Veikon kirjat 2020

Eli koronteenissa ehtii lukea

Photo by Alfons Morales on Unsplash

Luin vuodessa 52 kirjaa. Sain onnistuneesti kirjoitettua kaikesta lukemastani, ja osaan näistä teksteistä olen jopa hyvin tyytyväinen. Osa on toki aika nopeita roiskaisuja myös. Tässä alla siis noin 100 000 merkkiä lukuiloa!

Helmi Kajaste: Rakenna, kärsi, unhoita

Kaunis pieni kirjanen isoista asioista: arkkitehtuurista, toivosta, elokuvasta, elämän muistamisesta ja muutoksesta. Sellainen yleisen erolevyn tuntu leijuu yllä.

Conor Dougherty: Golden Gates. Fighting for Housing in America.

Yksi syy asumisen kalleuteen San Franciscon kaltaisissa himoituissa paikoissa on, että uusia taloja on todella vaikeaa saada rakennettua. Tämä on osin osallistamisen ja suoran demokratian syytä. Vaikea poliittinen solmu joka synnyttää myös outoa aktivismia kaiken rakentamisen puolesta. Hyvä kirja tästä ja sen historiasta.

Seuraavat kaksi kirjaa olivat niin hyviä, että kaikki yritykset kirjoittaa niistä muuttuivat lähes työksi.

Raymond Queneaun Exercises in Style

(luin tällä kertaa enganninkielisenä käännöksenä) on vaikuttanut minun “poetiikkaani” lähtemättömällä tavalla, tein yli 10 vuotta sitten näytelmän sillä idealla ja kannan sitä mukanani aina. Palasin siihen nyt, sillä koronavuonna kaiken toistuminen samanlaisena mutta käsittämättömänä uudestaan ja uudestaan tuntui ajankohtaiselta. Sen lukeminen oli jälleen lähes sietämätöntä, kuten se aina on, kuten koko vuosi oli.

James C. Scottin Seeing Like a State

oli äärimmäisen sanoisinko jopa ravisteleva kirja siitä, miten valtio pistää hommat poikki ja pinoon ja järjestykseen, luo sukunimet, vetää kadut suoriksi viivoiksi, häätää kaupustelijat ja rakentaa farmit ja kaupungit ihan sinne minne lystää eikä sinne minne pitäisi… siis käytännössä Modernin Projektin murhaus. Tästä pitäisi kirjoittaa useampi kirja vastausta — ja monet ovat kirjoittaneetkin — mutta tässä saatte nyt maistiaisiksi aloittamani esseen jonka ehkä joskus viimeistelen, mutta en todennäköisesti ihan tässä nyt lähihetkinä. Essee ei koskaan päässyt siihen asti missä tämä kirja varsinaisesti mainitaan, mutta sellaistakin on elämä.

(sivumennen sanoen tämä allaoleva voisi olla myös vastaus tällä kanavalla aiemmin käsiteltyyn Hägglundin This Lifeen ja siihen, miksi on vaikea ajatella, että rakennetaan kokonaan uusi kokonaan demokraattinen ja kokonaan keskitetty talousjärjestelmä…)

Vuoden 2020 vasemmistolaisella on monimutkainen älyllinen historia, jonka hyväksyminen osaksi omaa olemista on vaikeaa mutta ehkä pakollista.

Toisaalta olen antiautoritäärisen autonomikommunismin lapsi: situationismia, anarkismia, suoraa toimintaa ja alhaalta ylöspäin solidaarisuuden ja sosialismin rakentamista — ei eskatologiaa, vaan tämän meillä nyt olevan maailman rakentamista ja parantamista. Katubileitä ja valtauksia, antifasismia ja siirtolaisia, alterglobalisaatiota ja kapitalismikritiikkiä. Tämä vasemmisto on aina ollut myös tavallaan valtiovastainen — valtio edustaa siinä määrin porvarillista hegemoniaa, ja koska lähtökohta on, että vallankumousta ei kuitenkaan tule, että ajatus valtiollisten koneistojen haltuunotosta on pikemminkin situationalistinen performanssi ja vitsi kuin oikeasti vakavastioettava poliittinen päämäärä.

Yliopistolla kuuluin Sitoutumattomaan vasemmistoon. Moni ajatteli sen tarkoittavan hygienistä eroa Vasemmistoliittoon, missä oli toki totuuden siemen. Mutta oikeasti kyse oli paljon isommasta erosta: erosta Tehtaankadulta ohjattuun vasemmistolaiseen opiskelijapolitiikkaan — eli viimekädessä Neuvostoliittoon. Sitoutumaton vasemmisto oli alusta lähtien yritys rakentaa antiautoritääristä vapauden vasemmistoa.

Sitten toisaalta kaikkein antiautoritäärisin ja sitoutumattomin vasemmistokin joutuu myöntämään olevansa oksa samassa puussa, jossa kasvavat kaikki reaalisosialismin hedelmät.

Monelta osinhan tämä ei ole mikään ongelma. Valtiojohtoinen kompromissisosialismi on tuottanut hyvinvointivaltioita, neuvoloita, peruskouluja ja ties mitä, loputtoman listan vaaleanruskeaa ja sametinvihreää peruskalliota jonka varaan elämäänsä voi rakentaa ihan riippumatta siitä, minkälaiset työkalut siihen on saanut ja mistä. Marx ja utooppisosialistit, työstäkieltäytyjät ja paratiisinunelmoijat. Kyllä se kaikki saa kuulua.

Sitten toisaalta tämän paketin kanssa tulee myös tietty todistustaakka, jota vuosikymmenet eivät poista, vaikka hälventävät. Meidän kanssamme samoja kirjoja lukeneet samanlaiset intellektuellit lähettivät silmää räpäyttämättä miljoonia ihmisiä kuolemaan ja pakkotyöhön, rakensivat uutta maailmaa ja utopiaa irtokäsistä, päänahoista ja leskien kyyneleistä. Näin se käy. Meidän jatkuva todistustaakkamme on osoittaa, että voimme käyttää valtiota ja sen rakenteita hyväntekemiseen. Todistustaakka on epäreilu, kohtuuton — emmehän me ole tehneet mitään vuosikymmeniin — ja tarpeellinen, pitää mielen virkeänä.

Mutta tämä on vielä monimutkaisempaa. Käytännössä tiliä pitää tehdä vielä kolmannenkin aatteellisen perinnön kanssa. Punavihreä joutuu myöntämään, että vihreiden historiaa ei voi erottaa porvarillisen liberalismin historiasta.

Vihreiden aatteellinen historia on oman tekstinsä aihe, sisältäen sekä nuo kaksi edellistä että myös kaikkea hipeistä saksalaisiin naturisteihin ja naturalisteihin. Mutta yksilönoikeudet ja porvarillinen liberalismi ovat, varsinkin Suomessa, erottamaton osa tätä pakettia.

Tällä kaikella on vaikutuksensa. Ajatellaan vaikka kaupunkien suunnittelua. Kuuluuko meidän unelmoida moderneista megaprojekteista, joissa keskusjohtaoisesti sujautetaan elämää uuteen, parempaan uomaan? Vai kuuluuko meidän nousta paikallisten yhteisöjen kanssa näitä nimenomaisia projekteja vastaan? Vai kuuluuko meidän pohtia sitä viihtyisää kaupunkitilaa, jota ne tuottavat, ehkäpä työssäkäyntialuetta säätäen?

Michael Ruhlman: The Making of a Chef. Mastering Heat at the Culinary Institute of America ja samalta kirjoittajalta The Soul of a Chef. The Journey Toward Perfection.

Michael Ruhlman halusi ymmärtää mikä tekee kokkeja, tai miten kokkeja tehdään, ja meni CIA:han sitä opiskelemaan., toimittajana mutta käytännössä opiskeijana. Kokit painavat kovaa, tulevat paikalle jopa läpi vaarallisten lumimyrskyjen, ja ennen kaikkea tavoittelevat täydellisyyttä. Kirja on julkaistu 1997, eli käytännössä edeltää nykyistä kokkibuumia — tai on ollut yksi sen synnyttäneitä ilmiöitä. CIA:n multimediatiloissa tuotetaan CD-Rom-muotoisia keittokirjoja ja suunnitellaan ammattilaisten internet-yhteisöjä, nykyään siellä varmaan valmennetaan youtube-kanavan rakentamiseen.

Vihannesten pilkkomista, liemiä, klassista ranskalaista keittämistä — ja koko ajan myyttisen ja saavuttamattomissa olevan täydellisyyden tavoittelua.

Lopulta Ruhlmanista tulee kokki — ymmärtääkseen tällaisen oudon ammatin käänteitä, pitää tulla yhdeksi heistä. Tarvitaan liikkeitä ja tehokkuutta, käytännössä tietynlaista karskiutta ainakin ysärin keittiöilmapiirissä, mutta kuitenkin suurta herkkyyttä mauille, tunnelmalle, kokonaisuuksille, värille, tekstuurille…

Vietin kesän 2000 keittiöhierarkian alimpana, kölvinä, ravintolassa Suomenlinnassa, joten tämä outo yhdistelmä on intuitiivisesti tuttu. Yksi nainen, totta kai kylmähommissa, ja hän oli ainoa joka uskalsi vaihtaa kanavan radiossa pois Radio Lännentieltä (soitti kantria) johon fiftari-HD-mies keittiömestari sen aina laittoi. Kokit valittivat ettei pidä ryhtyä kokiksi sillä päätyy vaan juomaan ja pettämään vaimoaan. Varoitukset eivät varsinaisesti olleet tarpeen, täydellisyys oli kyllä omasta panoksestani niin kaukana että päätökseni hankkiutua ns. sisätöihin ei varsinaisesti horjunut. Toki en vielä ollut aloittanut lukiota, että oli siinä vähän elämää vielä tulossa.

Toisessa kirjassa Ruhlman menee syvemmälle täydellisyyden tavoitteluun. CIA järjestää sellaista Certified Masterchef -koetta, jossa testataan että onko kokelas kokki vai mestarikokki, ja jossa kaikki pitää tehdä täydellisesti. Koe on niin vaikea, ettei juuri kukaan läpäise sitä, ja kirjan alkuosa onkin meditaatio siitä miten tällainen standardoiminen ja tavoittelu sopii yhteen ruoka-alan kanssa.

(sivumennen sanoen näyttää siltä, että Masterchef-telkkarisarja on rakennettu tämän kokeen ympärille, koska monet tehtävät ovat samoja, kokeessa on mm. mysteerilaatikkotehtävä. Mutta en löytänyt tälle vahvistusta mistään.)

Ruhlman päättää että täydellisyys on järjetöntä ja viettää aikaa rennoissa keittiöissä joissa on hyvä meininki ja tiskille nousee herkullista ja huolellista mutta rentoa ruokaa ja on jo päättänyt, että tämä onkin se keittämisen tulevaisuus… kunnes saa puhelun Thomas Kelleriltä.

Tehdessään hänen kanssaan French Laundry -kirjaa (ja haastatellessaan samalla mm. 22-vuotiasta Grant Achatzia) Ruhlman pyörtää edellisen päätöksensä ja toteaa, että täydellisyyttä onkin olemassa, sitä vaan pitää tavoitella vielä maanisemmin kuin hän aiemmin kuvitteli. Keller todella tekee asioita täydellisesti.

Samalla Ruhlman meditoi kysymystä ruuasta ja taiteesta. Kellerin ja French Laundryn työ nousee taiteeksi kun obsessiivinen valmistaminen ja hiominen kohtaa ulkoruuallisen ironisuuden: annokset ovat versioita 1970-luvun amerikkalaisista klassikoista, tai ranskalaisia ruokia amerikkalisella käännöksellä tai jotain. Ne itsetietoisesti kommentoivat muuta ruokaa, asettuvat suhteeseen — merkitsevät jotain.

Ja ovat totta kai uskomattoman herkullisia.

Stefano Benni: Baol

Pyörin maski päässä kirjastossa, koettaen lainata jotain, ja tähän käsi osui. Bennin Keplo oli väkevä kokemus 15v sitten, ehkä tämäkin.

Elämä 1990-luvun alussa mahtoi olla vähän outoa aikaa. Baol on samanlaista huoletonta ja löysin rantein vedetyn tuntuista mediakriittistä kyberpunkkia/lollottelua kuin Stephensonin Snow Crashin alku, tai Suomessa Hotakaisen Bronks. Ilmassa on heilunut Suuri Muutos, media on surissut ja pärissyt eikä Persianlahden sotaa koskaan tapahtunut, ainakin mikäli mediatutkijoilta kysytään.

Baol on läpyskä todellisuuden vääristelystä kaupallis-valtiollisiin tarkoituksiin, joka ei ota itseään kovin vakavasti — kun nuo muutkaan saman ajan kirjat. Aluksi tämä läpsyttely tuntui lähinnä rasittavalta, mutta noin 80 sivun jälkeen päästin suojaukseni alas ja nauroin makeasti.

Toki kyseessä on satiiri, joten voi olla että tässä 30 vuodessa maailman viittauspisteet ovat muuttuneet. Internet kertoi että satiirin kohde on sellainen historian hämäriin jäänyt Italian sisäpoliittinen hahmo kuin Silvio Berlusconi, jonka mediavallan, television ja politiikan yhteyttä Baol pilkkaa. Sittemmin Benni käsikirjoitti jotakin italialaista koomikkoa, jonka tuotanto ei helposti käänny suomeksi, *checks notes* Beppo Grilloa. Jaahas.

Italo Calvino: Kosmokomiikkaa

Calvino on kyllä suurmestari. Lyhyet faktuaaliset kuvaukset maailmasta aikojen alussa, kosmisten ilmiöiden alkuhämäristä muuttuvat melko hersyviksi yleisinhimilliseksi tarinoiksi tässä antropomorfismin maailmanennätyksessä. Lyhyitä maukkaita vetäisyjä jotka eivät näin puoli vuotta myöhemmin jättäneet merkittävää jälkeä sieluuni.

Italo Calvino: Marcovaldo, eli vuodenajat kaupungissa

Surumielinen, maaginen kuvaus köyhyydestä ja siitä, miten siinä köyhyydessä yritetään hakea, jos ei parempaa elämää niin parempia hetkiä — hyvää sienimuhennosta tai hienoa kasvia tai joululahjoa. Aina Marcovaldo yrittää, aina epäonnistuu tavalla tai toisella. Kaunis kirja, tavallaan, novellikokoelmamainen romaani jossa yksi tarina kertoo aina yhdestä vuodenajasta, eikä mikään lopulta muutu.

Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

Vihaan kirjojen alkua, yleensä, jopa hyvien. En myöskään erityisesti pidä kirjojen lopuista, mutta välillä siinä välissä on hyviä kohtia.

Kirjojen alut ovat tahmaisia, jähmeitä, kuluttavia. Jokainen kirja ja kirjailija muodostaa oman (semioottisen) verkkonsa, johon täytyy käpertyä — ja se on vähän epämiellyttävää, koska tiedän olevani kärpänen. Kirjan alussa pitää opetella minkälaista kieltä se on, millainen on lauseiden rytmi, mikä tekstissä on tärkeää ja kohosteista ja mikä on siellä muuten vaan. Pitää asettaa lukunopeus: olen lukijana keskitarkka, mutta tarkemmasta päästä. En luontevasti ole sellainen vainukoira joka luuskuttaa jokaisen lauseen merkitystä, mutten myöskään plärääjä jolla on silmää vain isolle kaarelle. Joudun tekemään nopeuden käsisäätöä materiaalin mukaan, ja se vaatii intiimiä tuntumaa.

Alut ovat siis vaikeita, koska Lukijana en tiedä niissä mitä luen, miten kovaa, mikä siinä merkitsee ja missä suhteessa minä olen siihen. Pitää opetella elämään tuntemattomassa maastossa. Sitten kun kone on käynnissä ja säädöt asetettu, kaikki on vaan suloista luistelua. Loput, puolestaan, ovat hankalia, sillä ei-banaalit loput ovat typeriä ei-banaaliudessaan — pyrkivät väistämään sen mikä on Oikein — mutta banaalit loput ovat… no, arvaatte varmaan. Luin Murakamin 1Q84:ää ja lopetin sen kesken noin sivulla 750, koska en kyennyt kuvittelemaan mitä kirjan loppu enää voisi minulle antaa.

Olen näköjään lukija, joka haluaa tietää mitä lukee, että voi lukea sitä. Yllättävää.

Vaihtoehtoinen alku tälle tekstille:

Olen aloittanut Italo Calvinon Jos talviyönä matkamiehen lukemisen varmasti 8 kertaa. Olen aloittanut sen lukemisen lukiossa, bussissa, nojatuolissa oikeaa asentoa etsien. Olen lainannut sen kirjastosta kymmenen vuotta sitten päättäen että nyt, nyt… ja näemmä unohtanut sekä palauttaa että lukea kirjan. Olen avannut kirjan ja nauttinut klassisen postmodernismin juovuttavasta tuoksusta ensimmäisillä ensimmäisillä sivuilla vain kyllästyäkseni kokonaan muutama aukeaman jälkeen. Ja tälle on yksinkertainen syy:

Romaani koostuu toisten, kuvitteellisten romaanien aluista. Ei toki pelkästään, siinä kulkee myös meta-juoni (vai meta-meta-juoni?) Lukijasta joka on juuri aloittamassa lukemaan Italo Calvinon teosta Jos talviuönä matkamies, mutta parin ensimmäisen sivun jälkeen kaikki menee aivan väärin, sivut ovat sekaisin ja painoarkit hukassa ja Lukijan täytyy lähteä etsimään romaanin jatkoa pitkin kaiken maailman kirjakauppoja, yliopistoja, kustantamoja, kirjailijoiden vuoristopiilopaikkoja, sensuurivirastoja jne ym. Aina löyty kirja josta vannotaan, että tämä on se sama kirja, joskin eri nimellä, eikä se koskaan ole. Välillä Lukijan pitää hurmata Lukijatarta, tai ehkä tämän siskoa…

Calvino sanoi itse, sekä romaanissa että esseissään, rakastavansa nimenomaan romaanin alkuja, kun kaikki lauseet vain avaavat uusia polkuja, kun on mahdollista pelkästä kirjan nimestä keksiä itselleen uusia loputtomia romaaneja. Tämä saattaa yllättää lukijoita, mutta itse en pidä romaanin alkuja suorastaan aivan samanlaisessa arvossa, joten tämän kirjan lukeminen oli lähes mahdotonta tervapirtelön imuttelua.

Jos… on siis kirja- ja lukufetisishmin korkea veisu. Calvino makustelee tapoja lukea, lukemisen fyysisyyttä, tapoja lukea väärin, genrejä, kirjailijoita, riiteleviä professoreita… Henkilökohtaisella tasolla on hulvatonta, että Jos… sisältää aivan pätevän kritiikin bag-of-words-menetelmiä käyttävästä distant reading -laskennallisesta tekstintutkimuksesta.

200 sivua rämmittyäni nautin viimeisestä seitsemästäkymmenestä sivusta täysin rinnoin, osasin ottaa fragmentit sinä mitä ne ovat ja lukea yhä Inception-maisemmaksi menevää “kehystarinaa” siten kuten sitä kuului lukea. Asiat olivat paikoillaan, maasto tuttua, ja kaikki oli suloista luistelua. Ja loppu oli, no, en pidä romaanien lopuista.

Klassikko kirja on täysin syystä, mutta oliko se muutaman kymmenen sivun hurma sen arvoista, että jouduin rämpimään läpi toistakymmentä alkua?

Martin Hägglund: This Life. Secular Faith and Spiritual Freedom.

Kun eräs korkeassa arvossa pitämäni ystävä oli neljättä kertaa kysynyt minulta, olenko jo lukenut This Lifen, päätin lopulta ryhtyä siihen. Ja siinähän riittikin ryhtymistä, koska Hägglundin kirjassa on melko taaki lataus asioita: uskonnon immanenttia kritiikkiä, ensimmäinen luenta Knausgårdista joka oikeasti herätti minun mielenkiintoni, Grundrisse-Marxin mehustelua, poliittista paalutusta ja, no, tulkinta siitä miten ihmisen pitäisi elää. Onhan siinä, yhteen kirjaan. Yalen verkkosivut kertovat, että “born and raised in Sweden, Professor Hägglund specializes in post-Kantian philosophy, critical theory, and modernist literature — ranging across French, German, English, and Scandinavian languages. At Yale he has recently taught courses on Heidegger’s Being and Time, the mortality of the soul from Aristotle to McDowell, and the temporality of narrative from Conrad to Beckett.”

Asiaan. Kirjan iso argumentti vedettynä klapikoneen läpi kuuluu suunnilleen näin: meillä on tämä yksi ainokainen elämä, joten kaiken merkitys on sen rajallisuudessa. Sen takia tärkein kysymys, joka muodostaa vapauden ytimen, on että mitä tällä elämällä pitäisi tehdä. Tämä on kysymys jota eläin tai vuori ei voi itseltään kysyä — eikä oikeastaan myöskään uskontojen piirissä operoiva ihminen, sillä kaikkien uskontojen tietynlainen ydin on tuonpuoleisessa, tämän ainokaisen elämän unohtamisessa. Mikäli otamme vakavasti elämän rajallisuuden ja ainutkertaisuuden, ja sen että todellinen hengellinen vapaus on vapautta kysyä mitä minun elämäni pitäisi olla, ei kapitalismi koskaan voi tuoda meille vapautta. Näin on, koska kapitalismissa pitää aina tehdä töitä, elää pakon maailmassa — koskaan ei voi ottaa hyppäystä vapauden maailmaan. Demokraattinen sosialismi, jossa kaikki hyväksyisivät vapaan ajan (siis sellaisen ajan jolloin tekee jotain joka on itsessään tyydyttävää — tämä voi olla myös hoivaa ja yhteisön palvelua tavalla joka nykyään muistuttaa “työtä”) ja jossa nimenomaan tämä vapaa aika toimisi arvon mittana, on ainoa tapa meille olla vapaita.

Ja mikäs siinä! Mihin allekirjoitan? Mutta pari muttaa ehkä kuitenkin ensin.

Kirjan ensimmäinen osio lukee monen kristillisen tai buddhalaisen kirjoittan takaa esiin kuitenkin sitoutumisen tähän maailmaan tavalla, joka ei ole ihan yhteneväinen uskontojen tuonpuoleisten lähtökohtien kanssa. Edes itse C. S. Lewis ei pysty tyynesti toteamaan kuolleesta läheisestään, että hän on nyt saavuttanut paremman olemisen tilan, ainakaan siten että itse oikeasti uskoisi sitä. Hägglundin Iso Argumentti tässä osassa on, että emme osaisi mieltää kirjaimellisesti ikuista elämää elämäksi ollenkaan (oli se sitten taivas tai nirvana), eikä se olisi siksi kovin tavoiteltava asiantila vaikka olisikin mahdollinen. Tämä elämä on se mitä meillä on, ja sen rajallisuus tuottaa sen mielekkyyden. Siksi se on tavallaan pyhä. Hägglund lukee Knausgårdin taisteluja itsensä ja elämänsä kanssa nimenomaan sekulaarina Tunnustuksena tämän elämän pyhyydestä.

Tämä ensimmäinen osa on oikein hyvä, ja varmasti parasta ateistikirjallisuutta jota olen lukenut. Argumentti on vahva, joskin varmasti eri uskonnollisista traditioista varmasti löytyisi parempiakin “vasta-argumentteja” kuin mitä Hägglund esittää. Mutta ostan, ja mikäli meistä jokainen arvostaisi ainutkertaista elämäämme vähän enemmän, skrollaisimme vähemmän tätä verkkosivua tyhjä katse silmillämme. Tosin nyt luet laadukasta sisältöä, että ehkä ihan hyvä että skrollasit taas. Saapa Markkin voita leivälle. Lisäksi vähän oudosti Hägglund käsittelee paljon kristillisten kirjoittajien kyvyttömyyttä kohdata suru ja menetys omasta uskonnollisesta repertuaaristaan käsin, mutta harmillisen vähän uskonnottoman ihmisen surun kohtaamista — vaikka mikäli me ostamme hänen argumenttinsa, sen pitäisi olla täysin musertavaa. Kuten jokainen sen kokenut tietää sen olevankin.

Toisessa osassaan kirja tekee hegeliläistä Marx-luentaa Grundrissen hengessä, nostaa vapaa-ajan myös Marxin teoretisoinnin keskiöön. Oikeastaan voisi jopa sanoa, että tällä hetkellä on käynnissä jonkinlainen marxilaisen (työn)arvoteorian renessanssi. Hägglundille vastaus yhteiskuntamme ongelmiin löytyy arvoteoriasta, ja samaa vastausta tarjoilevat niin Paul Masonin Postcapitalism kuin Marianne Mazzucaton The Value of Everythingkin.

Tässä teoretisoinnissa on se perustavanlaatuinen ongelma, että en ollenkaan intuitiivisesti ja lähtökohtaisesti osta että arvoteoria voisi millään mielekkäällä tavalla tarjota minkäänlaisia konkreettisia muutostyökaluja millekään vasemmistolaiselle liikkeelle — enkä oikeastaan aivan suoraan sanottuna ymmärrä, minkälainen olisi maailma, jossa oltaisiin siirrytty hinnan ja vaihtoarvon mittaamisen sijasta joko suoraan työnarvon mukaan määrittyneeseen vaihdantaan, tai Hägglundia seuraillen demokraattisesti tapahtuvaan osuussosialismiin jossa arvokasta on sellainen aika jolloin saa toteuttaa itseään, ja maagisesti kaikki paskaduunitkin ovat jollekulle juuri se oikea tapa toteuttaa itseään. Vaikka Hägglund kritisoikin resurssien uudelleenjakoa vasemmiston ainoana päämääränä, monella tavalla lähimmäksi hänen ihannemaailman muotoilemista toteutettavaksi politiikaksi on (ehkä) tullut tietyn hetken Vihreiden epävakaa kompromissi Soininvaaralaista yksilöllistä Friedmaniin nojaavaa perustulokapitalismia ja sanotaan vaikka Montilaista tai Härkösläistä tai Laaksolaista kollektivistista autonomimarxismia, jonka teoreettisia perusteita on ammennettu juurikin samasta Marxin Grundrissestä.

Hägglundin poliittinen lähtökohta, jossa rajallisen ajan absoluuttisesta arvosta vedetään poliittinen johtopäätös jossa demokraattisesti päätetään minin yhdessä halutaan käyttää aikaa (ja siten lunastetaan tehokkuushyödyt ei lisäarvoa kasaavalla vain työaikaa lyhentävällä tavalla, a’la Soininvaara) on looginen ja kirjallisuuteen ja filosofiaan orientoituneelle ihmisille ymmärrettävä. Noin poliittisesti se tuntuu vähemmän hyödylliseltä kahdesta syystä.

1) Hägglund argumentoi ikuisen elämän mielettömyyttä sanomalla, että koska hetkiä on ikuisesti, on mahdotonta tietää tai päättää mitä pitäisi tehdä seuraavaksi — tai miksi seuraavaksi pitäisi tehdä mitään, tai mitä edes on “seuraavaksi”. Ironisesti (tai immanentisti) tämän saman argumentin voisi tehdä hänen arvoteoriaan perustuvaa poliittista filosofiaansa kohtaan — mikäli tärkeää ei ole varallisuuden uudelleenjako vaan vapaa-ajan nostaminen koko yhteiskunnan arvon mittariksi, ja ihmisten työnteosta päättäminen demokraattisesti, niin mitä olisi tehtävä juuri seuraavaksi? Millä instituutioilla tämä saavutetaan? Osuuskunnilla, perustulolla vai vallankumouksella? Tämä kuulostaa perussaivartelulta muttei ole: pohjimmiltaan koko kirjan ensimmäisen osan voisi tiivistää “uskonto on ooppiumia kansalle” ja jälkimmäisen “jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan”. Ja nämä lauseet ovat olleet meidän jo kohta 200 vuotta, edelleen vaihtelevin tulkinnoin.

2) Hägglundin ihannemaailman demokraattinen sosialismi (joka siis hänelle on yhteiskunnan arvon uudellenemäärittely eikä vain sanders/aoc muotiolu sosialidemokratiasta) on niin altis jokaiselle anarkistiselle tai antiautoritääriselle kritiikille, että niiden puute tuntuu suorastaan oudolta. Kollektiiviset ilmiöt synnyttävät kaikenlaisia ikäviä tarkoittamattomia seurauksia, ja mikäli me haluamme suunnitella tulevaisuuden instituutioita, vaikka sitten vapaa-ajan arvoon perustuvia sellaisia, on meidän kyettävä ne tavalla tai toisella huomioon. On valitettavasti mahdollista, että Kruununhaan-Kallion-Alppiharjun vapaudenallokointineuvoston mielestä minun vapauteni toteutuisi paremmin esimerkiksi paperipainona kuin apulaisprofessorina. Kapitalismin orgaanisuus on sen paras puoli, ja arvoteoriaan pohjaavissa sosialistisissa lähtökohdissa mielestäni tämä orgaanisuus hukataan, tuodaan väärään kohtaan keskitettyä järjestelmää.

Tämän piti olla lyhyt teksti mutta en tiedä onko tästä kirjasta mahdollista kirjoittaa lyhyitä tekstejä. Ehkä tämä oli lyhin mahdollinen teksti. Arvoteoriasta voisi varmaan kirjoittaa lisääkin, mutta silloin siitä pitäisi varmaankin lukea enemmän. Ei tee mieli: tämä on minun ainut rajallinen elämäni, ja aion seurata intuitiotani että sosialistisen tulevaisuuden avaimet eivät löydy sieltä. Käytän vapaa-aikani johonkin muuhun.

Hyvä kirja, siis, kun vaatii näin paljon vastaanväittämistä.

Colin Woodard: The Republic of Pirates: Being the True and Surprising Story of the Caribbean Pirates and the Man Who Brought Them Down

Tästä kirjasta opin monta asiaa:

1) Merirosvous oli tavallaan työoikeudellinen kiista: 1700-luvun alkupuolella sekä sotilaallisen että kauppalaivaston työehdot olivat niin heikot, että ihmisiä pakotettiin töihin laivoille. Merimiehiä kuoli kuin heinää eikä palkkaa välttämättä saanut ollenkaan. Woodard maalaa merirosvouden yhdeksi kulmakiveksi laivademokratian ja tasaisemman voitonjaon tavoittelun.

2) Mustaparta oli ihan oikea historiallinen hahmo! Ehkä tämä olisi pitänyt tietää, mutta minä en.

3) Merirosvouden toinen keskeinen tukirakenne olivat Brittein vallanperimykseen liittyvät kiistat! Bahamalla eläteltiin toivoa Stuarttien paluusta valtaan. Huonosti kävi, siellä se Lissu istuu edelleen Buckinhamin palatsissa, maski nenällään.

4) kiinnosti merirosvoja toki myös rommi ja kulta. Mutta kukapa heitä siitä syyttämään, joka synnitön, heittäköön jne.

Noin tyylilajiltaan kyseessä oli ns. montilainen historia, jossa merkittävä painoarvo annettiin sille, mikä laiva meni minnekin, montako tonnia lastia, montako kanuunaa ja montako miestä missäkin kunnossa… Ja eipä sillä, jos itse olisi nostamassa punaista pääkallolippua mastoon, niin kyllähän sitä haluaisi tietää onko enemmän vai vähemmän tykkejä alla kuin sillä kuunarilla jota jahtaa.

Ta-Nehisi Coates: We Were Eight Years in Power

Kokoelma Coatesin esseitä Atlanticistä Obama-vuosilta. Tosi hyvin tehtyä, Coates hallitsee patetian, historian pitkän marssin ja terävän syyttävän aikalaisanalyysin. Piristävästi uskonnoton amerikkalainen kirjoittaja. Opin myös ammattillisia asioita siitä miten New Deal… oli super rasistinen ja aiheutti merkittävän osan siitä segregaatiosta jonka kanssa Yhdysvaltojen kaupungit nyt kamppailevat. Vahva, ja vahva suositus.

Susan Sontag: Against Interpretation

Sontagin esseekokoelma, klassikko, vahva. Kämppiä ja tyyliä, ranskalaisen uuden aallon kulttuuritulkkausta amerikkalaisille, kaikenlaista. Nimiesseen kanssa olen tasan samaa ja tasan eri mieltä. Sontag hyökkää taiteen ‘tulkintaa’ vastaan, kokemuksen puolesta — ja kokemusta voi toki eritellä jne, mutta vastustaa isoja tulkintapelejä. Mielestäni toiset taideteokset nousevat paljon paremmiksi kun niitä purkaa ja kääntää ja lukee jotain muuta vasten ja erittelee ja analysoi, toiset teokset taas pitää vaan kokea, analyysi parhaimmillaan banalisoisi, pahimmillaan tuhoaisi. Ja sopivasti…

Aina Bergroth: Lentoharjoituksia. Mr Vertigon matka näyttämölle

…Kristian Smedsin (ehkä) Paul Austeriin pohjaava Mr Vertigo on mulle kaikkein eniten tällainen taideteos. Se oli niin väkevä että kävin katsomassa sen kahdesti. Se oli ruumillista, lava pyörii ja katsojat sen mukana, se oli metateatteria mutta niin konkreettisesti että sitä ei oikeastaan tarvinnut edes ajatella (helpottaa jos katsomo on rakennettu lavalle), Verneri Pohjolan trumpetti kuiskii, hiekka valuu, näyttelijä kaataa vettä päälleen, kynttilät lepattavat kun puoliajan jälkeen noustaan takaisin lavalle, ja lopulta ihmepoika todella voittaa painovoiman ja astuu lentoon…

Tämä kirja kuvasi näytelmän syntyprosessia, miten yhdessä improvisoiden rakennettiin materiaali josta Smeds otti omansa, miten työryhmä kehitti, miten… no joo, oliko tämä tarpeellista, ehkä ei. Mutta kun esitystäkään ei enää voi nähdä, ei käsikirjoituksen ja harjoituskuvaksen lukeminen kuitenkaan lipsahtanut analyysin ja tulkinnan puolelle, vaan pikemminkin vain aktivoi kokemuksen vahvan muistijäljen.

Neal Stephenson: Quicksilver

Proto-tiederunkkausta siitä miten mässyä oli kun alkemia vähitellen korjautui tieteellisellä metodilla. Tällaista… vaihtoehtomenneisyyttä, joka kuitenkin on melkein kaikki totta, mutta vähän sitten spekulatiivista kylläkin? Kyllähän tätä nyt sinänsä kuunteli mutten oikein tiedä miksi, ja ainakaan en tiedä miksi olisin ottanut viisi kirjaa lisää samaa. Ei jatkoon.

Aino Vähäpesola: Onnenkissa
Laura Lindstedt: Ystäväni Natalie

Kaksi aivan erilaista kirjaa — tavallaan — jotka koskettivat minua suunnilleen yhtä paljon eli melko vähän.

Jos lähtisin viisastelemaan, sanoisin että molemmat kirjat käsittelevät taiteen merkityksellisyyttä ja jopa elämää määrittävää voimaa, seksin haasteellisuutta, ihmissuhteiden ohimenevyyttä, feminististä elämää ja (naisten) runkkauksen iloja.

Noin sitten poetiikan tasolla kirjat eivät oikeastaan voisi olla erilaisempia.

Natalia on tarkasti sommiteltu, jopa asetelmallinen psykoterapiaromaani, joka rakensi intertekstuaalisuuden varaan. Jännä yhdistelmä helppoa tai sujuvaa tekstiä ja oikeastaan aika syvällä interteksteissä tai muuten pinnan alla kulkevaa sanomaa. Pelkästä pintatasosta en saanut irti niin paljon, toisaalta syvemmälle en jaksanut mennä. Plussaa Niki de Saint Phallesta, miinusta terapia-asetelmasta jonka kliinisen etäännytyksen efekti on varmasti harkittu mutta kyllä etäännytti minua.

Onnenkissa on taas löysä esseeromaani gradun tekemisestä Edith Södergranista ja deittailusta ja opiskelusta. Pintapuolella pystyon samastumaan moneen, minäkin opiskelin kotimaista kirjallisuutta, minäkin vaikutuin siitä samasta runosta Södergranin esikoisessa kun luin sitä opintoihin, minäkin istuin siinä samassa seminaarissa sen saman professorin kanssa. Materiaalit noin muuten ovat vähän epätasaisia — Södergran kyllä pärisee ja laittaa kirja elämään, toisaalta sitten en tiedä sanotaanko joogasta, kissoista tai seksistä kovin mielenkiintoisia asiouta. Miesprofessori ei ymmärrä feminismiä, miehet ovat mahdottomia, toisaalta itsekään ei voi sanoa mitä oikeasti hakee… lisäksi kirjassa on ihan puhdasta löysyyttä, välillä kirjoittaja tarjoilee niinkib freesiä esselöintiä kuin että naistenlehdet ovat aika ongelmallisia kun ne samaan aikaan puhuvat paineta vastaan ja kuitenkin myös luovat niitä!?!??! Olisi tullut hyvä 100 sivun taidekirja, puolet pois vaan.

Hippo Taatila: Teflon Bible

Eli tarina siinä miten kolme “maltsulaista räkistä” päätyy tekemään ensin räppiä, sitten ironista bileräppiä, kunnes heille paljastuu ettei ironiaa ole olemassa, ja he ryhtyvät tekemään ihan vaan epäironista bileräppiä.

“Pyhimystä häiritsi tietoisuus siitä, että Karhun 12-pack päässään ja miestissit hölskyen festariyleisössä heiluvat sählyjäbät eivät millään helvetillä tajuaisi kuinka paljon tasoja pelkässä Seksikkäimmässä jäbässä on.”

Ei, Mikko, ei siinä enää siinä vaiheessa ole tasoja.

Kirja paljastaa Pyhimyksen olevan oikeasti se Suomen kaupallisin räppäri. Hän toteaa itsekin, että Cheek ei toimisi ellei uskoisi itse spektaakkeliinsa. Pyhi-Mikko sen sijaan haistelee “musabisneksen” trendejä ja toteaa että parin vuoden kuluttua uppoaa vähän synkempi materiaali ja rupeaa tekemään Tapa poikaa, joka sitten meneekin kaikkien listojen ykköseksi. Sitten taas jos näyttää että bileräppi myy, voidaan pämpätä teflareiden kanssa. Ynfh.

Hyvä kirja, “paljon tasoja”, laadukasta eksegeesiä ja vahvaa todistusta Erannin maksiimin (ironiaa ei ole olemassa) puolesta.

Skippaa duunit ehdottamasti teflareiden sekä kaikkien sen jäsenten soolotuotantojen paras biisi fight me

William Golding: Kärpästen herra

Kyllä, luin Kärpästen herran tänä kesänä. Tuntui ajankohtaiselta. Olisi varmaan pitänyt lukea vähän nuorempana.

Tämä on niitä kirjoja joille kollektiivisessa alitajunnassa on olemassa “se oikea” tulkinta, niin että jokainen tietää mitä tässä kirjassa tapahtuu vaikka ei oikeastaan ole lukenut sitä. Tulkinta on todella epähienovaraisesti kommunikoitu: minun painoksessani itse kirjailija selittää allegoriansa takakannessa, ettei varmastikaan jää epäselväksi kenellekään.

En ole varma onko tämä kirja lopulta se kirja — ajattelin (yllättäen) että kyseessä olisi jotenkin sosiologisempi kuvaus siitä miten sivilisaatiosta irrotetut nuoret päätyvät ryhmäytymään ja sitä kautta julmuuksiin, mutta tässä olikin enemmän sellaista pimeän pelkoa ja ihan sisäsyntyistä mulkkuutta ilmassa. Mutta ehkä nämä on tällaisia pikkuseikkoja. Ihan vetävä videopelilopetus, ja onhan kirja brutaali ja paikoin hyvin vahva.

Kirja on Rutger Bregmanin ansiosta pienen kulttuurisodan osana, keskustelussa siitä että onko ihminen nyt hyvä vai ei. Selvää on että Kärpästen herra on toisen maailmansodan traumakirjallisuutta — ja silläkin on vahva paikkansa maailmassa. Satuallegoriat ovat, no, satuallegorioita silloinkin kun ovat nastyjä.

István Örkény: Minuuttinovelleja

Unkarilainen Örkény kirjoitti novelleja, jotka oli tarkoitus voida lukea “siinä ajassa kun odottaa että toinen vastaa puhelimeen, tai keittää hyvin löysän kananmunan” tai jotain sinnepäin. Lainasin kirjan sattumalta kirjastosta.

Vahvistaa käsitystäni että absurdismi on parasta silloin kun se kytkeytyy johonkin kouriintuntuvaan, sillä on jokin kiintopiste joka tekee siitä vielä sattuvampaa — ja kääntäen, että absurdismi on parhaita tai ainoita tapoja todella käsitellä totalitaristisia tai sen suuntaisia järjestelmiä.

Iso kokoelma näitä novelleja oli vähän liikaa, parhaat olivat uskomattomia, huonoimmat onneksi ovat unohtuneet jo kauan sitten. Arvostan muotoa.

Rachel Cusk: Outline, Transit, Kudos

Nainen istuu lentokoneessa, mies vieressä kertoo hänelle päättymätöntä tarinaa avioliitoista jotka päätyvät. Nainen haastaa tarinan totuuden. Mitään ei tapahdu.

Cuskin trilogia, jossa ollaan tässä kuvatussa tilanteessa ainakin kaksi kertaa, ensimmäisen ja viimeisen kirjan alussa, on kehuttu ja keskusteltu, ja tavallaan ihan syystä. Ensimmäisen osan nimi on Outline, ääriviiva, ja se kertoo naisesta, joka on, osittain avioeron seurauksena, muuttunut ääriviivaksi — hänet rajaa todellisuudesta ja muista ihmisistä raja, jonka sisällä ei ole mitään. Ulkopuolen rikkaus määrittää tyhjän sisimmän.

Kirjojen kerronta on mielenkiintoista, ja usein taiturilliseksi mainittua. Päähenkilö, Faye-niminen kirjailijan alter ego, noin viisikymppinen kirjailija, paljastaa harvoin ajatuksiaan lukijalle, ja ylipäätään harvoin sanoo mitään. Koko trilogia koostuu pääasiassa siitä, että muut ihmiset kertovat hänelle elämästään.

Tavallaan trilogia muistuttaa kerronnan luonnollisuudeltaan ennen kaikkea Hollywood-musikaalia. Siinä missä musikaalissa jokainen hahmo osaa laulaa ja tanssia, ja puhkeaa otollisessa tilanteessa sielun kammareita ravistelevaan itse-ekspositioon, on jokainen Fayen keskustelukumppani filosofisesti virittynyt oman elämänsä Knausgård — mikä tahansa yksinkertainen kysymys aiheuttaa 20 sivun pohdinnan, no, avioeroista, avioliitosta, parisuhteesta, vanhemmuudesta… yleensä filosofisella virityksellä, välillä jonkin taideteoksen kautta tulkiten. Usein kohtaukset ovat sooloja, mutta välillä duettoja joko kertojan ja toisen hahmon, tai kahden muun hahmon välillä. Trilogian viimeisen romaanin keskiosa taas on puhdasverinen ensemble-numero, jossa neljä kirjalijaa keskustelee, soolovuoroa vaihtaen. Cuskin teksti on läpinäkyvää ja kirkasta, mutta kirjat ovat äärimmäisen asetelmallisia tavalla joka kolmannessa kirjassa on jo aika paljon.

(On keskusteltu, onko trilogia autofiktiota. Ei varmaankaan tiukassa mielessä, päähenkilön nimi on jotain muuta kuin kirjailijan nimi, ja detaljeja hänen elämästään on muutettu. PIkemminkin kyse on avainromaaneista. Välillä Faye keskustelee ihan kirjaimellisen Knausgårdin kanssa, tai on läsnä kun kolmas kirjailja puhuu hänestä ja Knasu kiusaantuu.)

Tekisi mieli kutsua kirjoja traumakirjallisuudeksi. Koko trilogian (yksi mutta kantava) teema on avioero, avioliiton mahdottomuus, avioeron mahdottomuus… Se, miten ei voi olla vapaa avioliitossa, mutta sittten kun on vapaa, niin sekin on kamalaa. Kuulostaa paljon banaalimmalta näin kirjoitettuna kuin 700 sivussa hienoviritteistä brittiproosaa. Trauma on myös tapahtumille olennaista — toisessa osassa melko pienesti vihjataan Fayen avioliittoon johtavien tapahtumien olleen traumaattisia / väkivaltaisia / vaarallisia / jotain sellaista (kirja oli kirjastosta.) Näin sinänsä on käynyt noin puolelle trilogian henkilöhahmoista että eipä sillä.

Kirjat ovat täynnä tällaisia yksittäisiä paljastavia hetkiä. Ne ovat tarkasti ja rikkaasti kirjoitettuja ja pullollaan jotenkin oudosti nurinniskoin kääntyneitä havaintoja maailmasta — ei sellaisia että kyllä! näinhän tämä meneekin, vaan pikemminkin että siis anteeksi mitä? Että voiko noinkin päin ajatella? Näitä, kuten kaikkea muutakin, annostellaan tarkasti. Näkökulmahenkilön nimi mainitaan ainoastaan kerran per kirja, jokaisen kirjan nimi on avain tulkintaan mutta se tuodaan esiin taiten, väkivalta ja sen sellainen annetaan tarkoituksenmukaisissa paloissa. Näitä kirjoja voisi, mikäli yhtään haluaisi, lukea vaikka kuinka monta kertaa, niin täsmällisesti ne on rakennettu.

Itse en yhtään halua, koska koko tunnelma on mielestäni vastenmielinen, mutta kullekin omat huvinsa suotakoon.

Cusk julkaissut oman avioliittonsa päättymisestä myös yhden kirjan ja muutaman esseen. Ainakin näissä esseissä kerrotut jutut ja tarinat löytyvät myös näistä romaaneista, mutta yleensä jonkin toisen hahmon suuhun kirjoitettuna. Näissä toistuva häiritsevä teema on, että avioliitto ei voi toimia, mikäli mies tulee liikaa naisellisten velvollisuuksien tontille, ja mikäli nainen luopuu niistä. En osaa lukea näitä kirjoja (samoin kuin kesällä luettuja Cuskin esseitä) muuten kuin oman arvomaailmansa konservatiivisuuteen vasta vähän vanhemmalla iällä havahtuneen henkilön kipuiluna progressiivisen pintakudoksen ja omien halujensa / tarpeidensa välillä. Voisi tämän lukea jonain hoivan korostamisena ja hoivan ja naiseuden yhteen alleviivaamisenakin, mutta en tiedä auttaisiko se.

(Tämä ei varmaankaan ole ainoa mahdollinen tulkinta, mutta mielestäni sellainen jota on vaikea suoranaisesti kieltääkään.)

Tämä ei ole ainoa ideologisesti häiritsevä piirre kirjoissa. Ne ovat häpeilemättömän yläluokkaisia, jopa siinä määrin että kirjailijoiden ja miljonäärien / miljardöörien maailmaan kuulumattomat ihmiset (joita sinänsä on ihan vain kourallinen, tämä on tukevasti jet-setin kirjallisuutta) kuvataan usein fyysisesti epämielyttävinä, jopa abjektina pahana. Mielestäni tässä ei ole kyse tällaisen asenteen satirisoinnista, vaan ihan siitä itsetään. Näin oli kirjoja lukenut myös Sally Rooney Slateen tehdyssä arviossaan.

Kolmesta kirjasta ensimmäinen on kirjallisesti vaikuttavin, sillä se esittelee Cuskin kypsän poetiikan, tarinan joka kerrotaan pelkästään “sivuhahmojen” kautta, mutta kuitenkin piirtää Ateenan hiekkaan myös päähenkilön ja sisäistekijän ääriviivan. Avioliiton romahduksen taloudellisesti ja henkisesti rampauttama nainen haaveilee elämästä täydessä passiivisuudessa, ja miehet, oppilaat ja ystävät puhuvat hänelle näistä samoista asioista.

Transit on taas kirjoista lukukokemuksena paras. Se käsittelee, no, ihmisiä jotka ovat liikkeessä tai siirtymässä. Puolalainen rakennusmies rakennutti itselleen modernistisen mestarieoksen metsään, kertoja itse tulee kähmityksi kirjallisuufestareilla mutta toisaalta remontoi uutta kotia itselleen, jopa ihastuu uudestaan. Se myös loppuu hienosti, hän tuntee siitymän sisällään.

Kudos on niukin, ja tavallaan koomisin, siinä ollaan kaikkein syvimmällä eliitin sisäisessä pelissä, siinä käsitellään trilogian aikaisempien osien vastaanottoa ja pilkataan Knausgårdia jne. Niukkuuteen on tullut ironiaa ja itseensä viittaavuutta, mutta se ei naurata tai piristä. Tai ainakaan minua. Asetelmallisuus tuntui häiritsevältä ja kulmikkaalta. Faye puhuu ehkä kahden sivun verran koko kirjassa, kappalejakojen sijaan Cusk heittää lukijalle silloin tällöin armollisen rivinvaihdon.

Oikeastaan kertojan ainoa varsinainen ratkaisu tapahtuu kirjan, ja siis koko trilogian, aivan lopussa. Faye menee nudistirannalle ja ui veteen. Rantaan kävelee mies, kaivaa peniksenä esiin ja virtsaa mahdottoman pitkään, mereen mutta symbolisesti toki Fayen päälle. Hän katsoo miestä silmiin meren sylissä keinuen ja odottaa että tämä lopettaisi. Yksinkertainen luenta olisi toki sanoa, että niin usein kuin miehet tässä kirjasarjassa purkavat kaiken naistensa päälle, julkeasti kuten tämän miehen katse, niin tässä se on sitten puettu ilmiasuun. Kirja käsittelee myös naisten vaikeampaa asemaa taiteilijana, joten se siitä ja kirja pakettiin.

Tämä ei kuitenkaan tunnu minusta oikealta suhteessa Cuskin sukupuolipolitiikkaan. Fayen ei olisi mikään pakko olla juuri siinä, katsomassa ja vastaanottamassa tätä kultaista kaarta — vain muutama veto taitavalta uimarilta veisi hänet jonnekin muualle. Ei, romaanin lopussa kertojahahmo on juuri siinä missä haluaa olla, juuri siinä tilanteessa jossa haluaa olla.

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär, Kesäkirja

Näin jälkeenpäin on välillä vaikea jotenkin hahmottaa, että Tove Janssonin kaltainen hahmo on todella ollut olemassa. Kävimme eilen katsomassa erinomaisen Tove-elokuvan, ja olin juuri sen jälkeen ryhtymässä selittämään vaimolleni, miten juuri minulla on erityinen suhde muumeihin ja Tove Janssoniin, kunnes ymmärsin, että niin on muutamin poikkeuksin aivan jokaisella suomalaisella. Nolotti.

Elokuva on tarina siitä, miten side hustle muuttuu ammatiksi ja vie maailmanmaineeseen. Jansson piti kiinni kuvataiteilijan ammatistaan, mikä on ymmärrettävää. Kävimme, kuten kaikki muutkin, katsomassa Ateneumin ison Jansson-näyttelyn muutama vuosi sitten. Sen suurin opetus minulle oli, että Jansson oli aivan kohtalainen taidemaalari, jolla oli muutama upea työ — mutta jokainen hänen kuvituksensa ja tussipiirroksena sykki elämää, jo jokainen yksittäinen viiva jotenkin vei täysin mukanaan.

Puhumattakaan Janssonin kirjallisesta tuotannosta. Tänä kesänä jostain syystä ensimmäistä kertaa tartuin hänen aikuisille suoraan suunnatuihin kirjoihinsa, vaikka niitä on ollut hyllyssä vuosia. Niitä pitää annostella tarkoin, koska olen tunteellinen siili ja minulla on ERITYINEN JA POIKKEUKSELLISEN HERKKÄ SUHDE JANSSONIIN JA MUUMEIHIN.

Kuvanveistäjän tytär on muodikasta autofiktiota, joka käsittelee kirjailijan lapsuutta näennäisen fiktiivisten novellien ja lyhyiden juttujen läpi. Koko kokoelma asetti maailman jotenkin eri tavalla paikoilleen — Jansson oli tavallaan paljon vanhempi kuin mitä olin koskaan hahmottanut. Ensimmäiset muumikirjat on kirjoittanut jo kolmekymppinen nainen joka kasvoi lapsuutensa kieltolain aikaan vastaitsenäistyneessä Suomessa taitelijaisän lemmikkiapinan kanssa. Olihan siinä kerrakseen.

Toven kertojanääni on täsmällinen, lapsen kautta kuvattu maailma rikas ja sillä tavoin pelottava tai julma ja fantasiaan taittava kuten hänellä tapaa. Isä on kuvanveistäjä joka on hienoa, ja kaikkia niitä jotka eivät ole taiteilijoita, säälitään — äiti on kuvittaja, ja on vähän epäselvää, että onko tämä taiteilijuutta. Niinpä niin.

Kirjasta voisi kirjoittaa sinänsä vaikka mitä, mutta sanotaan nyt vaikka, että kun lukee niistä kohteliaisuussäännöistä joilla saaristossa neuvoteltiin pirtukanisterien jakautumisesta kun paikalliset auttoivat salakuljettajia merihädästä, ja miten poliisiin ja sääntöihin siinä maailmanajassa suhtauduttiin, ankkuroituu muumikirjojen moraalinen viesti tosimaailman tapahtumiin.

Kesäkirja olikin sitten raskaampi asia, joten sanotaan siitä vain tarpeellinen. Kesäkirja käsittelee elämää sekä takana olevana historiana että tulevana lupauksena, sinä mikä on meitä rakentanut ja sinä mikä on vielä edessä, maailmana joka on täynnä mahdollisuuksia ja maailmana, jossa on vaikeahkoa löytää jalansijaa koska jalat eivät enää kanna.

Kirja tuli kaikkien näiden vuosien jälkeenkin liian lähelle, kerran kävelin ympäri erästä saarta ihmisen kanssa, jonka jalat kantoivat enää huonosti eikä sen jälkeen mikään ollut enää samoin. Kuolema maistuu kirjan ensimmäiseltä sivulta, odottavana vääjäämättömyytenä, merkityksen antajana.

Pieni lapsi ja isoäiti viettävät kesää saaristossa — äiti on (ilmeisesti) kuollut, isä tekee töitä (ehkä kuvanveistäjänä) mutta ei oikeastaan ole läsnä henkilönä vaan pikemminkin luonnovoimana. Lapsi ja isoäiti huolehtivat toisistaan ja vihaavat toisiaan ja kasvavat kohti kohtaloitaan, lapsi aikuisuutta ja mummeli sen päättymistä. Koko elämä piirtyy siihen väliin, mahtuu hyvin pienen kirjan sisään. Jansson kirjoitti kirjan äitinsä kuolemaa seuranneena vuotena.

Ehkä olin alituisesti aistinut tämän, ehkä vasta nyt koko kirjan lukeminen oli mahdollista. Silti itkin lopuksi kuin painepesuri.

Sellaista lämmön ja julmuuden yhdistelmää, uteliasta tongintaa ja kylmiä leikkauksia, kaikka sitä. Sellaista ei ehkä kukaan muu kirjoita.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Näköjään aina kun luen scifiä, ajaudun pohtimaan genrekirjallisuutta ja sen rajoja — ja sitä, mikä tekee jostain kirjasta genrekirjallisuutta, sen sijaan että se olisi ihan vain kirjallisuutta.

Tavallaan mun varmaan pitäisi olla sitä mieltä, että kaikki kirjallisuus on Kirjallisuutta, mutta ei se ihan niinkään mene. Toisia kirjoja ei voi erottaa tyylilajin konventioista, ja osa näistä konventioista on kodifioitu genreiksi. Näissä kirjoissa tyydytys tulee tietynlaisista koukuista: mikäli scifi-maailman on synnyttänyt mysteeri, pitää olla tarkkana ellei mysteeriä paljasta lukijalle. Niin voi toki tehdä, mutta sen täytyy silloin olla harkittua ja hallittua, sillä silloin pidättää yhden odotettavissa olevista herkuista. Olennaista on huomata, että missään tapauksessa genrekirja ei ole lähtökohtaisesti huono ja ei-genrekirja hyvä — nämä tyydytyksen koukut palvelevat aina tarkoitusta.

Teemestarin kirja putoaa genren ja ei-genren väliseen outoon laaksoon (jota wikipedia tarjoaa käännökseksi uncanny valleylle), jossa kirja olisi lähes äärettömän paljon parempi, mikäli se olisi joko rohkeammin genrekirja, tai sitten hitusen tinkimättömämpi. Tässä laaksossa kaikki vähän vääristyy eikä lukija oli varma siitä mitä lukee — lukija ei aivan luota kertojaan esteettisesti mutta ei myöskään aivan saa niitä tyydytyksen ruiskeita mitä pärisevä genrekirjallisuus tarjoaa.

Outo laakso robotiikassa tai vaikka animaatiossa tarkoittaa sitä tilannetta, jossa robotti/animaatio näyttää siinä määrin ihmiseltä, että se on se luonteva katsomisen tapa, mutta niin paljon vielä keinotekoiselta, että jokainen vilkaisu häiritsee ja/tai kuvottaa. Täysi fotorealismi tai täysin piirrosestetiikka on parempaa kuin kiusallinen välitila.

Outo laakso tai Kiusallinen välitila voisi muuten olla hyvin virallinen termi tälle vuodelle. Kyse on vähän samasta ilmiöstä kuin miksi zooms/stiims-puhelut imevät sielun: kaikkien silmät menevät väärin, katsovat melkein kohti mutta niin ohi, aina vähän ohi isi miksi silmät menevät väärin 👀👁👁👀👁👀

Takaisin asiaan! Itärannan tapauksessa tarkempi lajimäärittely olisi siis Young Adult fiction, tarkalleen ottaen teini vastaan dystopia. Irvileuka sanoisi, että kirjan nimi voisi olla myös Janopeli. Kuka poltti maailman? Miksi vesi loppuu — vai loppuuko? Miten taistella fasismia vastaan? Kehen voi luottaa? Valitako elämä paossa vaiko suoraselkäinen vastarinta? Mikä voi antaa toivoa lohduttomuuden tuolla puolen? Mille pitää olla lojaali? Nämä ovat tämän YA-tason kysymyksiä kirjassa.

Sitten laakson toisella puolella kohoaa meditaatio teestä, perinteestä, yhteisöstä, japanilaisen/kiinalaisen ja suomalaisen kulttuurin kohtaamisesta, estetiikan arvosta ja sen suhteesta eriarvoisuuteen, elämän polun valinnasta.

Näitä kahta puolta yhdistää hyvin kudottu maailma, jossa ainakin Suomi on alistettu jonkinlaiseen kiinalaiseen fasismiin ja jokinlainen ympäristötuho on tuhonnut makean veden varannot vähän kaikkialta. Ollaan sillä tavalla kaukana, että meidän nykyinen maailmalle on hädintuskin hatara muisto, mutta siinä määrin postapokalyptisessa maailmassa, että teknologian huippu tongitaan vanhalta kaatopaikalta ja saadaan ehkä toimimaan. Kaikki on hidastunut sillä peak oil ja jotain jotain eikä koneet mene enää kovaa, mutta suomestakin menee suora juna Aasiaan. Jotain hyvääkin, siis?

(lieviä spoilereita tässä kappaleessa) Mikä siis mättää? YA-tykittelynä kirjan pitäisi ensinnäkin olla trilogian ensimmäinen osa, ei “vain” itsenäinen romaani, sillä maailman mehustelussa päästiin vasta alkuun. Sitä pitäisi siis olla paljon lisää, sillä kulutuskirjallisuutta pitää voida kuluttaa. Kirjan päähenkilö-tytöt/naiset löytävät Suuren Salaisuuden siitä Miksi Maailma on Näin, mutta Itäranta pidättää tämän salaisuuden lukijalta. Tämä on ihan ok ratkaisu (kirja muutenkin vääntää genren odotuksia tyylikkäästi), mutta Itärannan pokka ei riitä aidosti lohduttomaan loppuratkaisuun jossa salaisuus katoaisi lopullisesti myös maailman sisäisesti. Kirjan perässä on sellainen “kyllä tästä lähtee kapinat surraamaan”-lopuke joka on ristiriidassa sen kanssa, mitä on rakennettu aiemmat sivut, ja toimiakseen vaatisi, no, seuraavat 800 sivua ja sen hyvän maailmanrakennuksen pohjakiven näyttämisen myös lukijoille. Poistamalla tämän lopukkeen oltaisiin mun henk koht kirjoissa päästy paljon ehyempään taiteelliseen kokonaisuuteen.

Hyvää tai huonoa, mikäli genrekirjallisuudessa rikkoo tiettyjä odotuksia, se täytyy tehdä taiten. Osin niitä pitää rikkoa, muuten on vain kliseinen möntti, mutta sitten toisaalta taas tyydyttävien koukkujen poisjättämisen seurauksena kirjassa on, no, vähemmän tyydyttäviä koukkuja. Silloin nk. palvelulupaus ei täyty, petturin palkka on kuolema, kuten myös kirjassa opimme.

Mutta siis teeteemaista scifiä jossa on hyvä visio kolonialisoidusta Suomesta, kieli on huomattavaa ja välillä jopa oikein hyvää, moni elementti maukas. Ei tämän lukeminen lainkaan harmittanut, olisin mielelläni lukenut ne 800 seuraavaa sivua, ja katson varmaan leffankin kunhan se tulee.

Niin tosiaan, elokuva on tulossa ensi vuonna. Luulin, että kirja tuli minulle sattumalta mutta olikin ajankohtainen, poimin sen nimittäin kirjastosta tyrkkyhyllystä ja ajattelinkin halunneeni lukea kirjan aikanaan ja sitten tätä merkintää varten vähän googlaillessani huomasin elokuvasovituksen kuvausten juuri päättyneen. Mutta ei sattumia ole olemassa, kirja oli tyrkkyhyllyssä mitä todennäköisimmin juuri sen takia, että joku toinen oli sen möyrinyt esiin, ehkä juuri elokuvauutisen takia.

Neal Stephenson: Seveneves

1: Vaihtoehtoisia syntytarinoita.

A: “Kyllä minäkin tällaisen osaisin kirjoittaa”, totesi Stephenson kun laski Cixin Liun Three-Body Problemin käsistään. Ja rakas lukija, hän oli tavallaan oikeassa.

B: kirjoitettuaan aivan kelvollisen 600-sivuisen scifi-romaanin Stephenson muisti vannoneensa Pyhän Veljeskunnan kokouksessa verivalan, että mikäli hänen nimissään koskaan julkaistaisiin alle 800-sivuinen kirja, pudotkoon hänen nenänsä, kuihtukoon hänen partansa ja kutistkoon hänen taipeensa ikuisesti epämiellyttävällä tavalla. NIinpä Neal päätti rykäistä perään vielä 280 sivua paskaa Shadowrun-roolipelikampanjaa ja erilaisten Isojen Koneiden Yksityiskohtaista Kuvailua. Hänen kunniansa oli jälleen pelastettu.

C: Stephenson työskenteli Erään Miljardöörin munanvenytys-avaruusrakettifirmassa pohtimassa, miten se saadaan nousemaan sinne. Tämän tärkeän työn lomassa hän tuli törmänneeksi Kessler-syndroomaan: jos avaruudessa on tarpeeksi ryönää, ryönä rupeaa törmäilemään keskenään ja tuottamaan lisää ryönää. Ja jos tätä lisäryönää on tarpeeksi, muuttuu maanpäällinen eläminen, no, vaikeahkoksi. Stephenson ei saanut myytyä tästä ideasta syntynyttä projektia suoraan Hollywoodille, mutta kyllä siitä romaani tuli.

D: Ensin tuli slogan “Come for the orbital mechanics, stay for the extreme eugenics” ja siitä se sitten lähti.

(*spoilers: intensifies* mutta kannattaa lukea silti)

2: Hyvät.

Kirjan ensimmäiset kymmenet tunnit / sadat sivut ovat erittäin hyvin rullaavaa tieteiskirjallisuutta, jossa tosiaan kiertoratamekaniikka ja hyvällä tavalla hektinen selviäminen ovat pääosassa. Jokin tuntematon asia räjäyttää kuun, ja aluksi kaikki näyttää ihan söpöltä, kunnes joku laskee toisenkin laskun ja toteaa että käytännössä kuun kappaleiden toisiinsatörmäily muuttaa maan asuinkelvottamaksi joksikin aikaa. Kohti taivaita, siis!

…ja tarkalleen ottaen kohti ISS-avaruusasemaa. Kirjan tämä osa on, no, tosiaan erittäin vetävää kiertoratamekaniikkarunkkausta. Stephenson kirjoittaa sellaista tavallaan liberaalia fantasiaa jossa monietniset ihmiset tekevät kunniallisia tekoja pelastaaksen toisensa ja säilyttääkseen jotain pyhää hengissä jopa yli pahimman. Kun Stehenson kirjoittaa Isoja Tapahtumia, ne ovat isoja ja vetäviä ja vaikuttavia, ja tällainen puolikova scifi on tehty pieteetillä ja uskottavasti. Vaikka lopputekstistä ei sitä ehkä voikaan päätellä, pidin kirjasta tavallaan kovasti ja aloin heti sen kuuntelemisen päätyttyä lukemaan seuraavaa Stephensonia.

Tyylissä on jotain kummallista — tuntuu, että Stephenson jättää välillä mielenkiintoisimmat tai maukkaimmat jutut käsittelemättä. Juonen yhdessä kohdassa (ja tämä joko on spoileri tai ei, riippuu) on sellainen tilanne, että ihmiskunnasta merkittävä ellei suurin osa on alle 5-vuotiaita. Tästä olisi saanut joko koskettavan tai täysin hulvattoman tai todella mielenkiintoisen jakson, vähän riippuen miten sitä olisi lähestynyt…

3. Pahat.

…mutta Stephenson ei lähesty sitä yhtään millään tavalla, vaan tämä koko kohta on piilotettu 5000 VUOTTA MYÖHEMMIN -leikkauksen alle. Sad low-energy mieskirjailija.

Ihmiskunta siis selviää haasteestaan, ja sitten homma meneekin erinomaisen oudoksi. Kiertoratamekaniikan lisäksi toinen tämän kirjan suurista tiederakkauksista on mega-eugeniikka, osin koska on pakko, osin koska ME VOIMME. Eikä tässä sinänsä mitään.

Se, mikä on vähän hankalaa, on että tämän 5000 vuoden leikkauksen jälkeen tuleva osio on tyhmintä ja huonointa kirjallisuutta mitä olen lukenut todella todella pitkään aikaan, ja on vaikea kuvitella mitään muuta syytä lisätä se sinne kuin halu muuttaa kirja siihen kokonaan soveltumaton kirja verkkoroolipeliksi johon pitiäisi saada päheitä hahmoluokkia ja rotuja jollain ilveellä. Ja ei siinä mitään, voisi sitä peliä pelatakin, mutta oliko pakko raiskata tämä ihan kelpo avaruuskirja tälla roskalla?

4. Rumat.

Tällaisissa avaruuskirjoissa pitää aina miettiä politiikkaa. Ja sitähän piisaa. Sen käsittely on täysin skitsofreenista. Seuraavat asiat kaikki tapahtuvat:

a) maailman vallat yhdistyvät pelastaakseen jonkin toivon tulevaisuudesta ja tuottavat kauniin purskeen , kurkotuksen kohti ääretöntä

b) ihmiskunta pelastuu ainoastaan koska RÄMÄPÄINEN MILJARDÖÖRI-AVARUUSYRITTÄJÄ ei tottele saamiaan ohjeita VAAN LENTÄÄ RAKETILLA PELASTAMAAN PÄIVÄN

c) tieteiljähahmo sanoo toiselle “sinun täytyy lakata ajattelemasta politiikkaa ainoastaan negatiivisesti, kaikkena niinä ihmisten yhteistoiminnasta seuraavina ongelmina joista olet hyvin tietoinen”

d) ihmiskunta on muutamassa kämäisessä aluksessa avaruudessa, mutta ONNEKSI HE OVAT RAKENTANEET SINNE AVARUUSSOMEN JONKA NIMI KIRJAIMELLISESTI ON SPACEBOOK jossa kiertävän fake newsin takia merkittävä osa ihmiskunnasta kuolee. Juuh hienovaraista, Neal.

e) Avaruuteen ilmestyy poliitikko, joka tekee kaikesta politiikkaa, minkä pitäisi olla vaan sujuvaa ja hyvinöljyttyä avaruusfasismia. Kukaan ei tee hänelle mitään, vaan kaikki saa ihan rauhassa mennä helvettiin, koska jostain syystä avaruusfasismia johtavat pehmot. Tällaisen roskan takia Battlestar Galacticakin jäi kesken.

Oikeassa eksistentiaalisen uhan avaruusfasismissa kyllä kaikki poliitikot ja journalistist ammuttaisiin ensin avaruuteen ja kyseltäisiin sitten että mitäs muille kuuluu ja vieläkös postaillaan freedomeagle-meemuja spacebookkiin, vai olisikos kuitenki avaruusgulagilla ihan kilttiä ja hiljaista.

Carrie Fisher: The Princess Diarist

Fisher löysi päiväkirjansa ensimmäisen Star Warsin kuvauksien ajalta ja pyöräytti siihen ympärille memoirin sekä niistä ajoista, oman näyttelijänuransa alusta, että Star Warsin kanssa elämisestä.

Kirjan alkupuolella Fisher toteaa olevan erittäin nokkela muttei kovin fiksu (tai jotain tällaista), ja se tuntuu itseään vähättelevältä huumorilta, mutta oikeastaan kirjasta jäi luettuna 100% juuri sellainen olo. Teksti on koko ajan määrimmäisen nokkelaa ja viihdyttävää, mutta jopa turhauttavaa siinä miten se jää jumittamaan epäolennaisuuksiin tai puhkeaa minuutti tolkulla kestäviin vitseihin tai anekdootteihin jotka eivät mene minnekään. Fisher on tarkka havainnoija, ennen kaikkea itsensä, ja äärimmäisen paha suustaan.

Kirjan ytimessä on Fisherin himoittu romanssi Harrison Fordin kanssa ensimmäisen elokuvan kuvausten aikana ja vähän sen jälkeen, joka meni suunnilleen kuten voisi odottaa — Fisher oli teini joka oli jokseenkin rakastunut, Harrisonin mielialoja on vaikea päätellä sillä hän lähinnä murahteli. Cool story sis mutta olisi riittänyt siitä vähempikin.

Mutta mistä ikinä Fisher kirjoittaakin, koko ajan teksti välkähtelee sivalluksia, timantteja, intuitiivisesti tosia huomioita ja vaikka mitä. Fisheriä sinänsä lukisi lisää ilolla. Mutta ehkä ei enää galaksista kaukana, kaukana jossakin.

Richard Feynman: Surely you must be joking, mr. Feynman. Adventures of a curious character.

En tietenkään voi koskaan olla varma, mutta epäilen että tämä kirja on tuottanut aika paljon vahinkoa ja pahaa verta maailmaan, tarpeettomasti ja tarpeettomiin paikkoihin.

Feynman soittaa rumpuja! Feynman maalaa tauluja! Feynman käy strippiklubeilla! Feynman laskee fysiikkaa! Feynman iskee naisia! Feynman korjaa radioita! Feynman uudistaa Brasilian fyysikkokoulutuksen! Feynman päällystää muovikyniä metalliseoksella! Feynman tiirikoi kaappeja! Feynman tulkitsee Maya-tähtitauluja! Feynman tekee ydinpommeja! Feynman jekuttaa, Feynman pilkkaa, Feynman melkein voittaa koko biologian, Feynman soittaa sambaa!

Kuten tästä listasta voi päätellä, kirja on erinomaisen viihdyttävää luettavaa kaikin tavoin, anekdootteja Dick kertoi rummutuskaverilleen nauhan pyöriessä. Mieskirjallisuutta isolla alkukirjaimella.

No entäs ne vahingot, ja paha veri sitten?

Feynmanin yksi lähtökohdista on älyllinen kiinnostuneisuus kaikkea kohtaan, ja nöyryys sen suhteen, milloin jonkin asian ymmärtää ja milloin ei. Tämä nöyryys ei samalla tavalla ulotu ihmistieteisiin asti — Feynman on pilkallinen, alentuva ja hyökkäävä halki koko elämänsä, ei voi ymmärtää miksi jotkut asiat tehdään tietyllä tavalla, tai mitä etua jollain tiedollisella lähestymistavalla voi olla. Tästä asenteesta esimerkkinä tuossa alla oleva vanha XKCD-sarjakuva. (vaikka ei se siis tällaista koko ajan ole, mutta antaa kuvan mitä asennetta tarkoitan.)

Asenne ei ole erityisen miellyttävä, mutta Feynmanille itselleen sen jotenkin antaa anteeksi, sillä kyseessä kuitenkin on (hänen oman kertomansa mukaan) ilmiselvä trve cvlt nero, joka johtaa itse lapsena trigonometrian koska tarvitsee sitä mutta koulun kirjat eivät sitä opeta jne, poimii nonchalantisti Nobelin taskuunsa jne.

Mutta silloin kun tämä asenne suodattuu ihmisiin jotka ovat tavallisia kuolevaisia vaikka olisivatkin ihan hyviä fysiikassa, on se noin suunnillleen maailman arrogantein ja rasittavin piirre ihmisessä.

Feynman ei toki keksinyt tätä asennetta, ja tämän tyyppinen suhtautuminen maailmaan varmaan tulee ihan luontevasti ilman tätä kirjaakin. Mutta jokin tässä artikulaatiossa tuntui välittömästi tutulta, kouriintuntuvalta, selkeältä — epäilen jälkien johtavan sylttytehtaalle.

David Chang (& Gabe Ulla): Eat a Peach. A memoir.

David Chang on monella tavalla ruokamaailman parhaita asioita. Kaikki hänestä kirjoitettu on viihdyttävää, Ugly Deliciousin ensimmäinen kausi on parasta ruokatelevisiota. Lucky Peach -lehti oli loistava, Mind of A Chefin ensimmäinen kausi oli myös erinomainen. Ja, on sanottava, hänen nuudelipaikassaan saa erinomaista Ramenia ja possusämpylää, vaikka jonottamaan joutuu.

OIkeastaan Ugly Delicious on paljon enemmän kuin parasta ruokatelevisiota, se on parasta kulttuuritelevisiota. Changilla ja hänen tiimillään on visio kulttuurista ja ruuan asemasta kulttuurissa, sekoittumisesta, rasismista, apropriaatiosta, aasialaisista juurista ja kaikesta tästä, joka nousee “pelkän” ruokaohjelman yläpuolelle — mutta ei koskaan hukkaa kulinaarisia juuriaan. David Changin tekosia informoi asia jota hän itse kutsuu mukaironisesti herkullisuuden kokonaisteoriaksi: yksinkertaista, rumaa, rajoja ylittävää, mielummin samaan aikaan liian suolaista ja suolatonta kuin juuri sopivasti suolatta jne jne.

Olen kuluttanut erilaisia Chang-kulttuurituotteita useita tunteja, ja ainakin kaksi tuntia myös hänen nimissään kokattuja asioita New Yorkilaisella tiskillä. Tarvitsinko elämääni vielä kymmenisen tuntia Chang-sisältöä elämäkerran muodossa?

Lyhyesti: en, mutta kyllä. Mehukkaimmin tirisseet jutut olin kuullut jo muualla, mutta toisaalta niiden mehukkuus kyllä auttoi alas kurkusta toisenkin kerran. Chang on niitä kokkeja jotka ovat kasvaneet ihmisenä, eivät pelkästään ammattitautien muodossa, vaan tässä kirjassa Chang reflektoi #metoo-liikettä, keittiökulttuurin muutosta ja omaa yritystään olla vähemmän huutava kusipää jne.

Monella tavalla Changin muistelmat olivat myös sairaskertomus: maanis-depressiivisyyttä, huumeita, bipolaarisuutta, niin paljon korkeintaan kohtalaista bourbonia, työnarkomaniaa peittämässä omien ongelmien kohtaamista, terapiaa, CEO-valmentajan kanssa työskentelyä, vaikeaa isäsuhdetta, the works. Nämä jaksot (vähintään 30% kirjasta) ovat surullisia, hyvin raakoja, enkä oikein tiedä mitä niistä pitäisi ajatella.

Chang avasi Momofuku Noodle Barin tilanteessa, jossa oli päättänyt tehdä itsemurhan. Ja kun tämä päätös oli tehty, niin saman tien sitä voi koettaa vaikka kiskoa ravintolan pystyyn, koska joka tapauksessa pahin vaihtoehto on jo pöydällä ja ns. päätettynä. Sitten terapia ja lääkkeet ovat ehkä vieneet Changia pois ihan tällaisesta kohtuuttomuudesta, mutta ei se poista tiettyä ankaraa surumielistä pohjavirettä, karvautta persikassa.

Changissa on kirjoittajana ja ajattelijana sellaista herkkyyttä kulttuurille ja itselleen joka usein pitää hankkia melko kallilla hinnalla. Chang kirjoittaa työnarkomaniasta ja ongelmien pakenemisesta tavalla joka tuotti ainakin tälle lukijalle monenlaisia tunteita.

Kannessa pieni aasialainen mies vierittää suurta persikkaa ylös mäkeä. Changille Sisyfos on iloinen tarina. Työ on se mikä pitää miehen liikkeessä, persikan pyörimässä. Se, että tarttuu joka päivä pihteihin ja pistää grillin päälle.

Petri Nevalainen: Pekka Pohjola — Bassokenraali

Yläasteella eräs ystäväni soitti koulun avajaisissa Pekka Pohjolaa. Tämän ja isäni Wigwam-vinyyleiden kautta tapahtui vakavahenkinen hurahtaminen ja yleinen hippiyskiinnostus, mikä oli ihanaa. Kannoin pitkään irtorahat Tunnelin levyyn ja kartutin Suomiproge-cd-kokoelmaani.

Tästä elämäkerrasta jäi käteen keskeisesti surumielinen, vähän raskas olo. Itsepäisyys ja viina ja jokin pelko estivät ehkä sittenkin suurimman itsensätoteuttamisen. Tai muulla tavalla on vaikea lukea ihmistä joka ensin kieltäytyy Abban kiertuebändihommista mutta parin vuoden päästä soittaa Lapinlahden linnuissa?

Pohjola-myyttiin kuuluu olennaisena osana himoiteltu kansainvälinen läpimurto, joka tapahtui melkein monta kertaa, melkein Zappan kanssa, melkein Mike Oldfieldin kanssa, melkein omalla yhtyeellä Saksassa ja Japanissa… Mutta ei kuitenkaan koskaan oikeasti tapahtunut.

Tongin joskus esiin kaikki Pohjolan 70-luvun livevedot jotka Youtube tarjoili, ja totesin hänen olleen kyllä aikansa fuusio/progesoittajista aivan kansainvälistä kärkeä. Jälkiviisastelulla voisi varmaan sanoa, että olisi kannattanut Mike Oldfieldin kanssa jatkaa vähän pidempääkin sitä rakentelua, tai vaikka yrittää Zappan kanssa uudestaan rahojen loputtua ensimmäisen yhteissession aikoihin… Tai edes lähteä Abban kanssa kiertämään.

Surumielisyys tulee osin tästä, osin Pohjolan omasta tappiomielialasta kirjan tekemisen aikoihin. Vuonna 2002 keikkailu onnistui jo enää vähän sinnepäin, haaveet soittamisesta ja kansainvälisestä menestyksestä oli haudattu, omasta tuotannosta löytyi lähinnä virheitä, alkoholi hajoittanut avioliittoja ja bändejä ja pilannut kiertueita. Kaikki oli aina sinne päin, kamat huonoja ja keikan löperösti organisoituja, kiertueet veivät rahaa eivätkä sitten nostaneetkaan levymyyntiä. Omaa musiikkia ei voi oikein soittaa, koska paineet, mutta enää ei ole oikein tekniikkaa muiden biisien soittamiseenkaan. Uutta levytettyä musiikkiakaan ei ennen kuolemaa syntynyt.

Kyllähän Pohjolan soololevyjä edelleen kuuntele (levyt ovat puolituntisia, melkein koko tuotannon voi kuunnella läpi iltapäivässä). Haluaisin kuulla kappaleet jonkun toisen korvin: liiat teini-iän tunnit ovat kuluttaneet kappaleet niin pitkälle, että en osaa enää kuunnella niitä aktiivisesti, osaan osat ja soolot niin pitkälle ulkoa.

Kirjahan on tavallaan erittäin huono — aina kun Nevalainen päästää oman persoonansa ja omat mielipiteensä esille, muuttuu lukeminen melkein sietämättömäksi, toisaalta aina kun äänessä on Pohjola suodattamattomana, on se niin musertavan masentunutta ja surullista, että vaikeaa siihenkin on suhtautua. Mutta hyviä tarinoita kirjassa on paljon: Pohjolan vanhemmat motkottivat ensimmäistä kertaa poikansa alkoholinkäytöstä, kun tämä oli hengaillut Led Zeppelinin Suomen-keikan jälkeen takahuoneella ja Robert Plant ja Jimmy Page olivat juottaneet viskiä. Olivat kuulemma Pagen kanssa samaa mieltä, että klassinen koulutus kyllä pitää soittajalla olla.

Han Kang: The White Book

Valkoisia asioita ovat riisi, puolikuun muotoiset riisikakut, suola, pyykkinarulta putoava nenäliina, koko Varsovan peittävä sumu, yllättävä lumimyrsky Soulissa, se mekko johon keskosena syntynyt isosisko puettiin ja ne kääreet joissa hänet haudattiin.

Kangin valkoinen kirja alkaa listalla valkoisia asioita, joiden kirjoittamisen “romaanin” kertoja toivoo tarjoavan vähän vilvoittavaa voidetta sielulle.

Kangin kirja on narratiivi, mutta muodoltaan lähempänä jotakin “proosasikermää” tai jotain. Pieniä valkoisia asioita, lyhyitä tekstejä kustakin, aukeamalla aina vähän tekstiä, paljon valkoista.

Miten elää kuolleen perheenjäsenen kanssa? Miten elää menetyksen kanssa? Miten surra kunnolla? Miten kansakunta hyväksyy muistinsa? Henkilökohtainen romaani sisältää ainekset myös poliittiseen luentaan.

Kaunis, hyytävä, hieno muoto, hienoa tekstiä.

Italo Calvino: Kuusi muistioita seuraavalle vuosituhannelle.

Calvino saattaa, muiden ansioidensa lisäksi, kirjoittaa parasta esseistiikkaa kirjallisuudesta. Tästä viiden luennon pikku kirjasta voisin sanoa vaikka mitä, mutta siitä tulisi se toinen väitöskirja jota olen vannonut itselleni etten koskaan tee. Antiikki ja Oulipo, ilmaisun tarkkuus ja tekstin elävyys, Calvino itse ja yleistäminen koskemaan koko kirjallisuutta…

Sen toki sanon, että Calvinon keveys-tekstiin tuli oma kutkuttava kierteensä kun sen luki merellä, aaltojen heitellessä kolmen ja puolen tonnin painoista venettämme ympäriinsä kuin kaarnalaivaa.

Samuel Beckett: Godota odottaessa. (Arto Af Hällströmin käännös, 2011).

Koronakevät ja sen jatkot, sekä roima ripsaus sattumaa, ovat saaneet minut palaamaan itselleni tärkeisiin klassikoihin. Kirjastossa oli sattumalta tarjolla Godot’ta, joten eikun odottelemaan.

Kaksi kulkuria odottelee herra Godot’ta saapuvaksi tiellä, puun juurella. Kaikki on huonosti, mutta mikäli herra Godot saapuisi, kaikki olisi hyvin, tai ainakin Didi ja Gogo olisivat pelastettuja. Erektionkin voisi saada, jos vetäisi itsensä hirteen. Siinä aika kuluisi muutenkin. Godot ei tule tänään, mutta huomenna, huomenna hän varmasti tulee.

Luettuna näytelmä on melko traaginen, ahdistunutkin. Jotain toivoa on vielä, mutta sitten toisaalta mitään muuta ei olekaan, ja hahmot pudottelevat sellaisia naurupommeja kuten “He synnyttävät hajareisin haudan päällä, päivä paistaa hetken, sitten on taas yö”.

Olen nähnyt näytelmän lavalla kerran — Lontoossa Garyn kanssa, Patrick Stewart ja Ian McKellen esittivät Didiä ja Gogoa. Lavalla koko kokemus oli merkittävästi hulvaton. Näytelmän rytmi on tarkka, se sisältää paljon sellaista klovneriaa, joka luettuna näyttää osalta surkeaa vääjäämättömyyttä, mutta lihaan kirjoitettuna tekee kokonaisuudesta moniulotteisen ja hulvattoman.

Aki Salmelan alkuesseen nimi otsikko on Becketin toisesta teoksesta lainattu “Ei tahattomia symboleja”. Salmela painottaa, ettei Becketiä oikeastaan pitäisi lukea symbolistisesti; “mikäli olisin tarkoittanut Godot’lla Jumalaa, olisin kyllä nimennyt hänet Jumalaksi”, sanoi Becket myös itse. Tämä on hyvä, ja näin varmaankin on. Huomaan kuitenkin, että olen kirjallisuudenopintovuosieni jälkeen liukunut kontekstittomasta kirjallisuuden lukemisesta takaisin kohti ympäröivän yhteiskunnan läpilukemista — ehkä minusta sittenkin on tullut sosiologi… En voi olla lukematta Godot’ta toisen maailmansodan jälkeisenä teoksena (se on kirjoitettu 1948–1949), jossa odotellaan pelastusta ja pohditaan, miksi vain yksi evankeliumeista mainitsee yhden ristillä riippuneen ryövärin pelastuneen…

Mutkikas tapa sanoa, että minun on mahdotonta lukea näytelmää ilman sitä symboliikkaa. Varmaan mikäli Beckett olisi halunnot olla varma, että näytelmää ei lueta missään nimessä Jumalan odotteluna, olisi hän voinut antaa odotetulle herralle jonkin toisenkin nimen. Tai siis: sillä ei ole väliä, odottavatko Didi ja Gogo kirjaimellista Jumalaa. Odotus on sitä samaa joka tapauksesa, aikaa kuluu.

ESTRAGON Sanoit että meidän pitää tulla huomenna takaisin?

VLADIMIR Niin.

ESTRAGON Sitten otetaan mukaan kunnon köysi.

VLADIMIR Tehdään niin.

(Hiljaisuus)

ESTRAGON Didi.

VLADIMIR Niin.

ESTRAGON Minä en voi enää jatkaa näin.

VLADIMIR Sanot vaan.

ESTRAGON Mitä jos erottaisiin? Ehkä niin olisi parempi.

VLADIMIR Huomenna mennään hirteen. (Tauko.) Ainakin jos Godot ei tule.

ESTRAGON Ja jos hän tulee?

VLADIMIR Me ollaan pelastetut.

Joko uusi suomennos ei ole yhtä hyvä kuin vanha (Huomenna hän tulee on jo nimenä jäänyt sydämeen), tai sitten minä en ole enää 25, mutta ei tämä enää samanlaista vaikutusta tehnyt kuin aikanaan luettuna tai lavalla. Mutta ehkä mikään ei ylipäätään voi tehdä. Aika kuluu, odotellessa.

Rachel Cusk: Coventry

Mielenkiintoinen kirja joka ansaitsisi varmaan pidemmän tekstin, mutta tänä perjantai-iltana saa pari ranskalaista viivaa.

- Cuskin lause tarkka ja juuri sellainen kuin Cusk varmasti haluaa — mutta näin ei-natiivina (vaikka 80% ajasta englanniksi työskentelevänä ja kirjoittavana) erittäin vaikeasti seurattava, raskaasti luettava, jatkuvasti pitää palata takaisin ja katsoa että kuka nyt missäkin kohtaa lausetta puhuu, ja kääntyykö sen merkitys jotenkin ympäri vaiko ei. Äänikirjana tällainen olisi aivan mahdotonta, onneksi tämä oli paperilla. Englannintaitoni rajat siis tulevat vähän vastaan, ehkä lukeminen kehittää.

- Cusk on erittäin hyvä kirjoittaja, ja ennen kaikkea nimiessee Coventry oli hieno. Esseiden rakenne on jännä, itse pointtia kohden luikerrellaan tai liutaan sieltä täältä, jonkin anekdootin avaamana, perheestä, taiteesta, perheen ja/tai taiteen tekemisestä… Ja sitten esseet loppuvat lähes aina johonkin tilanteeseen tai kuvaan, joka ei niinkään vahvista pointtia, vaan esittää sen jotenkin eri tavalla tai moduloi sitä tai kasvattaa sitä.

- Samalla kuitenkin tuntuu että Cusk ei varmaan ole kovin mukava ihminen (eipä sillä että tällä nyt niin olisi väliä, mutta jos vaikka Roxanna Gayn lukeminen on sellaista, että koko ajan ajattelee että saispa näitä juttuja suoraan kaljan ääressä [paitsi silloin kun ajattelee että hyi saatana maailma on hirveä paikka], niin Cuskin lukeminen on sellaista että ajattelee että ehkä on hyvä että on vähän valtamerta meidän välissämme.)

- jotain feminismistä, vaikka tämä onkin varmaan jo useiden kymmenien väitöskirjojen aihe jossakin… Voidaan ajatella että on kaksi täysin vastakkaista tapaa ajatella, mitä naiskirjallisuus on tai voisi olla: toisaalta voidaan ajatella että pitää pyrkiä eroon siitä, etteikö naiskirjallisuus voisi olla mitä vaan. Se on naisten kirjoittamaa kirjallisuutta ja se siitä, piut piut. Cusk ei ajattele näin. Cuskille naiskirjoituksen täytyy essentia löytyy sekä poetiikasta että kokemuksesta joka täytyy tavoittaa, että pelkästään maskuliinisten ilmaisutapojen approprioiminen ei edistä mitään tai ole mitään kestävää. Tästä jää vähän outo olo vaikka kela on solidi (joka sinänsä voisi kuvata montaakin kokoelman esseistä). Sitten yhdessä esseessä Cusk purkaa avioliittoa, ja purkaa avioliittonsa purkamista, ja vähän niinkuin oman feminisminsä suhdetta yhtäkkiä jostain hyökkäävään haluun omistaa lapset avioerossa kokonaan. Essee on raskas, ja yksityisen yleistäminen, vaikka se tapahtuisi hyvin tarkkojen ilmaisujen kautta, tuntuu vaikealta, enkä lopulta ollut varma, mitä Cusk tuli poliittisesti sanoneeksi, ja onnistuiko argumentaatio ollenkaan. Tässä kierretään jotain tällaista sukupuoliessentialismin pataa jollain tavalla, josta enemmän sanoakseen pitäisi tehdä isommin töitä kuin tällaiseen fb-statukseen mahtuu.

Jouko Turkka: Aiheita.

“Ootteko huomannu, mitä eroo miehillä naisilla on Prismassa?”

“Miehet on vaan että tänään syödään nakkia ja muussia joo hrrmmmröööh”

“Naiset taas sillee khikhikhikhihiii, ihanaa meikkejä mut voi ei hyi testeri en koske!”

*naurua ja aplodeja yleisöstä*

…okei, toi oli oikeasti piffin keski itse sami hedberg vitsi -topicista (linkki kommenteissa) mutta voisi yhtä hyvin olla Turkan kirjasta.

Aiheita on monella tavalla mielenkiintoinen kirja. Se on ehkä juttukokoelma, kasa aiheita joista Turkka “olisi voinut” kirjoittaa suurteoksia, elokuvakäsikirjoituksia, romaaneja… Mutta niistä tulikin tällaisia sivun-parin vetäisyjä, joissa kerrotaan vaan olennaisimmat, juoni ja meininki. Tällaisessa kerronnan tavassa on oma tenhonsa. Samaan aikaan luin Calvinoa, joka sanoi nopeudesta, että näin tiivis kertominen tuottaa vääjäämättömän tunnun, ja nimenomaan tämä vääjäämättömän tuntu puskee Turkan kirjaa eteenpäin. Turkka kirjoitti jotain sellaista mitä kreikkalaiset tragediat olisivat jos Peloponnesoksen sijaan ne olisivat tapahtuneet Pälkäneellä. Mieshän tietysti rupeaa juomaan, tyttö totta kai synnyttää kokossa, entinen motoristi itkee tunnustusta romuttuneen pyörän vierellä…

Kirja kurkoittaa takaisin agraarisuomeen, siihen ajatukseen jossa kaupunkilainen kulttuuri rapisee vähän raaputtamalla pois ja jossa jokaisella suomalaisella on oikeastaan molemmat jalat vielä landella, syvällä turpeessa, mitä nyt päälaki vähän raaputtelee jotain urbaania kulttuuria. Turkan aiheiden Suomi on suuren muuton Suomi, ei hän ilmestymisaikaan väärässä ollut.

Toki kirja on näin tänä vuonna luettuna melko raskaan seksistinen ja monessa muussakin kohtaa alaspäinlyövä, ja aika monen aiheen kanssa tulee sellainen olo, että ihan hyvin valitsi Jouko kun kirjoitti synopksiksen tähän kirjaan eikä lähtenyt bildungsromania vääntämään. Mutta on sillä sekä sosiologiset että kirjalliset ansionsa toki.

Peter Frankopan: The Silk Roads. A new history of the world.

Mikä on maailman keskipiste? Jos pitäisi valita yksi “seutu” jonka kautta kertoa koko maailman tarina, minkä ottaisit? Frankopanin kirja on osin poleeminen vastaus tähän kysymykseen, osin maailmanhistorian pikakelaus.

Vastaus on siis “silkkitie”, tai Persia, Iran, Afghanistan… Lähi-Itä, alue Intian ja Kreikan välissä, jota kautta kauppa, armeijat, uskonnot ja vaikutteet ovat kulkeneet vuosituhansia.

Hauska kirja, monta hyvää anekdoottia, jännä yhdistelmä huolellista lähteidenkäyttöä ja tutkimusta, ja samaan aikaan noin 600 sivuun (tai 25 tuntiin) paukutettua koko maailman historiaa. Välillä tulkinnat menevät aika kovaa, voihan sekä ensimmäisen että toisen maailmansodan lukea keskeisesti tätä aluetta koskevana konfliktina, mutta se on ehkä enemmän mielenkiintoista kuin oikein. Tai ainakin se on mielenkiintoista, vaikka en sitä ehkä omaan standardimaailmankuvaani otakaan.

Ehkä eniten opin mongoleista. Tšingis-kaani tuli ja valloitti kaiken, koko Eurooppa pelkäsi, juoniteltiin ja paavi lähetti edustajansa suurleiriin (hello Game of Thrones)… En koskaan ollut tullut ajatelleeksi, että mihin Euroopan mongoli-invaasio päättyi. Frankopanin mukaan siihen, että kaanit punnitsivat vaihtoehtojaan ja totesivat Kiinan valtaamisen olevan paljon mässympi idea kuin nahistuneen Euroopan kiusaaminen, karauttivat itään ja ottivat homman ns. haltuun. Kublai-kaani paineli Korean läpi Kiinaan ja perusti Yuan-dynastian, joka hallitsi keskustan valtakuntaa ihan solidit sata vuotta.

Toinen hillitön detalji liittyy Hitleriin — vuonna 1938, pari viikkoa ennen kristalliyötä, brittiläinen Homes & Gardens -lehti julkaista rätkäytti kunnon featuren Hitlerin rakentamasta alppimajasta, Haus Wachenfeldista, jossa kehuttiin merkittävästi Führerin värsilmää, sisustusmakua, ja viehtymystä leikkokukkiin. Minkä sisustussuunnittelijan maailma hänessä jne.

Ehkä näistä anekdooteista saa hyvän kuvan, minkälaista laukkaa tämä kirja tarjoaa. Tällä nimenomaisella lukijalla oli sellainen olo, kun uudessa kaupungissa kävelee ensimmäistä kertaa välin jonka on aina ennen kulkenut metrolla — irrallisten kaupunkilämpäreiden väli muodostuu tunnetuksi reitiksi. Silkkitie tallautuu näkyviin halki oman historiantuntemuksen mustien aukkojen.

Roxanne Gay: Bad Feminist

Gayn esseekokoelmaa markkinoidaan feminismikärjellä — ja se onkin kirjan yksi isoista teemoista. Rotu, ja jokin mitä Gay itse ei kutsu intersektionaalisuudeksi (ainakaan usein), on kuitenkin vähintäänkin yhtä tärkeä lanka koko kirjassa.

Gay purkaa elämää kerta toisensa jälkeen ainoana mustana professorina, feministinä, maahanmuuttajien tyttärenä, median kuluttajana, naisena, ja totta kai turnaustasoisena Scrabblen pelaajana.

Minulle henkilökohtaisesti resonoi toki eniten memoir-aihelma siitä millaista olla on olla nuori assistant professor ja opettaa kursseja ensimmäistä kertaa, mutta se kertoo enemmän minusta kuin kirjasta.

Feministikeskustelut liikkuvat niin nopeasti, että 2014 julkaistu Bad Feminist on ollut jo pidempään ainakin tietyn ihmisjoukon perusteos, joten myös sen keskeiset teesit ihmisten “huonoudesta” (siis siitä, että kukaan feministi ei ole täydellinen omien mielihalujensa kanssa ja sellaisen vaatiminen on oikeastaan aika sairasta) ja feminismin moneudesta (feminismiäkin on vähän kaikenlaisiin suuntiin, kuten kaikkia ideologioita) tuntuvat tutuilta ja turvallisilta, vaikkeivät tietenkään varsinaista valtavirtaa vielä(kään) olekaan.

Gay on kirjallisuuskriitikkona erinomainen, saa välillä vähän huonommanoloisistakin kirjoista kaivettua esiin sellaisia tasoja, jotka mielenkiintoista, jotka rakentavat kirjoista jotain suurempaa.

Elokuvakriitikkona Gay on vähemmän moniulotteinen, mutta väkevämpi, mahdollisesti koska tässä kokoelmassa elokuvakritiikki koskee pitkälti rotua ja sen kuvausta. Tarantinon Django Unchained ei ehkä ollut lempielokuvani ennen Gayn täystyrmäystä, muttei varsinkaan sen jälkeen.

Rakenteellisesti kokoelma on ihan hieno, edellinen essee usein jotenkin vähän viittaa seuraavaan, usein näyttämällä jonkin välähdyksen jostain yksityiskohdasta joka iskee koko voimalla vasta myöhemmin kokoelmassa.

Georges Perec: An Attempt at Exhausting a Place in Paris

Tässä kirjassa ei tapahdu mitään. Tämä kirja kertoo kaikesta siitä mitä tapahtuu. Se, mitä tapahtuu, on se, mitä kaupunki on.

Georges Perec, vanha ikisuosikkini jota en tahallani koskaan lue, istuutuu kolmeksi päiväksi Cafe Mairien (tai välein paikallisen Tabacin) pöytään, vähän paikkaa vaihdellen, ja tuijottaa ulos Saint-Sulpicen aukiolle, aikomuksenaan kuvata kaikki minkä näkee. Siis kaikki mikä ei ole pysyvää, mikä ei muodosta aukion fyysistä rakennetta, vaan kaikki liike, kaikki muutos, kaikki kulkemiset, menemiset ja tulemiset.

Ensimmäisenä päivänä Perecin kuvausta rytmittävät useat bussit, toisena päivänä hän toteaa vain melankolisesti “Busseja menee. Olen kadottanut kaiken kiinnostukseni niitä kohtaan”.

Kirja on, Perecin tapaan, samaan aikaan riemukas, lakoninen ja depressiivinen. Pulujen liikkeet saavat saman painon kuin hautajaiset, poliisimies kulkee aukiolla kuin shakkinappula, välillä tulee kylmä, välillä pitää juoda viiniä tai aperetiivi, syödä camembert-leipä. Välillä Paul Virilio kulkee ohi.

Lapsia aikuisia mummoja, ei social distanciangia, kasteita ja hautajaisia. Tavallaan koko elämä ja kaikki se mikä antaa kaupungille sykkeen ja olemuksen, tavallaan ei mitään.

Olen kävellyt tämän aukion laitaa ainakin neljä kertaa, viime syksynä (Perec kirjoitti 45 vuotta aiemmin.) Naapurikatu on edelleen tunnettu leipomoistaan ja konditorioistaan. Onnistuiko Perec yrityksessään “tyhjentää” paikka, kuvata kaikki niin että mitään ei jää jäljelle? Nykyään kuulemma Catherine Deneuve tykkää istua Cafe Mairien terassilla. Tämä jäi Pereciltä mainitsematta.

Mutta kyllä taas näitä kirjoja, jotka ansaitsevat jo ideallaan ja synopsiksellaan paikkansa maailmassa. Itse kirjakin on toki hyvä, on vaan epäselvää tarvittiinko sitä enää. Tai siis. Perecin lakoniseen kuvaukseen yhdistyy välillä tehtävä lentoonlehähdys, vähän kuin aukion puluilla. Se on parasta — juuri kun luulee lukevansa jotain lähes teknistä, lukeekin yhtäkkiä kirjallisuutta.

Sarah Ruhl: 100 essays I don’t have time to write (ja joku niin pitkä alaotsikko etten jaksa edes googlata sitä)

Esseet ovat melkein aina liian pitkiä. Niissä kerrotaan liikaa juttuja, tai niissä tulee joku käänne joka on orgastinen olleessaan hyvä mutta yleensä ihan ok ja pahimmillaan saa skippaamaan seuraavaan tekstiin. Tai sitten ne ikäänkuin haipuvat pois, leikataan johonkin melankoliseen kohtaan jossain muualla, arkisessa tilanteessa, kahvikuppi.

Sarah Ruhlilla on kolme lasta ja menestyvä näytelmäkirjaililjuus pyörimässä, joten hänellä ei ole aikaa kirjoittaa tällaisia pitkiä kokonaisia maailmanselityksiä. Lyhyin esseistä on otsikko mukaanlukien 8 sanaa, pisin kuitenkin ehkä viisi sivua. Tilasin otsikon perusteella tietämättä mitään Ruhlista, enkä katunut.

Esseet käsittelevät vanhemmuutta tai äitiyttä ja työntekoa, luovuutta, lukemista, ystävyyttä, imettämistä… ja aika paljon teatteria, mikä näytelmäkirjailijalle suotakoon. Ne ovat, totisesti, lyhyitä — niissä mahtuu sanomaan, että yksi asia ja toinen asia, ja sitten nämä ovat vähän niinkuin kolmas asia, eikä yhtään enempää.

Välillä toki muotoa rikotaan, juuri oikeassa kohtaa on pidempi herutusessee joka selvän tietoisesti kaivelee kyynelkanavia auki, ja aivan onnistuneesti, mutta myös hauskasti. Taas itkin ja nauroin, eli joko valitsen kirjoja hyvin tai ikä ja lapsi ja koronteeni ovat tehneet minusta entistäkin muhjupäisemmän.

Noin sitten aikuisten vakavissaan näiden(kin) esseidein muoto on osin pakotettu. Sarahilla asuu tässä kirjassa ihan pamfletti siitä mitä teatterin pitäisi olla (näyttelijäryhmävetoista, selkeästi teatterillista eli ei elokuvallista, kirjoitettua ja ohjattua mutta näytteljöiden heittäytymiseen nojaavaa, ehkä jopa runomitallista puhetta että ihmiset muistaisivat mistä on kyse, tarpeeksi rohkeaa että myös epäonnistuneista näytelmistä voitaisiin nauttia), tai ehkä YKSI PITKÄ ESSEE tai muutama eri näkökulmasta… Mutta paitsi että en olisi ostanut sellaista kirjaa (vaikka teatteri on yksi suurista rakkauksistani ja jossain vaiheessa ajattelin että siitä voisi tulla ihan elmäni keskeisiä sisältöjä, en käytännössä ole sitä katsonut enkä tehnyt muutamaan vuoteen), en täysin varmasti olisi lukenut sitä loppuun. Seuraavan kahden sivun esseen lukee aina, vaikka mielessä nakuttaisikin ajatus siitä että se saattaa olla vaan kirveellä pilkottu edellisestä kahden sivun esseestä.

Kahden sivun mitta on täydellinen lyhyen anekdootin esittämiseen, täydellinen yhden teesin toteamiseen ja siihen vihjeeseen, mistä suunnasta liha sen ympärille löytyisi, täydellisesti jättää lukijalle tilaa olla nokkela ja rakentaa merkitysten verkko ympärille. Ja kuinka kauakana tässä lopulta ollaan Maggie Nelsonin autoteoriasta? Ruhlin teoria on lähinnä teatterin ja tekstin teoriaa, mutta oman elämän anekdootit samoja (tai eri, mutta samoja) — Nelson Bluetsissa kutsuu fragmenttejaan propositioiksi eikä esseiksi, mutta ero on parhaimmilaan vain muutaman rivin mittainen.

Pekka Haavisto: Hatunnosto

Ostin joskus aikanaan pyörimään hyllyyn kun Haavisto ja häntä ympäröineet ilmiöt olivat mielenkiintoni kohteena. Miksi tarttui käteen juuri nyt? Minulla ihmisenä on välillä vahva inertia, ja nyt kun lukukone (vrt. klapikone) on taas käynnissä, on sitä syötettävä taukomatta.

Ja tästä kirjaa sisään! Kirjan genre on Haavisto höpisee mukavia, tai ehkä Tosi Hyvä Livejournal. Lyhyitä, maukkaita nuolaisuja sieltä täältä, Afrikasta, Israelista, Aasiasta, Etelä-Amerikasta, Koijärveltä jne.

Ja siis kelpaahan noilla matkakilometreillä jutella! Ei noissa paikoissa ja liemissä liian moni suomalaine ole porissut. Haavistolla on anekdootin rytmin tajua, hajanaisista paloista tulee kuitenkin kokonaisuus.

Patetiasta jotain. Kansanomaisuutta värssyissä, kuoleman kohtaamista, jopa häivähdys melodraamaa? Aika hyvin pysyy kuitenkin hallussa, vaikka kirja kyllä kirjoittajastaan varajeesusta maalaa. Eli parempi pysyäkin hallussa. Ensin ajattelin, ettei kirjana lopulta kummallinen, sitten ajattelin, että kuitenkin sekä itkin että nauroin, joten ei hassumpaa. Ja sitten rupesin lukemaan seuraavaa kirjaa ja taas itkin ja nauroin ja mietin, että ehkä tämä onkin nykyinen minäni, että itkeä ja nauraa voi niin Nousiaselle, Haavistolle kuin amerikkalaisille teatteriesseillekin.

Mutta vaalikirjat, ne ovat saatanasta. Tämäkin on vaalikirja, sinne tänne on ripoteltu ajankohtaista poliittista kommentaaria kv-politiikasta, pientä piikkiä vasemmistolle ja ay-liikkeelle ja sen sellaista. Vaalikirjoja nopeampaa vanhenevat vain vaalikampanjoista liian pian niiden jälkeen kirjoitetut kirjat.

(ja JESTAS juuri korvanappiin saamani tiedon mukaan Haavisto kirjoitti vuonna 2011 TOISEN vaalikirjan samoihin vaaleihin. Jeebus.)

Kyllä näillä lähtökohdilla Haaviston ministeripäiväkirjat tulevat olemaan mielenkiintoista luettavaa.

David Kushner: Masters of Doom. How Two Guys Created an Empire and Transformed Pop Culture.

Erinomaista nörttikäyttökirjallisuutta. Kushner seurasi aikanaan Wiredille tiettyä palasta tietokonepelien historiaa, ja laajensi sen sitten kirjaksi. Kertoo ID Softwaren eli käytännössä John Carmackin ja John Romeron tarinan: miten tehtiin Commander Keenit, Wolfenstein 3D, Doom ja Quaket.

Omanlainen reflektio ajan kulumiseen: kun lapsena pelattiin tietokonetta, ei ollut mitään keinoa tietää, onko joku peli uusi vai vanha. Pelit kiersivät disketeillä, ja saattoi hyvin olla niin, että jotain diskettiä ei vaan ollut ja joku toinen oli. Tavallaan tiesin koko ajan että Quake oli uusi peli kun se tuli, mutta olen tämän kirjan aikajanan mukaan ollut näemmä myös Wolfensteinissa ja Doomissa meeeelko suht ajoissa mukana. Jännää.

Melko outoa näin nykyperspektiivistä on, että yksi mies, John Carmack, käytännössä onnistui puskemaan PC-pelien grafiikkaa niin paljon eteenpäin, rakentamaan ensimmäisiä hyviä 3D-kokemuksia ja vaikka mitä, työskennellen aina Quakeen asti käytännössä yksin. Varmaan joku muukin näitä juttuja keksi, mutta tässä toteutuneessa aikalinjassa nykyiset 3D-pelit, ja käytännössä siis kaikki elokuvat myös, pohjautuvat tähän samaan sukupuuhun.

Thomas Piketty: Capital in the 21st Century.

Jälleen näitä kirjoja, jotka saavat pohtimaan äänikirjojen kuuntelun ominaisuuksia. Tavallaan äänikirjat, jälleen kerran, soveltuvat huonohkosti yhtälöitä, graafeja ja tilastoja sisältävän kirjan haltuunottamiseen.

Sitten taas toisaalta tällainen vastaansanomaton korvaraiskaus voi olla ainoa tapa vedellä näin epäfokusoituneita ja massiivisia kirjoja. Siinä se Thomas pulputtaa korvaan, halusin tai en, keskityin tai en. Tämä on positiivinen kommentti.

(Ensimmäistä kertaa muuten kävi niin että tunnistin kirjan lukijan — olin kuunnellut aikaisemmin toisen hänen lukemansa kirjan. Tämä oli hivenen kiusallista, sillä se sai minut koko ajan ajattelemaan, että tämäkin oli Richard Thalerin kirjoittama.)

Asiaan. Kirjaa voi käsitellä kahdella tavalla. Toisaalta kyse on poliittisesti äärimmäisen tärkeästä kirjasta, joka ansaitusti aiheutti ison keskustelun. PIketty yrittää kasata yleiskuvan varallisuuden kasautumisesta ja tuotoista viimeisen parin sadan vuoden aikana koko maailmassa. Tämä on näitä more art than science -kohtia, osasta paikkoja on dataa, monessa paikoissa pitää tehdä arvauksia. Mutta ammattilaisen arvaukset ovat tyhjää parempia, ja usein niiden tueksi on kuitenkin esittää jotain.

Kirjan yleinen argumentti on, että varallisuudella mitattuna pohjimmiltaan ennen maailmansotia tilanne oli äärimmäinen — niin pieni osuus ihmisistä omisti niin suuren osuuden varallisuudesta, että elämä oli sellaista vaikeaa. Sodat sitten toimi sellaisena tasaavana jyränä — vaikka toisin voisi kuvitella, isossa kuvassa ne joilla oli eniten, menettivät eniten. PIkettyn laskelmien mukaan 2010-luvulla ollaan saavutettu (tai jossain paikoissa vasta saavuttamassa) samantasoinen epätasa-arvo varallisuudessa. Tästä seruaa, että perityn varallisuuden arvo korostuu, kun käy mahdottomaksi saavuttaa niitä työnteolla. (korkean inflaation ja matalan epätasa-arvon aikana näin ei ole.) Tähän on toki vastatrendi, josta Daniel Markovits kirjoitti Meritrocracy trapissa: ylimmät palkkatulot ovat nousseet huomattavati. Muttei nyt saivarrella.

Sitten toisaalta noin lukukokemuksena kirja on absurdi, niin absurdi etten edes harkitse Pikettyn seuraavaan, Pääomaan ja ideologiaan tarttumista. Kun PIketty on käynyt tarkkaan läpi kaikki maailman maat ja historialliset periodit, kun on analysoitu Jane Austinin ja Honoré de Balzacin romaanit ja käyty metodologisia sotia muiden taloustietelijöiden kanssa, läjähtää syliin vielä iso luku keskuspankeista ja voipunut lukija voi vain anella armoa ja kysyä että miksi et Thomas olisi voinut tehdä vaikka trilogiaa pliis älä puhu enää keskuspankeista (vaikka toki nekin ovat olennaisiaI) eikä äänikirja anna armoa, vaan tunkee faktaa korvaan, ajaa jyrällä ja tilastolla tilaston perään sielun yli kunnes yhtäkkiä lopettaa ja jättää tyhjän olon.

Oikeastaan kaikkein mieluiten olisin ottanut tämän sellaisena “kuinka Jane Austenia luetaan”-tyyppisenä noin 40 sivun esseenä johon olisi tiivistetty parhaat palat. Eli mikäli luit aikanaan sellaisen ja skippasit itse kirjan, ellet ole työssä tai sankari-elämässä sellaisessa asemassa, että detskut pitää hallita, toimit tyystin oikein.

Hanki, Thomas, kustannustoimittaja ja kuuntele sitä pliis, ei enää 1200 sivuisia kirjoja eieieiieieieieie

Miika Nousiainen: Juurihoito

Minulla on tähän kirjaan mitä kummallisin suhde. Kovalevyltäni löytyy tiedosto juurihoito.pdf, päivättynä 12.4.2010. Se on 15 sivua proosatekstiä jota pidin pitkään romaanin alkuna, kirjoitettuna kotimaisen kirjallisuuden luovan kirjoittamisen kurssille. Se käsittelee, no, juurihoitoa, hammaslääkärissä käymistä, hampaiden ja maailman suhdetta, ja poissaolevan vanhemman kaipaamista. Se turposi noin 50 sivuun ja sitten kävikin niin, että kirjoitin työkseni sosiologiaa englanniksi enkä kirjallisuutta suomeksi.

Ja heti 2016 ilmestyikin Nousiaisen romaani Juurihoito, joka käsittelee, no, juurihoitoa, hammaslääkärissä käymistä, hampaiden ja maailman suhdetta, ja poissaolevan vanhemman kaipaamista.

Mutta on siis kaikin tavoin aivan eri kirja — vaikka teemat ovat tietyllä tasolla samat, on poetiikka tyystin toinen. Formalismin hammasrattaan sijaan trippaillaan jossain Hannu Raittilan Terminaalin ja… Miika Nousiaisen ihan oman Nousiaisuuden välissä. OIkeastaan kyseessä on sympaattisesti höpöttelevä hyvänmielenromaani, vaikka porataan ja hampaita poistetaan ja juurihoidetaan ja puhutaan rasismista ja aboriginaalien kohtalosta ja vaikka mistä. Etsitään juuria.

Vanhemmuus se tässä taustalla jyllää ja vanhemmuuden merkeissä olen Nousiaista vähän tavannutkin, meillä on yhteisiä lapsenulkoilutusrutiineja. Samanlainen sympaattinen höpöttäjä se on livenä kuin kirjansa.

Että että. Lukihan sen. Nauroin kerran ääneen makeasti, mikä on lopulta aika paljon. Sympaattisuus kantaa läpi monen asian ja Nousiainen tietää mitä tekee.

Mun juurihoitovitsi oli kyllä parempi.

Judith Butler: Gender Trouble.

Tästä kirjasta on kirjoitettu kokonaisia tuotannollisia kommentaaria, joten pari ranskista riittänee:

1) Butler on ajankohtaisempaa ja vaikutusvaltaisempaa kuin varmaan osasi koskaan kuvitella — Itärannikon lesbo/queer-yhteisöistä ponnistava poliittis-parodinen sukupuolipraxis on lähempänä valtavirtaa kuin koskaan. Niin on toki myös sen vihamielinen kritiikki.

2) Butler kysyy, tarvitseeko feminismi “naisen” käsitettä, ja mikä nyt on nainen, ylipäätään. Kun oikein silmiin katsotaan, kuinka koherentti se biologinen sukupuoli sitten onkaan? Onko sukupuolessa kuitenkin kyse (siis meidän kaikkien kohdalla) jatkuvasta performanssista, ja jos tätä performanssia hellitettäisiin ja parodioitaisiin, mitä kaikkea sen tilalle tulisikaan? Youtubesta löytyy tähän yllättäviäkin vastauksia. Sukupuoli on siis vähintäänkin hankala käsite, biologis-kulttuuris-performatiivisena, ja siksi se tuottaa ongelmia ollessaan poliittisen projektin subjektina

3) Butler myös perkaa “naisen” asemaa kulttuuriteoriassa strukturalismista psykoanalyysiin ja näiden yli — oli äänikirjana vähän hapokasta kamaa, en tiedä pysyinkö kärryillä. Näin 30v. myöhemmin voin toki historiallisesti ymmärtää että psykoanalyysi on genealogiaa tehtäessä keskeinen keskustelukumppani mutta kuinka relevanttia se sitten on…

4) kuten parhaaseen akateemiseen perinteeseen kuuluu, kirja aloitti performatiivisuuden nousun muttei oikeastaan sano siitä juuri mitään. Tämän Butler myöntää esipuheessaan: hänen koko lopputuotantonsa koostuu performatiivisuuden luonnoksista.

5) vaikean kulttuuriteorian kuunteleminen äänikirjana on toki mahdollista mutta kannattaako se, jaa-a. En ole yleensä laittanut tänne työkirjoja, mutta koska en lukenut tätä mitään tiettyä työjuttua varten niin tässä se nyt on.

Henrik Holappa: Minä perustin uusnatsijärjestön.

Niin Henrik teki: haaveili koko ikänsä suomalaisesta ihan oikeasta natsijärjestöstä, sellaisesta kunnon hyvästä hitleriläisestä vallankumouksellisesta järjestöstä, ja sitten lopulta oli mukana sen perustamisessa.

Tarina on todella kummallinen — Henrik ei kuitenkaan itse käytännössä johda Suomen Vastarintaliikettä, vaikka on sen perustaja ja nimellinen johtaja. Järjestö perustetaan kun Holappa on yhdysvalloissa eristysselissä(!) jossa FBI kuulustelee häntä Obaman henkeä uhanneesta salamurhajuonesta(!) josta Henrikin oletetaan tietävän sillä hän on asunut kuukausia amerikkalaisten hc-natsien luona(!) haettuaan poliittista turvapaikkaa(!) Yhdysvalloista, sillä Suomessa uhkasi syyte kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Jota ei lopulta sitten tullutkaan.

Taas näitä kirjoja, joissa se, että tuote ei ns. teknisenä suorituksena ole kauhean hyvä, ei niin haittaa sillä tarina on riittävän mielenkiintoinen. Ja outo. Alla viisi asiaa, jotka Holapan kirjasta ja tarinasta on syytä oppia.

1. Yksi Holapan suurista innoittajista nuorena Hitleristä kiinnostuneena proto-skininä oli ylen Skinivalkoinen Suomi-dokumentti — kuten hänen mukaansa monella muullakin suomalaisella natsilla. En ole dokkaria nähnyt, mutta kuvailutietojen ja Holapan kirjan perusteella vaikuttaa siltä että kyseessä on suomalaisen “antaa natsien kertoa itse, fiksu katsoja kyllä ymmärtää että touhu ei ole viisasta”-genren valioyksilö.

Tällainen journalismi natseista on äärimmäisen vaarallista. Omilla sanoin itsestään avoimesti kertovat natsit toki varmaan suurin osa ymmärtää tuomita ja halveksua, mutta aina on niitä oululaisia 13-vuotiaita kuulapäitä, jotka näkevät ainoastaan, etteivät olekaan ainoat valkoisen ylivallan mieliset Suomessa. Dokumentissa vieläpä natsit ovat onnistuneet merkittävästi liioittelemaan jäsen- ja aktiivimääränsä, joten skiniliike näyttäytyi houkuttelevana ja voimakkaana.

2. Skini- ja natsijärjestöt, ja varmaan sittemmin PVL ja soldiers of Odin näkevät paljon vaivaa vaikuttaakseen ulospäin järjestäytyneemmiltä, voimakkaammilta ja väkirikkaammilta kuin mitä olet. Koska järjestöjä vaivaa jatkuva sisäinen paranoia ja repivä ideologinen konflikti (toiset ovat kiinnostuneinta autonomisesta vasemmiston suuntaan vetävästä natsiaatteesta tai italialaisesta CasaPound-henkisestä talonvaltauksesta, toiset skinimusasta ja dokaamisesta, toiset kunnon hyvästä hitlerismistä), on yleensä väleissä toistensa kanssa olevien aktiivien määrä melko pieni. Kirja on pari vuotta vanha, mutta tämä tuskin on muuttunut, vaikka esimerkiksi 612-marssi itsenäisyyspäivänä onkin koettanut kasata kaikkea Suomen laitaoikeistoa kokoomuksesta eteenpäin. Holapan kirjan mukaan aktiivisinta porukkaa tulee katutappelijoista ja vastakulttuurin rakentajista, ja näin se taitaa olla, puhtaasti ideologisen hitlerismin varaan politiikkansa rakentavia ei varmaan todella ole kovinkaan paljoa. Maahanmuutto ja islam-vastaisuus on näille natsliikkeille tavallaan vain keino, ei päämäärä sinänsä. Monia liikkeen jäseniä Islam myös kiehtoo, varsinkin militantti wahabismi marttyyreineen, sääntöineen jne.

3. Näin myös Holappaa. Kirjassa on kolmesti toistuva, ulkopuoliselle äärimmäisen outo tilanne, jossa Holappa joko ystävystyy muslimimaahanmuuttajamiehen kanssa, käy yhdessä bodaamassa ja keskustelemass hengen asioista, harkitsee islamiin kääntymistä mutta muistaakin viime hetkellä olevansa skini ja uusnatsi eikä sitten ryhdykään siihen; tai sitten ihastuu ja ryhtyy seurustelemaan naapurin somalitytön kanssa ja käy läpi saman prosessin, kunnes jälleen viime hetkellä muistaa olevansakin natsi.

4. Holappa on siis ollut etsijä, kaivanut historiasta ja Hitleristä jotain sellaista, mitä olisi voinut löytää muualtakin. Näiden kuvaaminen on vaikeaa, eikä Holappa aivan kunnolla onnistu selittämään, miten hänestä tulee natsi. Isoisän sotajutut mainitaan, kiinnostus toista maailmansotaa ja Saksaa kohtaan… Mutta miksi Holappa päättää alkaa kirjoitella vankiloissa murhista istuville uusnatseille ympäri maailmaa vaikka samaan aikaan oma perhe käytännössä heittää pojan ulos siitä hyvästä? Mitä? Ulkopuolisen on vaikea ymmärtää, niin varmaan Holapan itsensäkin.

5. Valitettavasti sama olo jää Holapan päätöksestä irtautua natsipuuhista. Ehkä suunnilleen näin: Holappa on muuttanut Ruotsiin ja on hyvin lähellä Ruotsin vastarintaliikkeen ydintä, näkee kaiken paranoian ja sen pelleilyn, mitä tällainen näin aktivismi helposti on, ja jotenkin hänellä menee fiilikset touhuun. Tässä vaiheessa alla on kuitenkin jo noin vuosikymmenen käytännössä täyspäivänatsina elämistä. Sitten kun särö on syntynyt, siitä helposti ryöpsähtää kunnon halkeama: vallankumouksellisten natsijärjestöjen johdosta ei niin vaan rauhanomaisesti vetäydytä eläkkeelle perhesyihin vedoten. Holappa ymmärtää, että häneen käytännössä ennemmin tai myöhemmin katkotaan välit kokonaan, ja koska kyseessä on kultti, se tulee koskemaan kaikkea kansskäyntiä koko porukalta. Ja halkeama repeää railoksi: Holappa myöntää itselleen, että sillä, tappoivatko natsit suoraan miljoonan vai kuusi miljoonaa ei ole väliä, vaan holokausti oli hirviömäistä jne. Aktiivinen kieltäminen, mitä näinkin historiaan perehtyneen ihmisen on täytynyt harjoittaa, muuttuu kuristavaksi todellisuuden kohtaamiseksi. Exit-toimintaa, keskusteluyhteyksiä hate speech internationalin kanssa, kirjan kirjoittamista, haastatteluja, kiinalainen aviopuoliso jne. Mutta ulkopuolisen on vähän vaikea hahmottaa syvällisesti että miksi. Ehkä myös sisäpuolisen.

Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio

Ehkä olen ollut kärttyisä alkuvuoden, tai sitten kirjojen jumalat eivät ole olleet minun puolellani, mutta en tästäkään ollut liekeissä.

Salmenniemen tyyliä vuosi kutsua… uusasiallisuudeksi? Neokuivakkuudeksi? Post-toteavaksi? Kyse on siitä, miltä maailma näyttää, ja se näyttää kaikille novellien hahmoille vähän erilaiselta — eikä kellekään terveeltä. Salmenniemi kuvaa kapitalismin nyrjäyttämiä psyykeitä, tällä kertaa myös poliitikkojen ja vallan kautta. Päätöksiä tehdään, niiden ikävät vaikutukset todetaan, mutta ne tehdään silti. Tyylissä on tietoista ja tarkoituksellista etäännytystä.

Luin novellin silloin, toisen tällöin, koskaan varsinainen imu ei osunut minuun. Mutta, kuten aina, parhaat ovat parhaita ja eilen lopetellessani kirjaa luin ääneen. Ehkä Salmenniemen runot muodostavat harkitumpia ja hiotumpia kokonaisuuksia? Tai ehkä Yö ja lasi oli vain niin suvereeni kokoelma? Salmenniemen runoissa on suunnilleen samoja teemoja, mutta jotenkin ne iskevät enemmän.

Ehkä ihan hyvä tapa nauttia näitä novelleja on Antti Holman ääneenlukema valikoima. Tosin silloin saattaa tulla kysynykeeksi itseltään, että miksi Antti Holma ei myös kirjoittanut niitä novelleja. Ja on siihen vastaus, ei niissä olisi samanlaista hienoviritteisyyttä. Mutta jotain muuta olisi.

William Dalrymple: The Anarchy. The Relentless rise of the East India Company.

Kun ei tiedä mitään esim. Intian historiasta, voi tällaisia kirjoja lukemalla saada melko helposti melko isoja elämyksiä. Esimerkiksi kun sanotaan, että britit kolonisoivat Intian, niin se on toki tietyllä tavalla totta, mutta oikeasti varsinaisen teon suoritti muutaman huoneen toimistorakennuksesta johdettu entisten merirosvojen perustama osakeyhtiö, joka ei ensimmäiseen sataan vuoteen ollut lainkaan kiinnostunut mistään “kolonisoimisesta”, vaan ihan sellaisesta suoraselkäisestä ynnä suoraviivaisesta ryöväämisestä, murhaamisesta, raiskaamisesta ja sen sellaisesta. Sellainen oli Itä-Intian kauppakomppanian meininki.

Nämä entiset kaapparit ja merirosvot saivat siis yksinoikeuden kaikkeen kauppaan Intiasta britteihin, lähtivät parilla laivalla hakemaan mausteita ja tekivät sievoiset voitot. Sitten yksi asia johti toiseen ja lopulta firmalla oli satojen tuhansien ihmisten armeija ja totaalinen sota kaikkia vastaan, ja lopulta viimeisetkin suurmogulit kaatuivat: yksityinen yritys oli valloittanut kokonaisen jättimäisen kuningaskunnan, käytännössä koko nyky-Intian alueen. (Tämä oli Dalrymplen mukaan mahdollista, koska Intian alueella vallitsi anarkia: suurmogulien valtakunta oli jo hajonnut, oli riittävän paljon alueellisia valtakuntia joita Komppania pystyi peluuttamaan vastakkain jne.)

Jossain vaiheessa Lontoossa ja Westministerissä ruvettiin kuitenkin vähän kyselemään että minkäslainen homma, ja näiden kysymysten seurauksena vähän kerrallaan siirtämään kauppakomppanian vastuulta suoraan brittien kruunun vastuulle. Tähän vaikutti mm. miljoonia Bengalissa tappanut nälänhätä, joka olisi varmaan voitu estää, mutta kauppakomppanian osakekurssin suojeleminen oli tärkeämpää.

Lopulta kruunu julisti kauppakomppanian valloitukset ihan vaan osaksi Britti-imperiumia ja käytännössä lopetti firman.

Itse kirja oli toki hyvin kirjoitettu, mutta veti vähän turhaan sotahistorian puolelle. Kaikki se, joka olisi sosiologin sielua elähdyttänyt, kuitattiin usein sellaisella “näinä vuosina kruunu kiristi Komppanian säätelyä”, ja kaikki se, jonka olisi minun puolestani voinut kuitata toteamalla “sitten sodittiin ankarasti, jonka jälkeen Komppania voitti”, käytiin läpi erittäin tarkasti, yksityiskohtaisesti ja vetävästi. Mutta nyt tiedän että ranskalaiset olivat kovia poikia ampumaan tykillä, britit taas joukkojen kouluttamisessa ja kurissa.

Itä-Intian kauppakomppaniasta lukisi mielellään jotain sellaistakin, mikä käsittelisi vielä selvemmin ja tarkemmin tätä yritysmuotoista imperiumia imperiumin sisällä.

Pentti Saarikoski: Hämärän tanssit

Maggie Nelson kirjoitti Herakleitoksesta, joka oli ilmiselvä viittaus Saarikosken viimeiseen kokoelmaan, joten tuli mieleen kaivaa se hyllystä. Herakleitoksen lempinimi oli hämärä, koska hänen jutuistaan eivät aikalaiset oikein ottaneet selkoa. Saarikoski käänsi Herakleitosta suomeksi.

Tiarnia-sarjan viimeinen osa on vähän kuin pitkä proosaruno. Saarikoski asuu saarella Ruotsissa ja dokailee itseään hengiltä — hän on tie ja teoria, kuten itse sanoo. Runo kulkee sammalmättäistä maailmanpolitiillaan, Herakleitoksen hämärään tanssiin eli maailman logokseen, Minotauroksen labyrinttiin jossa hirviö on Saarikoski itse. Tekisi mieli lukea tarkemmin päiväkirjojen ja kreikkalaisen kirjallisuuden kanssa mutta enpä taida.

Maggie Nelson: Sinelmiä

Argonauttien jälkeen pläräsin Sinelmiä jossain kirjakaupassa ja totesin, ettei ole minun kirjani. Se kuitenkin ilmestyi (suomeksi) kotona piirongin päälle ja näytti yhdellä istumalla vetäistävältä, joten otin ja vetäisin.

Nelsonin taito on ehdotonta. Nelson on rasittavaa. Nelson on ihanasti ja avoimesti velkaa Wittgensteinille, propositiomuoto tuntuu tutulta ja lämpimältä. Nelson jättää minut henkilökohtaisesti kylmäksi/tyhjäksi. Nelson kuvaa sinistä tenhoavasti. Sininen ei merkitse minulle mitään. Tekee mieli kysyä voisiko näin kirjoittaa ja olla lukematta tätä enää koskaan.

Edelleen hämmentävä ja hämmentävän toimiva yhdistelmä teoreettista, analyyttistä ja äärimmäistä subjektiivisuutta. Tällä kertaa tämä on myös kirjan yksi teemoista, tavallaan. Myös depressio, menetys, halvaantuminen sisältä tai ulkoa. Ja toki paneminen ja panemiselle antautuminen, kuinkas muuten. Kirja on Argonautteihin verrattuna… tosi hetero! Suonikasta kyrpää kolmeen aukkoon! Se dissonoi, vaikka eihän maailma ole luvannut kirjailijan, edes autofiktioivan esseistirunoilijan, koherenssia teoksesta toiseen.

Mitähän tästä pitäisi ajatella. Ei tämäkään mulle ollut, se mikä oli henkilökohtaista, oli tunnistettavan sijaan vieraannuttavaa. Toisaalta miksei tunnistettavuus voisi syntyä myös Wittgensteinin ja Herakleitoksen kautta. Siihen virtaan minä olen astunut.

W. G. Sebald: Ilmasota ja kirjallisuus.

Sebaldin essee on yhden sinänsä kauhistuttavan ja keskeisen teesin läpikäyntiä: äärimmäinen valtaosa Saksan kaupungeista palopommitettiin maan tasalle viimeistään toisen maailmansodan loppuvaiheissa, mutta saksalainen kirjallisuus — ja sitämyöten saksalainen sielu tai mielenmaisema, väittää Sebald –ei ole käsitellyt sitä käytännössä ollenkaan. Sellainen totaalinen tuho, joka Dresdeniä ja muita saksalaisia kaupunkeja kohtasi, täytyy ohittaa: sitä ei voi kohdata suoraan, niin liikaa se on käsityskyvylle.

Sebaldin tulkinnassa britit siirtyivät strategisesta sotialskohteiden pommittamisesta yleiseen polttomurhaukseen jotta kykenivät edes jollain tavalla osallistumaan käynnissä olevaan sotaan, ja pommituksia jatkettiin vielä silloinkin, kun niillä ei enää oikein voinut olla mitään vaikutusta varsinaiseen sodankäyntiin.

Palopommeilla suoritetty tuhopoltto, vieläpä sellainen joka pyrkii synnyttämään itseään ruokkivan tulimyrskyn, on toki julmimpia aisioita maailmassa — sellainen ei välittömiltä vaikutuksiltaan eroa toisen maailmansodan aikaisista ydinaseista niin dramaattisesti.

Siinä että kirjallisuus sivuuttaa teeman, ei voi olla kyse sattumasta, niin vahvasti nämä rauniot koskettivat kaikkien saksalaisten elämää. Tietyille hirveyksille on vain mahdoton löytää sanoja. Toki saksalaiset eivät nyt mitään varsinaisia pulmusia olleet tuossa kohtaa, ja Sebaldin pitkä essee päättyykin lyhyeen huomioon siitä miten Saksa, kaikkien muiden sotarikosten lisäksi, itse Hitlerin johdolla himoitsi ja toteutti aivan samanlaisia pommituksia. Toki tätä saksalaisen uhriuden tematiikkaa on ollut vaikea käsitellä myös ideologisista syistä. Murakami päätyy kuoppaan kirjoittaessaan Japanin Nanjingin hirmutöistä.

Noin kirjallisilta arvoiltaan essee on toki taidokas, mutta joko suomennos tai lukija oli vähän tönkkö, juna ei oikein vie hienoista jaksoista ja huolella tehdystä tärkeästä argumentista huolimatta.