Kiljusta

Toisin kuin lapsuudenystäväni Aleksi, minä en aloittanut kiljun valmistamista yläasteella sänkyni alla. En aloittanut sitä myöskään muutettuani ylioppilaskirjoitusten jälkeen Helsinkiin, enkä vielä Lapinjärvellä siviilipalveluksessakaan. Aloin valmistamaan kiljua oikeastaan vahingossa.

Tiedättekö, sitä on nuori, ja aika köyhä. Nouse jo! -kampanjan piristämä opintoraha asumislisineen riittää huoneeseen kommuunissa Kruununhaassa ja Lyyra-kortin täyttöön, mutta siinä se. Turha ajatella baareja, paitsi korkeintaan salakapakoita ja Harry’s barin kahden euron talon viiniä.

Sitten ymmärtää, uteliaisuuden ja häpeän sekaisin tuntein, että alkoholia voi, pienen alkuinvestoinnin jälkeen, tehdä lähes loputtomasti lähes ilmaiseksi.

En silti aloittanut kiljulla. Aloitin raikkaalla, miedosti alkoholillisella simalla. Hunajaan ei kuitenkaan koskaan ollut varaa, siman raikkaus muuttui rutikuivuudeksi ja mieto alkoholisuus keskivahvaksi alkoholisuudeksi.

Syntyi kilju.

Kilju on alaston. Se on rehellisin ja puhtain alkoholijuoma — sokeria, vettä, hiivaa. Siksi se myös vaatii paljon.

Kilju vaatii kärsivällisyyttä — kärsivällisyyttä pestä ja desinfioida käymisastia, kärsivällisyyttä odottaa, että hiiva tyydyttäää loputtoman nälkänsä. Kärsivällisyyttä odottaa, että pitopöytään kaatuneet hiivahippuset laskeutuvat astian pohjalle. Kärsivällisyyttä antaa juoman virrata hitaasti lappoa pitkin pulloon.

Vain näin voi saavuttaa kiljun korkeimman tason — kirkkaan, puhtaan maun. Hörppäyksen yhteydessä kielellä vilahtaa kaikista vaivihkaisin sokeriruo’on aavistus. Muuten — ei mitään.

Kiljua, kuten muitakin alkoholeja, voi myös syödä.

Oli aika, jolloin pidin jonkun satunnaisen viinipullon viemistä juhliin naurettavana pelleilynä. Ei, tuotavan täytyi olla hauskassa muodossa, siis ei nestemäistä, vaan syötävää. Kokeilinkin liivatejähmetystä useasti, hyvin tuloksin.

Olin kuitenkin menossa juhliin, ne saattoivat olla Tomin juhlat Munkkiniemessä joskus vuosikymmenen puolen välin jälkeen (josta mentiin jatkoille Ukko-Munkkiin, ja sen jälkeen taloyhtiön uima-altaalle ja kylmään saunaan), tai jotkut muut, mutta yksi asia oli selvää: Juhlissa olisi kasvissyöjiä, jotka eivät voisi nauttia liivatteen avulla hyytelöidystä kiljusta.

Siihen aikaan sai apteekeista agar-agaria. Olin kuullut, että se toimii kuin liivate, mutta on vähän vaikeampaa käyttää. Haastavan tilanteesta teki se, että agarin käyttö vaatii nesteen kuumennuksen, mutta toisaalta alkoholi menee hukkaan, jos sitä kuumentaa liian aggressiivisesti. Koetin tasapainoilla näiden kahden asian välillä, ja kaadoin kiljun jähmettymään kahteen suureen pakasterasiaan, koska en omistanut riittävästi muotteja. Hätäisesti maustoin herkun joulun hengessä runsaalla määrällä kanelia, koska en omistanut muita sopivia mausteita.

Tulossa oli herkullinen lusikoitava alkoholijälkiruoka yhteiseen pöytään.

Agar-agarin epäluotettava maine oli ansaittu. Puolet erästäni jähmettyi erittäin kovaksi ja melko rakeiseksi ruskeaksi hyytelöksi. Puolet taas ei muuttanut olomuotoaan juuri lainkaan, vaan lopputulos oli osin vetistä, osin jähmettynyttä limaliejua.

Minulla ei ollut rahaa tai aikaa keksiä varasuunnitelmia. Huolettomat vuodet, jolloin vain hakee jonkun pullon Alkosta olivat vielä kaukana edessä.

Muistan, että alkuillasta vahvan kanelinen, tekstuuriltaan monipuolinen alkoholijälkiruoka herätti ihmetystä, uteliaisuutta, ja joissain ehkä kuvotustakin. Muistan myös, että jatkojen jatkojen jälkeen seuraavana aamuna eteisestä herättyäni keräsin mukaani kaksi tyhjää pakasterasiaa, hyytelön jämät ja lusikka vielä sisällä.

Tein usein kiljua erilaisten järjestöjen juhliin. Sitoutumaton vasemmisto ja Maailmanpyörä nauttivat tuotteistani monta vuotta, ainakin kunnes toverini Vihtori otti kiljun manttelin kannettavakseen. Minun ja kiljun aika oli muutenkin loppumassa, ja lahjoitin käymisastiani maalarinteipillä tehdyn omistusplakaatin kera järjestölle.

Vuosia myöhemmin, ehkä tupareissani Torkkelinmäellä tai 30-vuotisjuhlissani, sain Vihtorilta kaksi pullollista kiljua. Juoma oli pakattu Rainbow’n kivennäisvesipulloihin, jotka muovin rypyistä päätellen olivat olleet jo jonkin aikaa eläkkeellä varsinaiselta työuraltaan. Kilju oli väriltään hennon kellertävää — heti uhkaava merkki. Kiitin, ja joimme toisen pullon hänen kanssaan illan aikana, kiljusta keskustellen. Toisen pullon unohdin muiden lahjapullojen sekaan viinakaappina toimivaan kirjahyllyyni.

Löysin pullon uudestaan viime kesänä. Olin pitkällä kesälomalla, ja siksi melko varaton. Oli kuitenkin Flow-lauantai, ja vaikka en itse ollutkaan menossa, aamupäiväinen kuohuviinibrunssi oli sillä tavalla venähtänyt, että myös jatkot kiinnostivat. Suunnitelmissa oli uintireissu Merihaan edustalla ja disko Väinö Tannerin patsaalla, ja pakkasin mukaani punaviiniä ja kiljupullon — ajattelin, että voin tarjota sitä janoisille mutta juomattomille festareilta pois valuville ystäville.

Punaviini siirtyi nopeasti parempiin suihin, ja oli kiljun vuoro.

Sen väri oli muuttunut pullokypsenyksen aikana, ja tämä on totta, tumman ruskeaksi mutta silti läpikuultavaksi. Nostettuani pullon huulilleni en maistanut ei-mitään, vaan tammea, happamuutta. Maku oli syvä kuin sherryn, ja miellyttävä kuin tammea syleilleen chardonnayn.

Koko loppuiltana en voinut tehdä muuta kuin innostuneena tarjota tätä nektaria muille juhlijoille. Useimmat eivät kuitenkaan ymmärtäneet, mitä ihmettä he olivat todistamassa. Kilju, kansallisjuomamme, jonka korkein taso on mitä vaivihkaisin sokeriruo’on aavistus oli — enemmän.

Nuorisotutkimusseura kerää suomalaisten kiljutarinoita osoitteessa https://www.nuorisotutkimusseura.fi/kilju-stoorit