Helsinki-sarja, osa 1.
Wallininkatu
Jotkut kadut ovat merkittävämpiä kuin toiset. Jotkut yleisesti, esimerkiksi Wall Street New Yorkissa, finanssimaailman keskus, josta on tehty samanniminen elokuvakin. Toiset yksityisesti, kuten nyt vaikka Wallininkatu Helsingissä.
Tämä kadunpätkä tekee lähes suorakulmaisen käännöksen kulkien Linnanmäeltä Helsinginkadun ylittävän sillan yli, kääntyen oikealle alamäkeen, katkoen kolmannen linjan ja päättyen Ensi linjaan, josta eteenpäin sama katu on nimeltään Eläintarhantie. Se on nimetty suomalaisen tutkimusmatkailijan Georg August Wallinin mukaan. Tällä kadulla sijaitsevat Kallion viimeiset puutalot, ja myös presidentti Tarja Halonen on
asunut täällä.
Minulle tästä tekee merkittävän kadun se, että puolisoni asuu täällä. Ennen kuin tutustuin häneen, en ollut kiinnittänyt huomiota tähän kadunpätkään, joka kulkee vähän Kallion reunamilla, aivan Alppiharjun rajalla. En, vaikka Vallilassa asuessani olen juossut tämän (raivostuttavan) mäen ylös satoja kertoja palatessani talvisilta aamulenkeiltä Töölönlahden ympäri. Rakkaus teki tästä kadusta merkittävän.
Miten me kiinnitymme paikkoihin? Jokainen, joka on etsinyt asuntoa, tietää, miten jollekin kadulle, sen nimelle, sen sijainnille, tulee aivan erityinen merkitys sillä hetkellä, kun harkitsemme tai toivomme voivamme hankkia tai vuokrata asunnon tuon kadun varrelta. Onko tämä minun tuleva kotini? Tästäkö kulkevat päivittäiset arkiset askeleeni? Tuleeko tuosta liikennemerkistä tai tästä nurmikosta niin tuttu osa arkeni maisemaa, että lakkaan kiinnittämästä siihen huomiota?
Tämä tunne joko kantaa, jos satumme lopulta asettumaan juuri sille kadulle tai siihen paikkaan, tai sitten se vähitellen hiipuu ja katoaa, jos onni ei suosinut meitä tai päätämme sittenkin sijoittaa rahamme, arkemme ja elämämme johonkin toiseen osoitteeseen.
On katuja, tai osoitteita, paikkoja, joilla on meille aivan erityinen merkitys. Itse olen syntynyt Jorvin sairaalassa. Se on Espoossa enkä ole sen koommin siellä käynyt. Silti sen nimellä on minulle erityinen kaiku. Minä synnyin tuolla. Omat lapseni ovat syntyneet toinen Kätilöopistolla, toinen Naistenklinikalla. Niinpä aina Käpylässä tai Töölössä liikkuessani, nuo paikat ohittaessani, ajattelen heitä. Ja niitä hetkiä. Luulen, että juuri näihin paikkoihin tiivistyy melko monen helsinkiläisen tunteita useissa eri sävyissä ja kerrostumissa.
Lapsuudenkotini, se, jossa olen elänyt elämästäni pisimmän yhtäjaksoisen ajan, sijaitsee Lauttasaaressa, Tiirasaarentiellä. Muistan edelleen ulkoa sen vanhan puhelinnumeron. Muistan myös edelleen ulkoa isovanhempieni puhelinnumeron ja osoitteen Koivusaarentiellä, vaikka molemmat asunnot ovat olleet muiden onnellisten käytössä jo vuosikausia eikä noita puhelinnumeroita ole käytetty kymmeniin vuosiin.
*
Rakkaus toi minut Wallininkadulle. Rakkaus on vienyt minua moniin muihinkin paikkoihin elämässäni, joissa en muuten olisi tullut käyneeksi. Kaikkia en muista kovin kirkkaasti, mielikuva parvisängystä Turun Ylioppilaskylässä, ajatus pienestä yksiöstä jossakin Helsingin Itäkeskuksen takana olevissa korkeissa kerrostaloissa. Muistikuva Porvoonkadun laatikkomaisesta talosta, jonka parvekkeen lipan alle jätin pyöräni
yöksi ja siitä varastettiin satula ja polkimet.
Paikat ovat myös poliittisia, niihin kietoutuu tietoa, joka ei näy päällepäin. Tämän tekstin paikat kertovat paitsi rakkaudesta, myös luokasta, taustoista, kaupunginosien maineesta ja niihin liitetyistä mielikuvista. Suurin osa minulta varastetuista pyöristä on varastettu juuri Lauttasaaresta. Mutta tämän yhden pyörän osat satuttiin varastamaan Kalliosta, ja Kalliossa tapahtuessaan tämä tapahtuma kiertyy kertomukseen kaupunginosasta, Lauttasaaressa tapahtuessaan se kertoo vain sattumasta ja huonosta tuurista.
*
Rakkaus toi minut Wallininkadulle, ja yhtäkkiä tuo raivostuttava mäki, joka alkaa Töölönlahdelta ja kipuaa Linnunlaulun sillan yli kohti Kuntataloa ja sen ohi Wallininkadun muutaman asuintalon kupeeseen, on aivan eri tavalla merkittävä kuin aiemmin. Polkupyöräni kantaa minua ylämäkeen kohti jotakin, joka on minulle tärkeää, tuttua, rakasta. Kohta olen kotona, toisessa kodissani. Siellä minua odottaa joku. Tai ehkä se joku on jossain omilla menoillaan, vasta kohta tulossa kotiin.
Rakkaus sytyttää lyhtyjä harmahtavalle, hämärälle kartalle. Synnyttää merkityksen sinne, missä sitä ei aiemmin ollut. Niin kuin tekevät myös ystävyys, kotiutuminen, oleskelu, hengailu, harrastus, bileet, työ,
opiskelu ja moni muukin asia. Joskus lyhdyt loistavat myös pelkoa, pahuutta, surua tai kaipausta. Rikospaikkaa, eron näyttämöä tai kohtaa, jossa joku tärkeä ajoi fillarilla kumoon eikä häntä enää ole.
Kun ajattelen lyhtyjä kartalla, ajattelen Tove Janssonin Nyytiä. Häntä, joka lähti aamun hämärissä karkuun kotoaan, koska pelkäsi hemulien raskasta askellusta.
”Hän usvan turvin pakeni ja katos kokonaan
ja ovet auki jätti hän ja lamput palamaan.
Ja jälkeenpäin hän harmitteli omaa tyhmyyttään
kun sateen sekä tuulen päästi taloon pesimään.
Men vem ska trösta Knyttet med att samma dag han flytt
blev huset fullt av nya, mycket lyckligare knytt.”
(Tove Jansson, Vem ska trösta Knyttet)
Nyyti jätti kaiken entisen taakseen ja lähti etsimään onnellisempaa paikkaa. Niin on tehnyt moni muukin. Osa heistä on löytänyt tänne asti.
*
Helsinki-sarja on hatunnosto Helsingille ja James Joycelle. Joycen Ulyssesta (Odysseus) luetaan oodina Dublinille, järkälemäisenä kunnianosoituksena kirjailijan kotikaupungille. Helsinki-sarja koostuu katkelmista. Ajatuksista, jotka on ajateltu Helsingin kaduilla. Järjestystä ei ole. Kaikki sarjan osat ovat luettavissa itsenäisinä teksteinä. Päähenkilöitä ei ole. Sivuhenkilöitä saattaa ollakin. Viittaukset antiikin myytteihin, Joyceen tai muihin kirjallisiin tahi epäkirjallisiin lähteisiin ovat sattumanvaraisia.
Lue täältä osa 2. Tallbergin puistotie, eli kertomus hauraasta maskuliinisuudesta.
