Matka koulunpenkiltä virkamiehen pallille
Henkilökohtainen tarina muotoiluopiskelijan muodonmuutoksesta
Olen työskennellyt viimeiset 16 kuukautta palvelumuotoilijana Maahanmuuttoviraston Inland Design nimisessä innovaatio- ja muotoilutiimissä. Kokeiluna alkaneelle Inland Design tiimille koittaa nyt uusi aika, sillä kaksi ja puoli vuotta kestänyt kokeilu loppui vuoden vaihteessa ja muotoilutiimi jakautuu nyt kahtia. Yksi meistä jää Maahanmuuttovirastoon ja kaksi siirtyy työkiertoon sisäministeriöön. (Kerromme asiasta lisää tulevassa Medium artikkelissa)
Pohdin tässä artikkelissa taivaltani opiskelijasta julkishallinnon virkamieheksi ja sitä, miten muotoilijan roolini on muuttunut.
Tärkeää ei ole määränpää vaan itse matka
Aloitin teollisen muotoilijan kandidaatin opinnot Aalto-yliopistossa syksyllä 2013. Suoritin kandiopinnot kolmessa vuodessa, ja jatkoin niiden jälkeen syksyllä 2016 englanninkieliseen Collaborative and Industrial Design (Yhteissuunnittelu ja teollinen muotoilu) maisteriohjelmaan. Puolentoista vuoden puurtamisen jälkeen sain perusopinnot valmiiksi, ja aloin etsiä maisterin opinnäytetyön tekemisen ohessa töitä.
Hyppy kokopäiväopiskelijasta virkamieheksi tapahtui syyskuussa 2018, kun aloitin palvelumuotoilijan työt Maahanmuuttovirastossa. Tiimissä oli ennestään kaksi muotoilijaa Susanne Miessner ja Mariana Salgado.
Ero muotoiluopiskelijana ja virkamiesmuotoilijana toimimisen välillä on suuri. Erot liittyvät mielestäni toimintaympäristön kehyksiin ja henkilöille asetettaviin tavoitteisiin. Nämä kaikki vaikuttavat siihen, miten muotoilutyötä tehdään ja minkälaisia rooleja muotoilijoille näissä prosesseissa annetaan ja minkälaisiksi ne muodostuvat.
Resurssit ja tavoitteet ohjaavat tekemistä
Yliopistossa meillä ei ollut projekteissa vaikuttavuuspaineita eivätkä resurssit, niin aika kuin rahakaan, rajoittaneet tekemistämme merkittävästi. Meillä opiskelijoilla oli melko vapaat kädet toteuttaa ideoitamme. Luovuus, rohkeus ja kriittisyys kannattelivat työtämme. Maahanmuuttovirastossa tilanne on hyvin toinen. Kehittämis- ja muotoilutyötä tehdään pääsääntöisesti muiden töiden ohessa tiukoissa aikaraameissa, ja kehittämisen on aina perustuttava todelliseen tarpeeseen ja hyvin argumentoituun visioon. Luovuus, rohkeus ja kriittisyys ovat Maahanmuuttovirastossa hyviä renkejä, mutta tärkeämpiä ovat esimerkiksi konseptin tai prototyypin tarkoituksenmukaisuus, tehokkuus ja asiakaskeskeisyys.
Resurssirajoitteiden ja kehittämisen selkeiden tavoitteiden saavuttamisen kanssa työskenteleminen on vaatinut opettelua. Olen joutunut opettelemaan muun muassa tehtävien priorisointia, pohtimaan tarkasti paljonko aikaa ja vaivaa asioiden hiomiseen käytän ja miten suunnittelen työpajat, jotta aika saadaan käytettyä mahdollisimman tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti.
Muotoiluopiskelijasta asiantuntijaksi, fasilitoijaksi, muotoilun puolestapuhujaksi ja kehitysoptimistiksi
Merkittävä oppimisen paikka on ollut myös oman asiantuntijaroolin omaksuminen. Aalto-yliopiston projekteissa tiimit koostuivat pääsääntöisesti samanmielisistä luokkakavereista eli toisista muotoilijoista. Kaikki tiimin jäsenet olivat tasaveroisessa asemassa, eikä ideointia ja toteutusta johtanut kukaan. Työt tehtiin innostuneena yhteisessä konsensushengessä. Roolini oli olla yksi monista muotoilijoista ja pyrkiä yhteistyön kautta sopimaan toteutettavista ideoista ja henkilökohtaisesta panoksesta, jonka annan projektille.
Maahanmuuttovirastossa asiat toimivat tässä suhteessa eri tavalla. Siellä olen ollut usein monialaisista ihmisistä koostuvan projektitiimin ainoa muotoilija. Minulta on odotettu asiantuntijuutta kehitysprojektien alullepanoon ja toteutukseen, ja minun on tarvittaessa pitänyt ottaa myös projektin vetäjän rooli. Roolini on ollut olla sekä muotoilun asiantuntija että kehittämisen toteutuksen fasilitoija. En ole ollut enää vastuussa vain omasta työpanoksestani vaan mahdollisesti kokonaisen tiimin työstä.
Mielestäni yliopiston ja Maahanmuuttoviraston välillä on myös melko suuri ero kehittämiskulttuurissa. Yliopistossa muotoilemisen työtapoja ja etuja ei tarvinnut todistella tai argumentoida, vaan niiden hyödyllisyyttä pidettiin mielestäni itsestään selvänä. Toisin on Maahanmuuttovirastossa. Siellä itsestään selvyydet on usein kyseenalaistettu. Olen joutunut tottumaan itselleni vieraaseen, mutta mielestäni tervetulleeseen ja terävänäköiseen kritiikkiin, jossa käyttämäni menetelmät ja työkalut on saatettu kokea vieraiksi, hankaliksi tai jopa työtä vaikeuttaviksi. Käytänkin nykyisin työtapojen suunnitteluun aikaisempaa enemmän aikaa ja pyrin perustelemaan valintani mahdollisimman selväsanaisesti.
Yksi ero liittyy mielestäni myös kehittämisen merkittävyyden kokemiseen. Yliopistolla kehittäminen/muotoileminen nähtiin itsessään merkityksellisenä. Kun projektit olivat toisinaan hyvinkin kaukana toteuttamiseen liittyvistä haasteista, muotoilua tehtiin mielestäni osittain jopa “kuplassa”. Tässä kuplassa projekteihin käytettyä aikaa ja vaivaa tai lopputuleman vaikuttavuutta ei suuremmin kyseenalaistettu. Toki ymmärrän, että opinnoissa kuuluukin olla tärkeämpää itse tekeminen ja tekemisen oppiminen kuin lopputulos.
Tämä mukanani kulkenut kupla puhkesi Maahanmuuttovirastoon tultuani. Kehittämisen merkittävyyden kyseenalaistaminen näkyi esimerkiksi siten, että joskus kaikesta innosta, selkeästä tarpeesta ja mandaatista huolimatta usko kehittämistyön tuloksiin ja konkretisoimiseen saattoi horjua jo projektin alkumetreillä.
Koin, ja koen edelleen, nämä tilanteet haastavina. Olen tullut toistaiseksi siihen johtopäätökseen, että merkittävyyden horjuessa paras selätyskeino on muistuttaa projektin tarpeesta ja tavoitteista, ja yrittää luoda tiimiin uskoa siitä, että kun projektille löytyy tarpeeksi vahvat argumentit ja hyvä konsepti, sitä ei kannata olla toteuttamatta. Sopiva määrä kehitysoptimistia tarvitaan tuolloin paikalle.
Virkamiesmuotoilijana en välttämättä itse ”muotoile”
Muotoiluopiskelu oli paljolti itse tekemistä. Olin aina mukana taustatutkimuksen tekemisessä, ongelmien määrittelemisessä, ratkaisujen ideoimisessa sekä valmiin konseptin toteuttamisessa. ”Muotoileminen” oli hyvin keskeisessä osassa opintoja. Nyt saatan olla mukana kehitysprojekteissa alusta loppuun, mutta olen niissä enemmänkin konsultoivana ja ohjaavana henkilönä kuin tekijänä. Niin sanottu “varsinainen muotoilu” on jäänyt lähinnä prosessien suunnitteluun, työpajamateriaalien toteuttamiseen, työpajoissa luotujen ideoiden tiivistämiseen ja loppuraporttipresentaatioiden tuottamiseen. Ero opiskeluaikaiseen muotoilijuuteeni on suuri, ja tämä onkin yksi niistä asioista, joita yliopistoajoista toisinaan kaipaan.
Työ tekijäänsä opettaa
Vaikka koulutus ei antanutkaan minulle kaikkia niitä valmiuksia, joita olen tarvinnut julkishallintoon tultuani, sain yliopistosta monipuolisen pohjan muotoilutyön tekemiselle. Muutos koulunpenkiltä virkamiehen pallille ei ole ollut ajallisesti pitkä, mutta se on ollut henkisesti intensiivinen ja muotoilijuuttani merkittävästi muokkaava — ja sain siinä välissä myös maisterin opinnäytetyöni valmiiksi. Onneksi minun ei ole tarvinnut kulkea matkaani yksin, sillä minulla on ollut apunani ja tukenani Inladin Marianan ja Susen tiedot, taidot ja ystävyys.
Kun aloitin työni olin ”idealistimuotoilija”, mutta tänään tunnistan itsessäni myös “virkamiesmuotoilijan”. Työ tekijäänsä muovaa. Kiitos Maahanmuuttovirasto ja kaikki mahtavat kollegat! Kiitos Inland Design! ❤
