry W. Markham, A Financial History of the United States: From J. P. Morgan to the Institutional Investor (1900–1970) (New York, NY: M. E. Sharpe 2002), s. 43–46; J. Lawrence Broz, The International Origins of the Federal Reserve System (Ithaca, NY: Cornell University Press 2009), ss. 173–180; James Grant, The Forgotten Depression: 1921: The Crash That Cured Itself (New York, NY: Simon & Schuster 2014), s. 37; Roger Lowenstein, America’s Bank: The Epic Struggle to Create the Federal Reserve (New York, NY: Penguin), ss. 107–115]
[9] Roger Loewenstein, Kai Ryssdalin ja Bridget Bodnarin lainaus, “How a Secret Meeting on Jekyll Island Led to the Fed”, Marketplace, 20.10.2015.
[10] “Federal Reserve Act”, Board of Governors of the Federal Reserve, luettu 8.1.2020.
[11] Keskuspankkilain äänestystulokset saatavilla “The Federal Reserve Act of 1913 — A Legislative History”, Law Librarians’ Society of Washington, D.C.”, viimeksi muokattu elokuussa 2009.
[12] Sandra Kollen Ghizoni, Atlantan aluepankki, “Reserve Bank Organization Committee Announces Selection of Reserve Bank Cities and District Boundaries”, Federal Reserve History, 22.11.2013
[13] Kirjoittaja (Murphy) törmäsi tähän kahtiajakoon kirjoittaessaan kirjaa suuresta lamasta. Kumotakseen (nyt oletusarvoisena totena pidetyn) väitteen, jonka mukaan Yhdysvaltain keskuspankin “tiukka rahapolitiikka” aiheutti 1930-luvun talouskatastrofin, Murphy halusi erottaa “Yhdysvaltain keskuspankin” 1920-luvun alun korkotavoitteet 1930-luvun alun korkotavoitteista. Mutta itse asiassa tällaista tavoitetta ei ollut, koska Yhdysvaltain keskuspankilla ei ollut yhtenäistä rahapolitiikkaa ennen kuin vuoden 1935 laki oli säädetty. (Murphy teki tämän havainnon sattumalta käyttämällä New Yorkin aluepankin diskonttokorkoja, jotka olivat ennätyksellisen korkealla tasolla vuosina 1920–21 ja sitten ennätyksellisen alhaisella tasolla vuosina 1929–31. Tämä tekee vaikeaksi kiihkeän kaksikymmentäluvun ja suuren laman historian yhteensovittamisen vuoden 1929 pörssiromahduksen jälkeistä “tiukkaa rahapolitiikkaa” koskevien väitteiden kanssa.) Ks. Robert P. Murphy, The Politically Incorrect Guide to the Great Depression and the New Deal (Washington, DC: Regnery 2009), ss. 76–80.
[14] Gary Richardson, Alejandro Komai ja Michael Gou, “Banking Act of 1935”, Federal Reserve History, 22.11.2013.
[15] Joy Zhu, Federal Reserve Bank of Philadelphia, “Federal Reserve Reform Act of 1977”, 22.11.2013.
[16] Phillipsin käyrän mukaan työttömyys (U) vaikuttaa inflaatioon (I) käänteisesti, toisin sanoen samaan aikaan ei voi vallita matalaa työttömyyttä ja matalaa inflaatiota ja päinvastoin. Ks. Kevin D. Hoover, “Phillips Curve”, Library of Economics and Liberty (Econlib), Liberty Fund, Inc., luettu 8.1.2020.
[17] Ks. “About the Federal Reserve System” ja “Federal Reserve Board”, Structure of the Federal Reserve System, Board of Governors of the Federal Reserve
[18] Ks. “About the FOMC”, Federal Open Market Committee, Board of Governors of the Federal Reserve, luettu 8.1.2020.
[*] Laajahko suomenkielinen perusjohdanto raha- ja finanssipolitiikan suhteisiin 1960-luvun kynnyksellä ennen vuoden 1977 muutoksia Yhdysvalloissa, ks. Ahti Karjalainen, “Suomen Pankin rahapolitiikan ja valtion talouden väliset suhteet vuosina 1811–1953 lähinnä likviditeettianalyysin valossa”, 1959, Suomen Pankin taloustieteellisen tutkimuslaitoksen julkaisuja, Sarja B:21,
Suomennos Robert P. Murphyn (Twitter) kirjoittamasta artikkelista “The History and Structure of the Federal Reserve System”. Artikkeli on julkaistu alun perin Mises Instituten verkkosivuilla 13.1.2019
Taloustieteen tohtori Rober P. Murhy on Texasin teknillisen yliopiston Free Market Instituten apulaistutkijaprofessori, Mises Instituten, Fraser Instituten ja Independent Instituten vanhempi tutkija ja Institute for Energy Researchin vanhempi ekonomisti. Aiemmin hän on työskennellyt muun muassa New Yorkin yliopiston, Hillsdale Collegen, Laffer Associatesin ja Pacific Research Instituten palveluksessa. Murphy on julkaissut uransa aikana lukemattomia kirjoja, kansantajuisia kirjoituksia ja akateemisia artikkeleita. Hänen uusin kirjansa on Contra Krugman: Smashing the Errors of America’s Most Famous Keynesian.
Kirjoituksen on suomentanut Thomas Brand (Twitter).
