Eräitä huomioita Bon Jovin talkbox-efektin käytöstä
Livin’ on a Prayer on todennäköisesti yksi maailman hiotuimpia kulttuurituotteita. Hiljaisuuden puhkaisee pitkä yksittäinen syntetisaattoriääni. Ääni jää soimaan kappaleen vähitellen kasvaessa taustalle: sointukierto samalla syntetisaattorilla, kulkuset helistämässä aksenttia. Mutta jo tässä peruskierrossa on uhka mukana. Kun sointukierto, niin tavallinen ja tuhannesta Iron Maiden ja Abba-kappaleesta tuttu, riitelee taustalla soivan pitkän äänen kanssa: yhtäikaisesti soivat H ja C värisevät epävakaasti, häiritsevät. Kaikki ei ole oikein — amatöörisoittajan tekemänä kyseessä olisi virhe. Myös basso on kärsimätön, odottava, vailla vapautusta. Maailma ei ole enää radallaan.
Antti Hurskaisen taiturillinen essee Rukous 94 (Nuori Voima 5–6/2018) ihmettelee yösähköä, epätäydellisyyttä ja Suomen rakennemuutosta kulutuselektroniikan ja popmusiikin harha-askelten kautta. Suomi nousee lamasta Bon Jovin kokoelmalevyn tahtiin, leipäkoneet unohdetaan tarpeettomina kehyskuntien omakotitalojen vinteille. Hurskaisen leipäkone-madeleinen reseptistä on kuitenkin unohtunut suola. Essee lähilukee Bon Jovin Livin’ on Prayeriä, mutta väärinymmärtää sekä kappaleen tarkoituksen että sovituksen.
Rummut napsahtavat, ja kitara aloittaa, liittyen yllättäen basson seuraan sykkivään mutta vangittuun kiertoon. Wöy wöy wö-ö-ö-yyy, ölisee efektoitu soitin. Synkopoidun intron päättää poravasara-henkinen unisonossa soitettu riffi, ennen kuin Tommyn ja Ginan traagisensuloinen tarina pääsee alkuun, ennen kuin työt satamassa loppuvat.
Kitara jatkaa koko säkeistön alla, ja juuri tässä Hurskaiselle kappaleessa on virhe. Ritchie Samborra soittaa tämän perusriffin talkbox-efektin läpi, jolloin sen ääntä voidaan muokata ”puhumalla”. Hurskaiselle tämä on epämaskuliinista pelleilyä: kitara kuulostaa naurettavalta ja lisäksi soittaja joutuu rikkomaan fellaatiotabua, ottamaan sen suuhunsa, mitä uskottava rock-tähti ei saisi tehdä. Wöy wöy wö-ö-ö-yyy.
Livin’ on a Prayer kertoo tietenkin teknologisesta työttömyydestä ja siirtymästä teollisuus- ja vientivaltaisesta maailmasta palveluammatteihin. Tommy on töissä satamassa, mutta töitä ei enää ole. Kappaleessa syyksi annetaan lakot, mutta niidenkin takana taitaa pikemminkin olla merikonttien käyttönotto. Säätelyn esteet standardisoinnin tieltä purettiin 80-luvulla, ja sen ansiosta laivojen lastaamisessa ja purkamisessa tarvittavan työvoiman määrä väheni radikaalisti. Tämä aiheutti paineita ylikasvaneeksi jääneen telakkatyöväestön ja omistavan luokan välille. Miesten miehekkäästä rasvaisten koneiden ja tehdastyön maailmasta siirrytään kohti palveluvetoista taloutta: Gina paiskii dinerissä hommia minkä ehtii, ja palkka (tai tipit) juoksee. Robotti kyllä lastaa ja purkaa laivan, muttei tee hyvää leipää eikä tarjoile sitä tunnetyön, ammattimaisen pakotetun mutta luontevalta näyttävän hymyn kanssa. Työ ei varmaan ole kivaa, mutta tarjoaa sen, mikä työn on tarjottava: rahaa, ruokaa.
Leipäkone on täydellinen pala 80-lukua, sillä se on kliininen ja steriili. Hurskaiselle leipäkoneleivän ja itsetehdyn leivän erot ovat hiuksenhienoja, ellei huomioida makua. Siinä leipäkoneleipä häviää tylysti. Hiuksenhieno on kuitenkin väärä sana kuvaamaan 20 minuutin hikistä vaivausta ja käsien jokaisen ihohuokosen täyttävää turpoavaa, tahmeaa ja liisteriksi kuivuvaa elävää organismia, joka taikina on. Olen kaksi vuotta Hurskaista vanhempi, mutta tukevasti kerrostalon tuote. Meillä ei ollut leipäkonetta eikä yösähköä. En siis tiedä, leipoivatko 80- ja 90-luvun miehet leipäkoneella leipää, vaikka se olisi ollut merkittävästi käsinleipomista ystävällisempää Seppälä-puvussa toimivalle kiireiselle johtajalle.
Talkbox on koneen ja ihmisen sulauma. Sen käyttö rikkoo ruumiin integriteetin, kliinisen nappulanpainamisen sijaan putki pitää röyhkeästi niellä ja sanoa vielä kiitos päälle. Se todella saa kitaran laulamaan: magneettimikrofonien nappaama metallikielten vahvistettu värinä muuttuu tahmeaksi eläväksi organismiksi ja soittaja kyborgiksi.
Livin’ on a Prayerin teki Samborran ja Bon Jovin kanssa Desmond Child, yksi 1980-luvun rockin kultasormista, joka ei jätä mitään sattuman varaan. Jon Bon Jovi oli hylkäämässä koko kappaletta, mutta talkboxin lisääminen käänsi hänen päänsä.
Todellinen tyylikkyys on kykyä poimia räikeä mauton hattu ja tehdä siitä asukokonaisuuden kruunu. Talkbox-wöyötys tekee Livin’ on a Prayeristä täysin uniikin pop-kappaleen. Jokainen kappaletta cover-bändissä soittanut kitaristi tietää tämän: yhdistelemällä wahwah-pedaalia ja vaikkapa flangeria on mahdollista rakentaa live-tilanteessa välttävä halpa kopio, mutta oikeastaan biisin perusriffi paljastuu silloin tympeäksi hitaaksi heviksi. Aitoon asiaan ei koskaan pääse ilman nöyrtymistä putkenimemisen äärellä. Livin’ on a Prayer on sanomaltaan ja muodoltaan hiottu timantti. Post-teollistuneessa teknologisen työttömyyden yhteiskunnassa ainoastaan uniikit kyborgit ja paisuvat organismit pärjäävät, kaikki muu on joko korvattavissa tai ikuisesti toistettavissa.
Kappale saa kliimaksinsa viimeisen kertosäkeen modulaatiossa. Alunperinkin miehelle korkealta menevä kappale nousee vielä pienen terssin ylöspäin, eli ammattitermein ihan vitun korkealle. Tätäkin on vaikea toistaa. Kertosäe sattuu, kuten ainoastaan kaikkein romanttisin mahdollinen rakkauslaulu voi: Bon Jovi kirkuu kurkkuaan piloille, eikä ole epäilystäkään, etteikö rakkaus olisi ainoa joka pitää parin pinnalla. Tehdastyöt, satamatyöt ja niiden mukana koko maskuliinisen yhteiskunnan varmuus ja toistuvuus ovat kadonneet, mutta ihminen ja toivo säilyvät. Tommy ja Gina ovat käsi kädessä puolivälissä matkalla saavuttamattomaan — ainutkertaiset elämät palavat kirkkaasti. Kertosäkeen taustalla talkbox-wöyhötys ei soi.
Talk boxin käyttö näyttää letkuruokinnalta tai vatsalaukun tähystykseltä, toteaa Hurskainen, eikä tämä ole sattumaa. Nämä meillä kaikilla on edessämme. 90-luvun laman taittuminen käynnisti Suomen siirtymisen teollisuusyhteiskunnan tuolle puolen, vapautti automatisaation ja palveluintensiivisyyden lippaasta. Jos nyt olisi 19-vuotias nuori mies ja pohtisi, kannattaisiko tulevaisuudessa tähdätä uraan satamamiehenä, ammattiliittoon kuuluvana ja ylpeänä, vaiko hyväksyä letkuruokinta, tähystys ja ulosteiden kanssa lutraaminen ja kouluttautua vaikkapa lähihoitajaksi, ei tarvitsisi montaa sekuntia miettiä. Ei muuta kuin polvilleen ja letku suuhun! Se on nöyryyttävää ainoastaan, kunnes uskaltaa päästää irti ja luottaa. Tai kyllä se Ginan diner varmaan myös palkkaa.
Teksti on julkaistu lukijakirjeenä Nuoren Voiman numerossa 2/2019
