Isyys on vain puuha toisensa jälkeen
Ennen kuin sain lapsen, minulla oli isyydestä (tai vanhemmuudesta ylipäätään, mutta oma naama sieltä introspektion kaivosta aina vastaan katsoo) melko älyllinen käsitys. Tai ei älyllinen, vaan kompleksinen: vanhemmuus on sääntöjä, ideologioita, kasvatusmetodeja, tunteita, tunteiden käsittelyä, niiden välittämistä, maailman lapsen välisen suhteen navigointia.
Ja tavallaan tämä kaikki pitää paikkansa: näiden kaikkien aika tulee vielä, nämä kaikki ovat tavalla tai toisella olleet läsnä tähänkin mennessä. Mutta ennen kaikkea aivan pienen lapsen vanhemmuus on vain yhden puuhan puuhaamista toisensa jälkeen.
Pienen lapsen isyys on pukemista, ruuan laittamista, palikoiden keräämistä, puhaltamista, kylvettämistä, vaipan vaihtamista, pyykkäämistä, ruokkimista, kutittelua, ruokkimista, heijaamista, vaipan vaihtamista, hyssyttelyä, kuumeen googlailua, pyykkäämistä, kuolemanpelkoa, vaipan vaihtamista, kärryissä työntämistä, soseen mikrottamista, hymyjen ja naurujen jakamista, mielenterveyden rajojen tunnustelua kello 3:40 yöllä, piipaa-autojen bongailua, maidon lämmittämistä, kantamista, pukemista, riisumista, terveysneuvonnan takaisinsoitossa roikkumista, pyykkäämistä, rokotuksia, priorisointeja, pikkukakkosen näyttämistä, kestovaippojen pyykkäämistä…
Kaikki se henkinenkin on tärkeää, mutta tapahtuu puhtaasti näiden toinen toistaan seuraavien fyysisten suoritteiden armoilla. Vanhemmuus ja isyys, samoin kuin suhde lapseen ja kasvatusfilosofioihin, eivät ole abstrakteja vaan äärimmäisen konkreettisia asioita jotka rakentuvat vähän kerrallaan, ei kaikesta tästä puuhaamisesta erillään, vaan nimenomaan niiden kautta. Ei tarvitse pelätä, muodostuuko lapseen jonkinlainen side ja miten oma pää suhtautuu perilliseen — pala kerrallaan, pala kerrallaan.
Henkis-filosofiset ominaisuudet kyllä ovat tärkeitä, ja näin oman lapsen opetellessa puhumaan, leikkimään ja sekoilemaan astetta koherentimmalla tavalla korostuvat entisestään. Mutta nyt niitä voi harjoitella ihmisen kanssa, jonka jo tietää maailman parhaaksi tyypiksi. Suhde lapseen muodostuu luontevasti kuolaa pyyhkiessä, hiusta harjatessa ja vaikka kantoliinaa taitellessa, jos sattuu sillä tavalla suuntautumaan. Kun lapsi kiskoo parrasta, kutistuu maailma luontevasti muutaman kehon kokoiseksi.
Kyse on perspektiivin muutoksesta: vanhemmuus on sarja pieniä tehtäviä asioita. Kuten kaikissa jutuissa, oma asennoituminen, paikan pohtiminen, tehtävien kulmien valinta ja sen sellainen kyllä vaikuttavat, mutta eivät tule ensin. Ensin tulee tuttipullon lämmittäminen vesihauteessa oikeaan lämpötilaan.
Tämän kaiken takia on päivänselvää, että jokaisen miehen pitäisi käyttää isyys- ja perhevapaita. Kaikkien tilanne on toki omanlaisensa, mutta jokaiselta pitäisi löytyä edes muutama viikko lapsen ensisijaisena vanhempana olemiseen — siis että äiti töihin (tai vaikka Balille jos siltä tuntuu) ja isä kotiin, pelkkää kesälomaa ei lasketa samalla tavalla. Tasa-arvoinen työelämäkin on ihan hyvä syy miehelle olla kotona lapsen kanssa, mutta paljon itsekkäämpiäkin on. Sillä: ellei vanhemmuusmetafysiikkaansa pääse muodostamaan puuhaamalla juttua toisensa jälkeen, se pitää tehdä jotenkin vaikeasti, älyllisesti, viikonloppuisin, arjen seassa. Ei tietenkään mahdotonta, mutta aivan eri asia.
Lapseni opettelee puhumaan, juoksee, hassuttelee saappaiden ja uunikintaiden kanssa, laulaa mukana kappaleita, takoo pianoa ja menee ja menee ja menee. Hänkin tekee yhden asian toisensa jälkeen, mutta samaan aikaan neuroverkko surruttaa koko maailmaa pieneen pellavaiseen päähän. Minä olen, puuhaan, mutta nyt jo juttelen. Jostain täältä se isyys on tullut.
