Yksilö ja teollinen vallankumous
Ludwig von Misesin kolmas luento vuodelta 1952
Liberaalit korostivat yksilön merkitystä. 1800-luvun liberaalit katsoivat yksikön kehityksen olevan tärkeintä. “Yksilö ja individualismi” olivat edistysmielisten ja liberaalien iskulause. Taantumukselliset olivat jo hyökänneet tätä kantaa vastaan 1800-luvun alussa.
1800-luvun rationalistit ja liberaalit huomauttivat hyvien lakien tarpeellisuudesta. Muinaiset tavat, joita ei voitu perustella järjellisesti, olisi hylättävä. Lain ainoa oikeuttamisperusta oli se, oliko se omiaan edistämään julkista yhteiskunnallista hyvinvointia. Monissa maissa liberaalit ja rationalistit edistivät kirjallisten perustuslakien asiaa, lakien kodifiointia ja uusia lakeja, jotka mahdollistaisivat kaikkien yksilöiden kykyjen kehittymisen.
Vastaveto tähän ajatukseen kehittyi etenkin Saksassa, jossa juristi ja oikeushistorioitsija Friedrich Karl von Savigny (1779–1861) oli aktiivinen asian suhteen. Savigny ilmoitti, että ihmiset eivät voi kirjoittaa lakeja; lait kehittyvät jollain mystisellä tavalla koko yksikön sielusta. Yksilö ei ajattele — kansa tai yhteiskunnallinen kokonaisuus käyttää yksilöä vain omien ajatustensa ilmaisemiseen. Marx ja marxilaiset korostivat tätä ajatusta hyvin voimakkaasti. Marxistit eivät tässä suhteessa olleet Hegelin seuraajia, joiden historiallisen evoluution pääajatuksena oli evoluutio kohti yksilön vapautta.
Marxin ja Engelsin näkökulmasta yksilö oli merkityksetön asia kansakunnan silmissä. Marx ja Engels kiistivät yksilön roolin historiallisessa kehityksessä. Heidän mukaansa historia kulkee omia teitään. Aineelliset tuotantovoimat kulkevat omalla tavallaan ja kehittyvät yksilöiden tahdosta riippumatta. Historialliset tapahtumat ovat luonnonlainomaisia välttämättömyyksiä. aineelliset tuotantovoimat toimivat ikään kuin oopperaohjaaja; heillä on oltava sijainen ongelmatapauksessa samalla tavoin kuin oopperaohjaajalla on oltava sijainen, jos laulaja sairastuu. Tämän ajatuksen mukaan esimerkiksi Napoleon ja Dante eivät olleet tärkeitä — jos he eivät olisi ilmestyneet ottamaan omaa erityistä paikkaa historiassa, joku muu olisi ilmestynyt lavalle heidän sijastaan.
Tiettyjen sanojen ymmärtämiseksi sinun on ymmärrettävä saksan kieltä. 1600-luvulta lähtien Saksassa tehtiin huomattavia ponnistuksia latinankielisten sanojen käytön lopettamiseksi ja niiden poistamiseksi saksan kielestä. Monissa tapauksissa vierassana säilyä, vaikka tarjolla oli myös saksankielinen ilmaus, jolla oli sama merkitys. Nämä kaksi sanaa saivat alkunsa synonyymeinä, mutta historian kuluessa ne saivat eri merkityksiä. Otetaan esimerkiksi sana Umwälzung, joka on kirjaimellinen saksankielinen käännös latinan vallankumousta tarkoittavasta sanasta. Latinankielisessä sanassa ei ollut kyse taistelusta. Sanaan “vallankumous” on syntynyt kaksi merkitystä — yksi viittaa väkivaltaan ja toinen puolestaan asteittaiseen vallankumoukseen, kuten “teolliseen vallankumoukseen”. Marx kuitenkin käyttää saksankielistä sanaa vallankumous puhuessaan paitsi väkivaltaisista Ranskan tai Venäjän vallankumouksista, mutta myös viitatessaan asteittaiseen teolliseen vallankumoukseen.
Sanan teollinen vallankumous otti näin ohimennen sanoen Arnold Toynbee (1852–1883). Marxistit sanovat, että “se mikä edesauttaa kapitalismin kaatamista ei ole vallankumous — katso teollista vallankumousta.”
Marx antoi erityisen merkityksen orjuudelle, maaorjuudelle ja muille orjuuden järjestelmille. Hänen mukaansa työntekijöiden oli välttämättä oltava vapaita, jotta riistäjä voisi käyttää heitä hyväkseen. Tämä ajatus syntyi tulkinnasta, jonka hän liitti feodaaliherran tilanteeseen, jonka piti huolehtia työntekijöistään silloinkin, kun he eivät olleetkaan töissä. Marx tulkitsi liberaalien muutoksien kehittyneen siten, että ne kehittyivät vapauttamaan riistäjät työntekijän huolenpidon vastuusta. Marx ei nähnyt, että liberaali liike olisi edistänyt tasa-arvoa lain edessä orjan ja herran välillä.
Karl Marx uskoi, että pääoman kertyminen oli este. Hänen silmissään ainoa selitys varallisuuden kertymiselle oli, että joku oli ryöstänyt sen toiselta. Karl Marxille koko teollinen vallankumous oli yksinkertaisesti työväestön riistoa kapitalistien toimesta. Hänen mukaansa työntekijöiden tilanne huononi kapitalismin myötä. Ero heidän tilanteensa ja orjien ja maaorjien välillä oli vain se, että kapitalistilla ei ollut velvollisuutta huolehtia työntekijöistään, jotka eivät olleet enää hyväksikäytettävissä, kun taas maaherra oli velvollinen huolehtimaan orjista ja maaorjista. Tämä on toinen marxistisen järjestelmän ratkaisemattomista ristiriitaisuuksista. Silti monet taloustieteilijät hyväksyvät sen tänään ymmärtämättä, mistä tämä ristiriita koostuu.
Marxin mukaan kapitalismi on välttämätön ja väistämätön vaihe ihmiskunnan historiassa, joka vie ihmiset alkeellisista olosuhteista sosialismin vuosituhannelle. Jos kapitalismi on välttämätön ja väistämätön askel tiellä kohti sosialismia, niin Marxin näkökulmasta ei voida johdonmukaisesti esittää, että kapitalistin teot ovat eettisesti ja moraalisesti huonoja asioita. Miksi Marx siis hyökkää kapitalisteja vastaan?
Marxin mukaan kapitalistit ottavat osan tuotannosta haltuunsa ja eivät anna sitä työntekijöille. Marxin mukaan tämä on erittäin huono asia. Tämän seurauksena työntekijät eivät enää kykene kuluttamaan kaikkea tuotantoa. Osa siitä, mitä he ovat tuottaneet, pysyy kuluttamatta; on siis olemassa “alikulutusta”. Alikulutuksen vuoksi kansantaloudet ajautuvat toistuvasti taantumaan ja jopa lamaan. Tämä on marxistinen alikulutusselitys lamoille. Silti Marx näyttää ajautuvan ristiriitaan itsensä kanssa muissa yhteyksissä.
Marxistiset kirjoittajat eivät kerro, miksi tuotanto etenee yksinkertaisemmista monimutkaisempiin menetelmiin.
Marx ei myöskään maininnut seuraavaa tosiasiaa: 1700-luvun alussa Iso-Britannian väkiluku oli noin 5,5 miljoonaa. Vuosikymmenen puoleenväliin mennessä väestöä oli jo 6,5 miljoonaa, joista noin puoli miljoonaa eli äärimmäisessä köyhyydessä. Koko talousjärjestelmä oli tuottanut “ylijäämäväestön”. Ylijäämäväestön ongelma ilmeni Iso-Britanniassa ennen Manner-Eurooppaa. Tämä tapahtui ensinnäkin siksi, että Iso-Britannia on saari, joten muiden maiden armeijat eivät päässeet hyökkäämään sinne, mikä auttoi vähentämään Euroopan väestöä. Iso-Britannian sodat olivat sisällissotia, jotka olivat ikäviä, mutta ne loppuivat. Ja sitten tämän ylijäämäväestön poistuma loppui, joten väestön koko kasvoi. Euroopassa tilanne oli toisenlainen. Ensinnäkin Manner-Euroopassa oli enemmän mahdollisuuksia työskennellä maatalouden parissa kuin Englannissa.
Englannin vanha talousjärjestelmä ei kyennyt selviytymään ylijäämäväestön kanssa. Ylijäämä koostui enimmäkseen ikävistä ihmisistä — kerjäläisistä, ryöväreistä, varkaista ja prostituoiduista. Heitä tukivat erilaiset instituutiot, löyhien hoitoa koskevat lait [1] ja yhteisölliset hyväntekeväisyysjärjestöt. Jotkut värväytyivät armeijan tai laivaston palvelukseen. Myös maataloudessa oli tarpeettomia ihmisiä. Kiltajärjestelmän ja muiden alojen monopolijärjestelmä teki teollisuuden laajentamisesta mahdotonta. Noina esikapitalistisina aikoina oli jyrkkä jako niiden yhteiskuntaluokkien välillä, joilla oli varaa uusiin kenkiin ja vaatteisiin ja niihin, joilla ei ollut. Jalostusteollisuus tuotti valtaosaltaan tavaroita yläluokalle. Ne, joilla ei ollut varaa uusiin vaatteisiin, kuluttivat vaatteensa puhki tai olivat muiden hyväntekeväisyyden varassa. Silloin käytiin erittäin suurta käytettyjen vaatteiden kauppaa — kauppaa, joka hävisi melkein kokonaan, kun moderni teollisuus ryhtyi tuottamaan myös alaluokille. “Ylimääräiset” ihmiset olisivat kuolleet nälkää, jos kapitalismi ei olisi tarjonnut keinoja näiden “ylimääräisten” ihmisten ruokkimiseksi. Isorokkoon kuolleiden osuus oli suuri esikapitalistisena aikana; nyt isorokko on käytännössä pyyhitty maan päältä. Lääketieteen edistysaskeleet ovat myös kapitalismin tuote.
Se, mitä Marx kutsui teollisen vallankumouksen suureksi katastrofiksi, ei ollut katastrofi laisinkaan; se sai aikaan valtavan parannuksen ihmisten elämässä. Monet sellaiset ihmiset selvisivät hengissä, jotka eivät olisi muutoin selvinneet. Ei ole totta, kuten Marx sanoi, että teknologian parannukset olivat vain riistäjien käytettävissä ja että massat eläisivät huomattavasti huonommassa asemassa kuin teollisen vallankumouksen aattona. Kaikki, mitä marxistit sanoivat riistämisestä, on aivan väärin! Valheita! Itse asiassa kapitalismi teki mahdolliseksi sen, että monet ihmiset selviytyivät hengissä, jotka eivät muutoin olisi selviytyneet. Ja nykyään monet ihmiset tai suurin osa ihmisistä elää huomattavasti paremmin kuin heidän esivanhempansa 100 tai 200 vuotta sitten eli elintasomme on korkeampi.
1700-luvulla ilmestyi joukko merkittäviä kirjailijoita — tunnetuin heistä oli Adam Smith (1723–1790) — jotka vetosivat kaupan vapauteen. He argumentoivat monopoleja, kiltoja ja kuninkaan ja parlamentin myöntämiä etuoikeuksia vastaan. Toiseksi jotkut nerokkaat ihmiset, joilla ei ollut käytännössä lainkaan säästöjä ja pääomaa, ryhtyivät järjestämään köyhät töihin, ei tehtaisiin vaan tehtaiden ulkopuolelle eikä vain ylemmille luokille. Nämä vasta järjestäytyneet tuottajat alkoivat valmistaa yksinkertaisia tavaroita suurille massoille. Tämä oli suuri muutos, suuri tapahtuma; tämä oli teollinen vallankumous. Ja tämä teollinen vallankumous saattoi enemmän ruokaa ja muita tavaroita ihmisten saataville niin, että väestö kasvoi. Kukaan muu ei ollut yhtä sokea kuin Karl Marx. Toisen maailmansodan aattona väestö oli kasvanut niin paljon, että englantilaisia oli 60 miljoonaa.
Et voi verrata Yhdysvaltoja Englantiin. Yhdysvallat sai melkein alkunsa nykyaikaisen kapitalismin kansakuntana. Voimme kuitenkin sanoa suurelta osin, että läntisen sivilisaation maissa nykyään elävistä kahdeksasta ihmisestä seitsemän on elossa vain teollisen vallankumouksen ansiosta. Oletko sinä varma siitä, että olet yksi kahdeksasta, joka olisi elossa ilman teollista vallankumousta? Jos et ole varma, pysähdy ja pohdi teollisen vallankumouksen seurauksia.
Marxin tulkinta teollisesta vallankumouksesta pätee myös “ylärakenteen” tulkintaan. Marxin mukaan “aineelliset tuotantovoimat”, työkalut ja koneet, synnyttävät “tuotantosuhteet”, yhteiskuntarakenteen, omistusoikeudet ja niin edelleen, jotka muodostavat “ylärakenteen”, filosofian, taiteen ja uskonnon. “Ylärakenne”, Marx sanoi, riippuu yksilöiden yhteiskuntaluokasta, toisin sanoen onko henkilö runoilija, maalari ja niin edelleen. Marx tulkitsi kaiken, mitä kansakunnan hengellisessä elämässä tapahtuu, tästä näkökulmasta. Arthur Schopenhaueria (1788–1860) kutsuttiin osake- ja velkasijoittajien filosofiksi. Friedrich Nietzscheä (1844–1900) kutsuttiin suuryritysten filosofiksi. Marxisteilla oli heti selitys valmiina jokaista ideologian, musiikin, taiteen, kaunokirjallisuuden ja näytelmätaiteen muutosta varten. Jokainen uusi kirjallinen teos selitettiin sen päivän “ylärakenteella”. Kaikkea voitiin kuvata adjektiivilla — “porvarillinen” tai “proletaarinen”. Porvaristoa tarkasteltiin harmaana taantumuksellisena massana.
Älä usko, että ihmisen on mahdollista elää koko elämänsä tietyn ideologian mukaisesti uskomatta siihen. Sana “kypsä kapitalismi” osoittaa, kuinka syvästi sellaisetkin ihmiset olivat Marxin vaikutuksen alaisina, jotka eivät ajatelleet olevansa marxisteja. Herra ja rouva Hammond — itse asiassa lähes kaikki historioitsijat — ovat hyväksyneet teollisen vallankumouksen marxistisen tulkinnan. Ainoa poikkeus on historioitsija Thomas Southcliffe Ashton (1889–1968). [3]
Uransa toisessa vaiheessa Karl Marx ei ollut interventionistinen. Hän kannatti laissez fairea. Hän kannatti kapitalismin kehittymistä, koska hän odotti kapitalismin hajoavan ja sosialismin nousevan kapitalismin saavuttaessa kypsyyden. Tältä osin hän oli kirjoituksissaan ja kirjoissaan taloudellisen vapauden kannattaja.
Marx uskoi, että interventiotoimet olivat epäsuotuisia, koska ne viivästyttäisivät sosialismin tulemista. Ammattiliitot suosivat interventioita ja siksi Marx vastusti niitä. Ammattiyhdistysliike eivät joka tapauksessa tuota mitään, ja palkkatason nostaminen olisi ollut mahdotonta, jos tuottajat eivät olisi todellisuudessa tuottaneet enemmän.
Marx väitti, että interventiot vahingoittavat työväenluokan etua. Saksan sosialistit äänestivät Otto von Bismarckin sosiaalipoliittisia uudistuksia vastaan, jotka hän aloitti noin vuonna 1881 (Marx kuoli vuonna 1883). Ja Yhdysvalloissa kommunistit vastustivat New Deal -ohjelmaa. Tietenkin todellinen syy vallassa olleen hallituksen vastustamiselle oli hyvin erilainen. Yksikään oppositiopuolue ei halua antaa kovin paljon valtaa toiselle puolueelle. Sosialistisia ohjelmia laadittaessa jokainen olettaa hiljaisuudessa, että hän itse on suunnittelija tai diktaattori tai että suunnittelija tai diktaattori on älyllisesti täysin riippuvainen hänestä ja että suunnittelija tai diktaattori ajaa hänen asiaansa. Kukaan ei halua olla yksittäinen jäsen jonkun muun suunnittelujärjestelmässä.
Nämä ajatukset suunnittelusta palautuvat Platonin tutkimukseen kansakunnan muodosta. Platon oli erittäin rohkeapuheinen. Hän suunnitteli järjestelmän, jota yksinomaan filosofit hallitsevat. Hän halusi poistaa kaikki yksilön oikeudet ja päätökset. Kenenkään ei pitäisi mennä mihinkään, levätä, nukkua, syödä, juoda, peseytyä, ellei häntä käsketty tekemään niin. Platon halusi tehdä kaikista pelinappuloita suunnitelmassaan. Tarvitaan diktaattori, joka nimittää filosofin eräänlaiseksi pääministeriksi tai tuotantohallinnon keskushallinnon puheenjohtajaksi. Kaikkien tällaisten johdonmukaisesti sosialistien — esimerkiksi Platonin ja Hitlerin — ohjelma piti sisällään suunnitelman myös tulevien sosialistien tuotannosta, tulevien yhteiskunnan jäsenten jalostuksesta ja koulutuksesta.
Platonin jälkeisten 2300 vuoden aikana hänen ideoitaan on vastustettu hyvin vähän. Edes Kant ei vastustanut niitä. Marxistien ajatuksista keskusteltaessa on otettava huomioon psykologinen harha, joka saa ihmiset suosimaan sosialismia. Tämä ei rajoitu niihin, jotka kutsuvat itseään marxisteiksi.
Marxilaiset kiistävät, että olisi olemassa sellaista asiaa kuin tiedon etsiminen pelkästään tiedon itsensä vuoksi. Mutta he eivät kuitenkaan ole johdonmukaisia edes tässä tapauksessa, sillä heidän mukaansa yksi sosialistisen valtion tavoitteista on poistaa tällainen tiedon etsintä. Marxistit sanovat, että hyödyttömien asioiden tutkiminen on loukkaavaa.
Nyt haluan puhua totuuksien ideologisen vääristymisen merkityksestä. Luokkatietoisuutta ei kehitetä alussa, mutta sen on väistämättä seurattava. Marx kehitti opin ideologiasta, koska hän tajusi, että hän ei pystynyt vastaamaan sosialismia vastaan esitettyyn arvosteluun. Hänen vastauksensa oli: “Se, mitä sanot, ei ole totta. Se on vain ideologiaa. Se, mitä ihminen ajattelee, niin kauan kuin meillä ei ole luokatonta yhteiskuntaa, on väistämättä luokkaideologiaa — eli se perustuu väärään tietoisuuteen.” Ilman sen tarkempaa lisäselvennystä Marx oletti, että ideologia on luokalle ja sitä kehittäville luokan jäsenille hyödyllinen. Tällaisten ideoiden kehittelyn tavoitteena oli luokkaedun tavoittelu.
Marx ja Engels tulivat paikalle ja kehittivät proletariaattiluokan ideoita. Siksi tästä hetkestä lähtien porvariston oppi oli täysin hyödytön. Ehkä voidaan sanoa, että porvaristo tarvitsi tämän selityksen huonon omantunnon parkitsemiseen. Mutta miksi porvareilla pitäisi olla huono omatunto, jos heidän olemassaolonsa on välttämätöntä ja tarpeellista? Marxistisen opin mukaan porvaristo oli välttämätöntä, sillä ilman porvaristoa kapitalismi ei voisi kehittyä. Minkäänlaista sosialismiakaan ei voi olla ilman kapitalismin “kypsyyttä”.
Marxin mukaan porvarillinen taloustiede, jota kutsutaan joskus myös “porvarituotannon puolustukseksi”, auttoi porvareita. Marxistit olisivat voineet sanoa, että ajatus, jonka mukaan porvaristo hyväksyi tämän huonon porvarillisen teorian, teorialle, oikeutti heidän toimintansa ja heidän riistämiinsä ihmisiin kohdistuneen kapitalistisen tuotantotavan, mikä mahdollisti koko järjestelmän olemassaolon. Tämä olisi kuitenkin ollut hyvin epämarxistinen selitys. Ensinnäkin marxistisen opin mukaan porvarillinen tuotantojärjestelmä ei tarvitse oikeutusta tai perusteita; porvaristo riistää, koska heidän tehtävänsä on riistää, aivan kuten mikrobien tehtävä on riistää. Porvaristo ei tarvitse mitään perusteluja. Heidän luokkatietoisuutensa osoittaa heille, että heidän on tehtävä tämä; kapitalisteille on luonteenomaista riistää ja sortaa.
Marxin venäläinen ystävä kirjoitti hänelle, että sosialistien tehtävänä oli auttaa porvaristoa riistämään paremmin, ja Marx vastasi, että se ei ollut tarpeen. Sitten Marx kirjoitti lyhyen muistion sanomalla, että Venäjä voisi päästä sosialismiin ilman kapitalistista välivaihetta. Seuraavana aamuna hänen on pitänyt tajuta, että jos hän myöntää yhden maan voivan ohittaa yhden välttämättömän vaiheen, se tuhoaisi hänen koko teoriansa. Joten hän ei lähettänyt muistiota eteenpäin. Engels, joka ei ollut niin fiksu, löysi tämän paperin Karl Marxin työpöydältä, kopioi sen omakätisesti ja lähetti kopionsa Vera Zasulitšille (1849–1919), joka oli tullut kuuluisaksi sen jälkeen, kun hän oli yrittänyt salamurhata Pietarin kaupunginpäällikön Fjodor Trepovin ja valamiesoikeus vapautti hänet — hänellä oli loistava puolustusasianajaja. Zasulitš julkaisi Marxin muistion ja siitä tuli yksi bolševikkien suurista voimavaroista.
Kapitalistinen järjestelmä on järjestelmä, jossa eteneminen tapahtuu tarkalleen ansioiden mukaan. Jos ihmiset eivät pääse eteenpäin, heidän mielensä täyttyy katkeruudesta. He ovat haluttomia myöntämään, että he eivät ole riittävän älykkäitä päästäkseen eteenpäin. Monet syyttävät yhteiskuntaa ja kääntyvät sosialismin puoleen. Tämä taipumus on erityisen vahva älymystön keskuudessa. Koska ammattilaiset kohtelevat toisiaan tasavertaisina, kyvyttömämmät ammattilaiset pitävät itseään ei-ammattilaisia “parempana” ja kokevat ansaitsevansa enemmän tunnustusta kuin saavat. Kateudella on tärkeä rooli. Ihmisten keskuudessa vallitsee filosofinen taipumus olla tyytymättä nykyisiin olosuhteisiin. Myös poliittisiin olosuhteisiin liittyy tyytymättömyyttä. Jos olet tyytymätön, kysyt, miten vallitsevaa tilannetta voidaan muuttaa ja mihin suuntaan.
Marxilla oli “lahjaton”, toisin sanoen hän oli kyvyiltään puutteellinen. Hegel ja Feuerbach, erityisesti Feuerbachin kristinuskon kritiikki, vaikuttivat häneen. Marx myönsi, että riisto-oppi oli peräisin 1820-luvulla julkaistusta nimettömästä lehtisestä. Hänen talousoppinsa ja niiden vääristymät olivat peräisin David Ricardolta (1772–1823). [4]
Marx oli taloudellisesti tietämätön; hän ei tajunnut, että parhaita tuotantotapoja koskien saattoi ilmentyä epäilyksiä. Suuri kysymys on, miten käytämme saatavilla olevia niukkoja tuotannontekijöitä. Marx oletti, että mitä on tehtävä, on itsestään selvä asia. Hän ei ymmärtänyt, että tulevaisuus on aina epävarma, että jokaisen liikemiehen tehtävänä on tarjota jotain tuntemattomassa tulevaisuudessa. Kapitalistisessa järjestelmässä työntekijät ja teknologit tottelevat yrittäjää. Sosialismissa he tottelevat sosialistipuolueen virkamiehen tahtoa. Marx ei ottanut huomioon sitä tosiasiaa, että sen sanomisen, mitä on tehtävä, ja sen tekemisen, minkä joku muu on antanut tehtäväksi, välillä on eroa. Sosialistinen valtio on väistämättä poliisivaltio.
Valtion kuihtuminen oli vain Marxin yritys välttää vastaamasta kysymykseen siitä, mitä sosialismissa oikeastaan tapahtuisi. Sosialismin vallitessa tuomitut tietävät, että heitä rangaistaan koko yhteiskunnan eduksi.
Das Kapitalin kolmas osa on täynnä pitkiä lainauksia Iso-Britannian parlamentin valiokuntien kuulemistilaisuuksista, jotka koskivat rahaa ja pankkitoimintaa, ja niissä ei ole mitään järkeä. [5] Esimerkiksi: “Rahajärjestelmä on pohjimmiltaan katolinen, luottojärjestelmä olennaisesti protestanttinen… Mutta luottojärjestelmä ei vapaudu itsestään rahajärjestelmästä sen enempää kuin protestanttisuus vapautuu katolisuuden perustuksista.” [6] Täysin järjetöntä!
Toimittajan huomioita
[1] Englannin lainsäädäntö, joka koskee köyhille annettavaa julkista apua, joka on peräisin elisabethilaiselta aikakaudelta ja köyhäinapua muutettiin vuonna 1834, jonka tuloksena syntyi kansallisesti valvottu yhtenäinen apujärjestelmä.
[2] John L. ja Barbara Hammond kirjoittivat Labourer-trilogian (1911, 1917 ja 1919).
[3] T. S. Ashton, The Industrial Revolution 1760–1830 (London: Oxford University Press, 1998 [1948, 1961])
[4] The Principles of Political Economy and Taxation (London: John Murray, 1821 [1817]
[5] Capital: A Critique of Political Economy, III (Chicago: Charles H. Kerr, Chicago, 1909), s. 17, 530–677ff.
[6] Emt., s.696.
Ludwig von Mises piti yhdeksän luentoa 23. kesäkuuta — 3. heinäkuuta 1952 San Franciscon julkisessa kirjastossa Marxin dialektisen materialismin ja luokkataisteluteorian perustavanlaatuisista virheistä ja väärinkäsityksistä. Nämä luennot koottiin yhteen Marxism Unmasked: From Delusion to Destruction -nimiseen teokseen, jonka amerikkalainen Foundation for Economic Education julkaisi vuonna 2006. Individualism and the Industrial Revolution on kolmas Misesin luennoista.
Artikkelin on suomentanut Foundation for Economic Educationin luvalla Thomas Brand (Twitter). Lue lisää FEE:n tekijänoikeusohjeista.
