Andrew Marantz: Antisocial

Jussi Nuortimo
Muistio
Published in
4 min readApr 5, 2020

Online Extremists, Techno-Utopians, and the Hijacking of the American Conversation

Tuntuu tosi kaukaiselta lukea 2019 ilmestynyt kirja. Vedenjakaja on niin selvä, ja maailma erilainen. Ehkä kirjan lukeminen tuntuu etäiseltä myös siksi, että se asettuu ainakin osittain 2016 vaalien jälkeiseen, amerikkalaien ei-oikeiston terapiakirjallisuuden joukkoon. Okei, ehkä vähän turhan vihamielinen luonnehdinta — Marantz sanoo jotain yleisempää, jotain teknologiasta, valkoisesta identiteetistä, rasismista, natseista ja niin edelleen.

Kirja käsittelee siis uuden laitaoikeiston / etnonationalistien / uusnatsien nousua ja uuden teknologian mahdollistamaa, viraaliuteen ja memeettisyyteen perustuvaa politiikantekoa. Marantzin lähteet ovat pääasiassa edellisessä jengissä, vaikka toinen Redditin perustajista ja clickbait-bisnekseen myöhemmin lähtenyt MuggleNetin perustaja ovat myös välillä mukana. Pikavisiitin tekevä Peter Thiel menee tässä yhteydessä laitaoikeiston kategoriaan. Tämä määritti minulle myös kirjan antia — tavallaan memeettis-teknologinen politiikka on kiinnostavampi aihe, mutta enemmän Marantz saa irti käsitellessään sitä prosessia millä skarpista Jersey-pojasta tulee ironian kautta yksi keskeisimmistä uusnatsihahmoista Yhdysvalloissa 2010-luvulla tai miten hieman eksynyt milleniaali päätyy johtamaan etnonationalistijärjestön naisten toimintaa ja järjestämään David Duken logistiikkaa Charlottesvillen mellakoissa.

Disclaimer: Olen aika kiinnostunut internetin ns. syvemmästä päästä (vaikka flavorini ei olekaan oikeistosekopäiden seuraaminen), aika kiinnostunut politiikasta ja aika kiinnostunut viraaliudesta, ja lukenut niistä kohtalaisesti. En tarkoita että olisin mikään erikoisasiantuntija tässä, mutta ehkä se on hyvä pohjustus, kun sanon, että Marantz ei ehkä tuonut kirjassa mitään kovinkaan uutta ajattelua tai synteesiä kirjan peruskysymyksestä.

Tämä on tietenkin vaikea genre. Marantz on itse kirjoittamisellaan vaikuttanut siihen, että kirjan ilmestyessä ymmärrys sen teemoista on jo kasvanut, ja yleisesti poliittinen ja yhteiskunnallinen ajattelu oli siirtynyt sisällyttämään meemipolitiikan ja liikkeen estetiikan painottamisen strategiat osaksi normaalia, tai ainakin sitä lähestyvää politiikan teon tapojen repertuaaria. Enemmän kuin julistus, viesti on lakoninen ja kirja oli minulle enemmän kronikka kuin ilmiön kuvaus, vaikka tämä erottelu on nyt ehkä aika hiuksenhieno.

Kuva: salon.com

Tuntuu siltä, että olen ollut jotenkin kirpeä tätä kirjoittaessani, vaikka pidin kirjasta kovastikin, ja se herätti pari ajatustakin, mitä ei kaikista voi sanoa. Kirpeys liittyy varmaan vähän raskaaseen yhdysvaltalaisen kulttuurin korostumiseen kun kaikki elämme jatkuvasti sen kulttuurin valtapiirissä sen maan teknologioita käyttäen.

No, eteenpäin. Jos kolme pointtia pitäisi Antisocialista sanoa, niin sanoisin nämä, ehkä aika standardit, erittäin kovalla vauhdilla mutkat suoristetut:

  1. Moderni laitaoikeisto on (kärjistetysti) nihilististen libertaarien liike, joka alkaa edgelord-performanssina jostaa seuraa ideologinen äärioikeistolaisuus. Tapauskohtaista missä kohtaa uunitusjanaa kukakin pysähtyy.
  2. Web 2.0 / sosiaalinen media muutti perustavanlaatuisesti paitsi politiikan teon, myös ensisijaisesti median, ja skarppi toimija pystyi web2:n kulta-aikana rakentamaan vaatimattomilla resursseilla isoa näkyvyyttä, valtavia liikkeitä ja merkittäviä rahavirtoja. Tämän aika on ohi kun alustat ja niiden perustajat kasvavoivat aikuisiksi ja deplatformaavat ainakin osan pisimmälle menevistä tyypeistä.
  3. Identiteettipolitiikan noustua merkittävään rooliin on vaikeaa olla sellainen ihminen, jonka helpoimmat identiteettiaffiliaatiot johtavat yöllisiin kaapuihin ja teräviin huppuihin. Tästä seuraa yleistä elämässä eksymistä, ja sitten sitä saattaa pohtia että mites tämä ihmislajin biodiversiteetti… Tai toisin päin.

Tästä voisi kirjoittaa enemmänkin. Kun mietin, kenelle kirjaa suosittelisin, niin lopulta kuitenkin varmaan kaikille: Jos memeettinen politiikan tapa ei ole tuttu, kirja on luettava kuvauksena maailmasta jolle on ollut sokea. Jos taas on alan afficionado, kannattaa se lukea erinomaisesti kirjoitettuna kuvana siitä matkasta, jota olemme yhdessä viimeisen vuosikymmenen tehnett.

Tavallaan kirja kertoo myös (meidän) millenniaalien aikuistumisesta, ajan kulumisesta ja myös sen kulkemisesta sukupolven ohi. Mike Cernovich, laitaoikeistolainen provokaattori ja yksi tämän politiikan tekemisen tavan pioneereista kuvataan kirjan lopussa, viime vuonna seuraamassa sitä, miten hänen ja aikalaistensa aloittama poliittinen murros menee eteenpäin, ohi myös hänestä.

Tai ehkä vain halusin lukea sen siihen.

Suosittelen! Toimi myös kuunneltuna.

AI NIIN. Kirjassa puhutaan tosi paljon freimeistä ja toisen freimiin menemisestä ja siitä miten julman tehokkaasti uusi laitaoikeisto on onnistunut hyödyntämään hyvisten raivoa ja astumista heidän puhuntaansa.

Oikein hyvää peruskelaa asiasta, pääteesinä siis se, että ei pidä provosoitua jos provosoidaan ja että jos vähemmän tunnettu hyökkää tunnetumman kimppuun ei kannata tarttua, ja jos joku trollaa, ei kannata trollaantua.

Niin siis tavallaan ne kaikki pitävät paikkaansa. Mutta samalla mun mielestä on hyvä että me ollaan menty ehkä takaisin siihen ajatukseen, että nämä ovat taisteluja joita kannattaa käydä ja joita kannattaa yrittää voittaa.

Pohdin itse tämän ympärillä myös sitä, miten käsitys internetistä on muuttunut. Muistatteko, joskus 10 vuotta sitten ajateltiin että sosiaalinen media tuottaa niin paljon kamaa ettei sitä voi tavallaan hallita manuaalisesti. Ei voi sensuroida käsin (koneellisesti kyllä), ei voi rakentaa isoja valheita, koska todellisen trafiikin määrä on niin paljon suurempi.

Niin tämähän on osoitettu aivan paskapuheeksi. Kiina, ja vähäisemmässä määrin Venäjä näyttää esimerkkiä siinä miten internetin todellakin voi pelata läpi niin että luo _käsin_ sellaisen näkymän, jonka haluaa. Samoin, jos itsellä on liikettä, joukkoja, toimijoita, voi suuret trollisodat voittaa.

Ongelmaksi muodostuukin se, että “me” olemme häviöllä nolife nörttien keskuudessa. Miksi se on olennaista? Koska yksilön toiminta internetissä ei ole pelkästään ihmisten määrän, eikä edes käytettävien tuntien funktio, vaan internetissä voi olla hyvä tavalla joka tekee siellä vaikuttamisesta useita kertaluokkia parempaa verrattuna henkilöön, joka ei ole internetissä niin hyvä.

Tässä on ehkä hieman muutoksia havaittavissa, etenkin jos seuraa meemaavaa vasemmistoa yhdysvalloissa. Toki he hävisivät kisan esivaaleissa, ja vaikuttaa epätodennäköiseltä että tämä kontingentti siirtyisi establishmentin ehdokkaan taakse ainakaan aktiiveiksi. Eikä edes vain siksi että häviö herättää katkeruutta — itse ajattelen myös, että Bidenin memeettinen potentiaali on vain melko heikko, ja se käytettiin jo useampi vuosi sitten Obaman jälkilämmöillä bromancea fiilisteltäessä. Biden ei ole tarpeeksi lihallinen.

Loputtoman ironian kyllästämä politiikka voi tuottaa Trumpin kaltaisen tyhjän kuoren, mutta myös tinkimättömän paikallisen stallarin Bernien menestyksen. Olen itse ollut vähän väsynyt ironiseen etäisyyteen, ja suhtaudun ihan lämmöllä vilpittömyyden ja aitouden estetiikkojen (kyllä) paluuseen.

--

--

Jussi Nuortimo
Muistio
Editor for

Founder @aivorieha, Board member at @helsinkiuni