Helsinki-sarja, osa 2. Tallbergin puistotie eli kertomus hauraasta maskuliinisuudesta
Puistoteissä on minusta aina ollut jotakin ihailtavan pompöösiä. Jokaisella itseään kunnioittavalla kaupungilla on oltava omat puistotiensä. Puistotiet voidaan jakaa karkeasti kolmeen tyyppiin, bulevardeihin, avenueihin ja esplanadeihin, hiukan siitä riippuen, mihin puut ja ajoradat sijoittuvat toisiinsa nähden.
Helsingin puistoteistä puhuttaessa olisi tietenkin soveliasta ottaa ensiksi käsittelyyn Esplanadi, tai edes Bulevardi. Mutta minulle läheisin niistä on Tallbergin puistotie. Tämä vaatimaton ja lyhykäinen esplanadi-tyyppinen puistotie sijaitsee Lauttasaaressa. Se alkaa saaren itärannalta, Ruoholahden suunnalta, ja päätyy vain muutaman sata metriä myöhemmin Särkiniementien kohdalle muuttuakseen siinä Isokaareksi.
Se on nimetty kauppamies Julius Tallbergin mukaan. Saman Tallbergin, joka osti koko Lauttasaaren Wawulinein suvulta puolivahingossa vuonna 1911, yritti sitten päästä saaresta eroon myymällä sen kaupungille, mutta kun kaupunki ei ollut kiinnostunut, rakennutti saarelle kasinon, kesäteatterin, joukon taloja sekä hevosraitiotien, joka kulki juurikin Tallbergin puistotietä pitkin Kasinonrantaan (proosallisesti k:lla ja yhteen kirjoitettuna) vuosina 1913–1917.
Puistotien varrella ei sijaitse juuri mitään. Paitsi minun ensimmäinen ala-asteen kouluni, Pajalahden ala-aste, osoitteessa Tallbergin puistotie 12. Muuten sen varrella on enimmäkseen harmaahkoja 50- ja 60-lukujen kerrostaloja. Näistä syistä Tallbergin puistotie on katu, jonka kautta on hyvä kertoa tarina hauraasta maskuliinisuudesta.
On nimittäin niin, että minun hauras maskuliinisuuteni yritettiin kaikin keinoin murtaa juuri Tallbergin puistotiellä, vuosiluokilla 1 ja 2. Ennen päätymistäni Pajalahden ala-asteelle (joka ei muuten ollut lähikouluni, mutta vanhempani halusivat minut sinne, jotten joutuisi koulumatkalla ylittämään heidän vaarallisena pitämäänsä Isokaarta) kävin Montessori-leikkikoulun ja -esikoulun Punavuoressa. Siellä sain leikkiä poikien kanssa. Siellä rakensimme palikoista muureja ja leikimme rosvoa ja poliisia, intiaaneja ja länkkäreitä, piirsimme kasoittain pyssyjen kuvia. Kun sitten tulin kouluun, upean mutta ankaran kansankynttilä Linnea Kettusen oppiin, vuosiluokalle 1, minut yritettiin laittaa ruotuun.
Olin poikatyttö, rasavilli riehupetteri, aina täynnä energiaa. Maskuliinisuuteni ei ollut haurasta lainkaan vaan vahvaa, elävää ja iloista. Ensimmäisenä koulupäivänä löysin toverikseni Tomin, jonka kanssa oli hauska leikkiä ja pelata jotakin kaikkein esihistoriallisimmista Commodoreista. Vapaa-ajalla olin onnellinen, ja enimmäkseen myös koulun penkillä, sillä osasin jo lukea ja melko hyvin laskeakin, pääsin siis helpolla. Yksi minua vain hiersi. Se, että ensimmäistä kertaa tajusin, että minun oletetaan olevan jotenkin olennaisesti erilainen kuin Tomi ja muut pojat, joiden kanssa leikin. Aloin ymmärtää, että se iloinen, vahva ja elävä asia minussa olikin joidenkin mielestä jotenkin outoa. Ja sitten kaiken kukkuraksi tuli joulujuhla.
Ensimmäisellä luokalla kaikkien tyttöjen piti esiintyä joulujuhlassa. Meidän piti esittää tuutulaulu nukellemme, vähän kuin pienenpienten äitien vauvoilleen. Kaikilla piti siis olla nukke, mekko ja esiliina. Minulla ei ollut mitään näistä, en omistanut. Mutta. Minulla oli Katto Kassinen. Se oli hassu ja pullea ja sillä oli propelli selässä, ja se muistutti hiukan nukkea. Niinpä Katto Kassinen joutui naamioitumaan nukeksi, ja minä pieneksi tytöksi. Essunkin äitini hankki, en muista mistä, mutta sen alla minulla oli farkut, koska mekkoon vedin rajan. Ja niin minä lauloin dragissa tyttöjoukon jatkona tuutulaulun dragissa olevalle Katto Kassiselle koko koulun edessä. Nöyryytys oli lähes täydellinen.
Mutta esityksen jälkeen eräs rinnakkaisluokan vanhempi tuli erikseen kiittämään minua, että olipa rohkeaa, että tyttöjen joukkoon oli uskaltautunut myös yksi poika. Hauras, lytätty maskuliinisuuteni pörhistyi tästä hiukan. Kuka tietää, ehkä juuri tämän tuntemattoman vanhemman tahaton erehdys pelasti sen elämälle.
No. Selvisin Tallbergin puistotieltä kolmannelle luokalle Haagaan yllättävän ehjänä, jo hiukan vahvempana omana itsenäni. Näin siitäkin huolimatta, etten ollut saanut valita poikien värejä askartelemaani pannunaluseen ja että minun ja Tomin ystävyyttä jatkuvasti hiukan kummeksuttiin. Mutta varhaisten kouluvuosien kokemukset jättivät minuun haurauden, jonka kanssa sinuiksi tuleminen on vienyt aikaa.
Viimeksi törmäsin siihen tänään, kun ostin vahingossa itselleni takin, joka olikin tyttöjen takki. Huomaan, että tekee yllättävän tiukkaa tunnustaa, että aion seuraavat vuodet kulkea talvet tyttöjen takissa. En siis poikien, kuten yleensä. Koska kyllä, myös aikuisten osastolla nämä erotetaan edelleen visusti toisistaan. Onneksi siippani todistaa väkevästi, että myös miesoletetut voivat käyttää tällaista takkia. Metrossakin oli tänään kuulema monta. Jälleen hauras maskuliinisuuteni hiukan pörhistyy, ehkä tämä ei olekaan niin paha.
Mutta onko ihme, että tällä taustalla sympatiani ovat Helsingin kaikista puistoteistä juuri Tallbergin puistotien puolella? Ohi Esplanadin, Bulevardin tai Munkkiniemen puistotien. Se on hiukan sivussa kaikesta, jopa Lauttasaaren vilkkaimmista kulkureiteistä, juuri kenenkään ei tarvitse enää nykyään ajaa tai muuten kulkea sitä pitkin. Kuitenkin se kantaa nimensä ylpeänä, onhan se Lauttasaaren ainoa puistotie ja ensimmäinen ja alkuperäinen valtaväylä. Joku voisi sanoa, että se yrittää hiukan kompensoida, pörhistellä menemään, onhan sillä sentään kolme katuosuutta, joiden väleissä kaksi komeaa riviä puita.
Mutta ei. Sen ei tarvitse tehdä edes sitä — kompensoida. Mitään. Siellä se on, ihan rauhassa, ehkä vähitellen hiukan harmaantuvana, mutta vakaana ja rauhallisena. Ei suuria mullistuksia kuten Mechelininkadulla, ei valtaisia turistijoukkoja kuten Esplanadilla, ei edes mainintaa Anni Sinnemäen sanoituksissa kuten Bulevardilla, jonka päässä tuoksui ennen maltaalta. Ei mitään syytä tehdä itsestään numeroa.
Tallbergin puistotiestä ei kerrota lauluissa, en ole löytänyt sitä kirjoista enkä runoista. Mutta nyt sillä on oma pieni oodinsa, ylistys hauraalle maskuliinisuudelle. Helsingin puistoteiden joukossa se on vaatimattomuudessaan ainutlaatuinen, minulle erityisen tärkeä.
Hauraasta maskuliinisuudesta puhutaan kovin usein silloin, kun yritetään purkaa tai pilkata, saada toinen horjumaan. Heteronormia ja cis-mieheyksiä koitetaan välillä huojuttaa puheella epävarmasta, hajoamassa olevasta maskuliinisuudesta, joka ilmenee ylenmääräisenä öyhöttämisenä.
Mutta Tallbergin puistotiessä, ja itsessäni, minä haluaisin nähdä aivan toisenlaisen tavan olla hauras. Sen tyynen, pelottoman, luottavaisen, useista täpärästi voitetuista taisteluista syntyneen. Sen, jossa hauraus on jo hyväksytty osaksi omaa itseä, jossa särkyvyys ei ole uhka, koska tiedämme särkyvämme joka tapauksessa, eikä se ole katastrofi. Sillä meissä on kolme katuosuutta, joiden väleissä kaksi komeaa riviä puita, ja vaikka olemme hiukan lyhyitä ja melko sivussa sieltä, missä kaikki tapahtuu, olemme oikeastaan aika tyytyväisiä juuri tässä. Itse asiassa erittäinkin tyytyväisiä.
Sillä olemmehan me se bulevardi, jota hevosraitiotie ensimmäisenä kulki kohti Kasinonrantaa, kyydissä uuden uljaan Lauttasaaren ensimmäiset uudet asukkaat.
*
Helsinki-sarja on hatunnosto Helsingille ja James Joycelle. Joycen Ulyssesta (Odysseus) luetaan oodina Dublinille, järkälemäisenä kunnianosoituksena kirjailijan kotikaupungille. Helsinki-sarja koostuu katkelmista. Ajatuksista, jotka on ajateltu Helsingin kaduilla. Järjestystä ei ole. Kaikki sarjan osat ovat luettavissa itsenäisinä teksteinä. Päähenkilöitä ei ole. Sivuhenkilöitä saattaa ollakin. Viittaukset antiikin myytteihin, Joyceen tai muihin kirjallisiin tahi epäkirjallisiin lähteisiin ovat sattumanvaraisia.
