Kaksi kirjaa Intiasta
Nisid Hajari: Midnight’s Furies. 2015.
Tommi Nieminen: Vastaus on Intia. 2015.
Ensimmäinen Muistio-kirjoitukseni on poiminta viime vuoden lukupäiväkirjasta. Valitsin tämän, koska kaksi meille varsin tuntematonta ydinasevaltiota ovat viime päivinä taas kerran sotineet keskenään.
Hesarin kirjeenvaihtajana Intiassa työskennelleen Tommi Niemisen Vastaus on Intia (2015) tarjoaa erinomaisen yleisesityksen monimutkaisesta maasta. Nisid Hajarin samana vuonna julkaistu Midnight’s Furies puolestaan sukeltaa yhteen kansanmurhan täyteisen 1900-luvun vähemmän tunnetuista tragedioista: Intian jakamiseen.
Tommi Nieminen kattaa kirjassaan paljon, se tekee Vastaus on Intiasta hyvän johdatuksen, jos maailman väkirikkain maa on tuntematon. On maantiedettä, historiaa, uskontoa ja politiikkaa sekä niiden sekoittumista, Intian suunnattomia ristiriitoja ja eriarvoisuuksia. Tarinoita tietysti kerrotaan yksittäisten ihmisten kautta ja ymmärtämään pyrkien. Hesarin ulkomaansivuilla tämä human interest -tyyli turhauttaa (toimittajasta riippumatta), mutta kirjassa se menee hyvin, kun tilaa on myös asioille. Vanhan ja monimutkaisen maan kuvaaminen 300 sivussa meille suuresta maailmasta sivussa eläville on tietysti mahdoton tehtävä, mutta Nieminen onnistuu silti hyvin. Hyvä että tällainen kirja Intiasta on olemassa suomeksi.
Nisid Hajari puolestaan kirjoittaa Intian jaosta, yhdestä historian hetkestä, parista vuodesta Intian itsenäistymisen molemmin puolin. Intian itsenäistyminen ja osittaminen johti hindu- ja muslimiväestön välisiin rajuihin väkivaltaisuuksiin. Arviot surmansa saaneiden lukumääristä vaihtelevat kahdensadan tuhannen ja pitkälle yli miljoonan välillä. Laaja-alaisessa kirjassa ei ole tilaa yksityiskohdille, mutta ehkä Intian itsenäistymiseen liittyvän väkivallan tuntemattomuutta jotenkin kuvaa se, kuinka ohimennen asia sivuutetaan Niemisen kirjassa. Siihen riittää kaksi kappaletta. Näin suuret tragediat muuttuvat sivulauseiksi historian virrassa.
Intian osittamisessa oli kyse siitä, että maan muslimivähemmistöä edustaneet poliitikot, Muhammad Ali Jinnah heidän johdossaan päätyivät vaatimaan omaa, itsenäistä valtiota — Pakistania (sisältäen nykyisen Bangladeshin). Tämä ei kansojen rauhanomaiseen rinnakkaiseloon uskoneita (mutta kuitenkin pitkälti hinduilta valtansa ammentaita) Nehrua ja Gandhia miellyttänyt. Valta, byrokratia ja armeija olivat edelleen konkurssikypsän Britti-imperiumin käsissä, joka halusi ulos. Mutta, jos on ylläpitänyt imperiumia, myös yhtäkkisellä vetäytymisellä on seurauksia. Tämä näkyy nytkin maailmassa, kun Yhdysvallat päättikin lopettaa roolinsa kansainvälisen järjestelmän takaajana.
Poliittinen periksiantamattomuus, pikkumaisuus ja kyvyttömyys nähdä päätösten seurauksia yhtään pidemmälle, johtivat nopeasti hirvittävään väkivaltaan, jota Hajari karusti kuvaa. Julmuuksiin syyllistyivät niin hindut, muslimit kuin maan sikhi-vähemmistö. Nehru ja Jinnah kumpikin epäonnistuivat näkemään, että vähemmistöasemassa olevien ryhmien oikeudet ja asema täytyy pystyä takaamaan.
Osituksen tragedia jätti pysyvät ongelmat. Kashmirin edelleen jatkuva konflikti on muistutus tästä perinnöstä. Wikipedia listaa vuodelta 2018 kolmisenkymmentä yhteenottoa Intian ja Pakistanin joukkojen välillä. Tämän lisäksi Intian puolella Kashmiria operoi joukko erilaisia alueen itsenäisyyttä ajavia islamistisia militantteja, mitä todennäköisemmin Pakistanin tukemina. Intia ratkoo tilannetta vainoamalla alueen nuoria miehiä. Tästä kaikesta tekee huolestuttavaa se, että kyse on kahdesta ydinasevaltiosta.
Satunnainen uutinen 28.2.2019: ‘Serious and dangerous’: U.S., China and other countries urge India and Pakistan to cease fighting
TAPIO LAAKSO
