<kirjallisiajupinoita>
Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa (2017) ja
Maggie Nelson: The Argonauts (2015)
Kaksi kirjaa, kaksi itsensä naiseksi lukevaa kirjailijaa, kaksi transitioituvaa/nutta/jotain puolisoa, kaksi tarinaa, kaksi hiukan ontuvaa rinnastusta myyttisiin olentoihin/asioihin. Paljon ruumiillisuutta hämmentävissä kohdissa ja oudoilla tavoilla. Siinä tekijöitä, jotka yhdistävät näitä kahta hyvin erilaista kirjallista tutkimusmatkaa.
Vastaanotto on hämmentävä ilmiö. Minun kuplassani Selja Ahavan romaani Ennen kuin mieheni katoaa sai pöyristyneen, jopa vihamielisen ja tuomitsevan vastaanoton jo ennen kuin oikeastaan kukaan oli sitä lukenut, perustuen Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä julkaistuun laajaan kirjailijahaastatteluun (maksumuuri).
Haastattelussa Ahava kertoo avoimesti, miten hänen parisuhteensa päättyi siihen, kun hänen puolisonsa ilmoitti aikovansa korjata sukupuolensa. Miten jokin siinä ihmisessä ei ollut enää sama, ja miten se tuhosi halun, parisuhteen, lopulta romanttisen rakkauden. Saman tarinan hän kertoo romaanissaan, kiedottuna kertomukseen Kolumbuksen löytöretkestä.
Vastaanotto hämmensi minua jo silloin, sillä siinä oli jotakin kovin ristiriitaista. Hämmennys ei ainakaan laantunut sen myötä, kun vihdoin itse luin kirjan joululomalla. Ristiriita on tässä:
Sukupuolensa korjaava ihminen kokee, jollakin tasolla, usein, että ruumiillisuudessa on jotakin olennaista. Että se ruumis (joku sanoisi keho, mutta sukupuolentutkimuksessa puhutaan ruumiista, myös elävillä), jossa hän elää, ei ole hänelle hyvä. Se pitää muuttaa vastaamaan sitä ruumista, joka hänelle olisi pitänyt kehittyä, jos maailmassa ei olisi ollut virhettä. Tämä kokemus on laajasti hyväksytty, sille on olemassa diagnostiset kriteerit ja prosessit, joilla korjaus tapahtuu. Tutkimukset myös vahvistavat, että prosessin jälkeen useimmat sen läpikäyneet voivat paremmin kuin ennen prosessia. Jokin osa tuskaa on helpottanut ruumiillisen muutoksen myötä.
Ahava kuvaa tilannetta, jossa sukupuolensa korjaavan ihmisen puoliso kokee, että hänen puolisonsa ruumiillisuudessa on jotakin olennaista. Että se ruumis, jonka hän näkee katoavan silmiensä edessä, oli tärkeä osa sitä ihmistä, johon hän rakastui ja jota hän halusi, ja kun tämä ruumis muuttuu toiseksi, myös se ihminen, jota hän rakasti, muttuu olennaiselta osin toiseksi. Tässä tapauksessa, minun kuplassani, tämä puoliso saa osakseen laajaa paheksuntaa. Oman tarinansa kirjoittamisesta? Oman versionsa kertomisesta? Siitä, että ruumis oli hänellekin olennainen osa hänen rakastettuaan.
Tähän ristiriitaan sisältyy kysymys siitä, pysyykö jokin osa sitä ihmistä, jonka ruumis muuttuu, kuitenkin samana. Jokin “sisin”, kutsuttakoon sitä tässä vaikka sieluksi, koska emme usko yksiselitteiseen mieli/ruumis-jakoon. Jokin, jota ei ehkä ole saanut ulos näyttää, ja joka prosessin myötä viimein saa ympärilleen sen olomuodon, jota se on kaivannut. Ja jos pysyy, niin mikä pysyy? Mikä muuttuu? Ja entä, jos toinen osapuoli parisuhteessa ei koskaan saanut nähdä sitä “sisintä”? Onko hänen tehtävänsä silti nähdä ihminen prosessin läpi samana?
Onko ylipäänsä mahdollista muuttua niin kokonaan ja pysyä samana, ja toisaalta eikö rakkaus ole myös ja ennen kaikkea toisessa tapahtuvan muutoksen hyväksymistä ja näkemistä? Sitä, ettei sano: “älä mene tuonne, en halua sinua tuollaisena”? Ja silti tässäkin on ero. On eri asia sanoa, älä mene tuonne, kuin sanoa, en halua sinua tuollaisena. Edellinen on itsekäs toive puolison pysymisestä samana. Jälkimmäinen oikeutettu oma kokemus, jota toinen osapuoli tai kukaan muukaan ei voi kiistää.
Maggie Nelsonin romaani(hko?)mietelmä(hkö?)kirja(nen?) Argonautit käyttää prosessin (ja kaiken muunkin) metaforana Argoa. Argo on alus, jonka kirja virheellisesti nimeää Theseuksen laivaksi (virhe, jota en olisi tajunnut ilman Veikko Erantia, ja joka polveutuu Roland Barthesilta ja hänen metaforastaan, jossa on sama virhe). Theseuksen laivan paradoksi puolestaan kuuluu lyhyesti: Jos laiva matkaa satamasta satamaan, ja matkalla jokainen laivan yksittäinen osa vaihdetaan toiseen, onko se edelleen sama laiva?
Nelsonin kirjassa suhtautuminen transitioivaan puolisoon on kokonaan toinen, toki myös prosessi on eri vaiheessa ja jonkinlainen butchius olemassa jo suhteen alusta alkaen. Silti myös Nelson kertoo vastustaneensa, intuitiivisesti ja voimakkaasti, puolisonsa Harryn päätöstä aloittaa testosteronin piikittäminen. Siis muuttaa ruumistaan.
Nelson kuitenkin kokee itse mullistavan ruumiillisen transition — raskauden — samoihin aikoihin kuin Harry omansa. Kirjan fokuksessa, jos sellaista voi tai haluaakaan löytää, ovat nämä ristiin transitioivat kehot, toinen läpikäymässä “maailman luonnollisinta” prosessia, toinen hyvin keinoalkuista (toki myös tämä “luonnollinen” prosessi on keinoalkuinen sikäli kun raskauden alkuunsaattamiseen tarvitaan luovutettuja siittiöitä sekä Maggielle annettuja hormonihoitoja).
Ruumiillisuuden prosessit ovat loputtoman kiinnostavia, tai niin sitä voisi ajatella Argonautteja lukiessaan. Minulle kuitenkaan eivät ole. En jaksa, enkä etenkään halua, lukea kymmenen sivun kuvauksia synnytyksenaikaisesta kivusta ja sen eri asteista tai siitä, miltä tuntuu, kun kakka menee jumiin loppuraskaudesta ja sitten sen saa vihdoin kakattua. Kyllä. Juuri siitä. (Säästän teidät lukemisen vaivalta, kuulema helpottavalta.)
Sen sijaan minua kiinnostavat ruumiillisuudelle annetut merkitykset. Se, miksi Harryn testosteronilla terästetty ruumis on Maggien mielestä edelleen kuuma ja haluttava ja upea, kun taas Seljalle puolison estrogeenilla terästetty ruumis muuttuu kokonaan toiseksi, halu katoaa. Tai pikemminkin muuttuu nostalgiseksi pakkomielteeksi katoavaa miehisyyttä ja sen viimeisiä merkkejä kohtaan. (Tässä nostalgisoinnissa on ehkä vastaanoton kritiikin voimakkain tarttumapinta — siinä, kuinka epätoivoisesti Ahavan minä-kertoja haluaa takertua viimeisiin miehensä rippeisiin.)
Ja miten paljon näissä piirteissä on sukupuolittumista? Onko feminisoituva miesruumis potentiaalisesti vähemmän haluttava kuin maskulinisoituva naisruumis? Sitäkö tässä myös väitetään, sitten kuitenkin, kaiken keskellä? Entä puolison seksuaali-identiteetti muutoksen keskellä? Voiko lesbosta tulla miestä haluava? Heteronaisesta naista? Sillä, että puolison ruumis muuttaa muotoaan? Vai jollain muulla? Sillä, että “sisin” pysyy samana? Minä? Naisena? Miehenä? Muuna?
Eräs olennainen ja ilmeinen ero Ahavan ja Nelsonin tilanteissa kuitenkin on. Nelson on tutustunut Harryyn butchina, maskuliinisena lesbona, jonka transitio on ollut jatkuvan neuvottelun ja keskustelun alla ja prosessi koko ajan läsnä parisuhteessa. Ahava on tutustunut puolisoonsa cis-miehenä, ja hänelle ilmoitus puolison halusta korjata sukupuolensa tulee täytenä yllätyksenä. Kaapin ovet ovat olleet visusti kiinni, nyt ne ryskyvät yllättäen auki. Tämäkin on sukupuolittunutta. Poikien ja miesten feminiinisten piirteiden näkyminen on absoluuttisesti enemmän kiellettyä kuin tyttöjen ja naisten maskuliinisuus. Ei ole ihme, että pojan ruumiin sisällä asuva pieni tyttö haudataan syvälle kuoreensa, kun tytön sisällä asuva tomboy saa vapaammin kiipeillä puissa ja kallioilla. Silloin myös mieheksi kasvaneen pojan sisältä kuoriutuva nainen joutuu ryskäämään kuoret ympäriltään kovemmalla rytinällä.
Rinnakkain tarkasteltuna nämä kaksi kirjaa, Ennen kuin mieheni katoaa ja Argonautit, johtavat siihen vääjäämättömään johtopäätökseen, että ruumiillisuus ja suhtautuminen siihen on sekä sukupuolittunutta, yksilöllistä että ristiriitaista. Se, mikä yhdelle on tie vapauteen ja hyvinvointiin — testosteroni, maskuliinisuus, transitioiminen, estrogeeni, feminiinisyys, synnyttäminen, kakkaaminen (God forbid) — on toiselle tai kolmannelle kirous, vankila, kipua, uhkaavaa, muutos, joka pakotetaan osaksi elämää. Ja nämä kaikki aspektit voivat olla läsnä saman ihmisen prosesseissa eri kohdissa eri tavoin, yhtäaikaa tai kipeänä sarjana ristiriitaisuuksia.
Tästä näkökulmasta on täysin käsittämätön ajatus, että jokin yksi binäärinen translaki voisi hallinnoida sukupuolta toimivasti, tai että lääkärit voisivat kertoa meille, miten ja mihin suuntaan meidän on lupa muuttua tai korjata ruumistamme tai henkilötunnustamme. Yhtä käsittämätön ajatus kuin se, että lääkäri voisi antaa jollekin keholle luvan tulla raskaaksi, tai evätä tämän luvan.
Todellisuus jo pelkästään näissä kahdessa kirjassa, neljän fiktiivisehkön henkilön kokemana, on niin moninainen, ettei mitään yhtä eettistä tapaa toimia ole mahdollista löytää. Ainoastaan yksilö itse voi tietää oman kokemuksensa, ja tämä koskee niin transitioivia henkilöitä itseään, heidän puolisojaan kuin muitakin läheisiä. Ja siksi myös lain on perustuttava itsemääräämisoikeuteen. Ei puolisolla, ei lääkärillä eikä kenelläkään muullakaan saa olla sanavaltaa siihen, mikä olet nimeltäsi, pronominiltasi tai henkilötunnukseltasi.
Kahdesta kirjasta minä pidin enemmän Ahavasta. Vaikka se oli myös kipeämpi. Vaikeampi. On ehkä niin, että olen niin kotonani Nelsonin queer-flamboyant-butch-sateenkaari-uusperhemaailmassa, ettei se onnistunut yllättämään eikä tuomaan kovin paljoa uutta pureskeltavaa. Hienohan se on, kaikkine viitteineen, mutta Ahavan on vielä hienompi. Jokin siinä nöyrässä periksiantamattomuudessa, millä hänen minäkertojansa repii auki haavansa ja antaa niiden vuotaa, saa minut kunnioittamaan sekä kertojaa että hänen omaa prosessiaan. Sitä, joka harvoin tulee kuullluksi.
Kirjoittaja on kirjallisiin pohdintoihin taipuvainen, työkseen perhepolitiikan kentillä liikkuva, sukupuolesta, seksuaalisuudesta ja niihin liittyvistä ilmiöistä kiinnostunut hahmonen.
