Kokemus ensin, aivot sitten

Kuva: Kenneth Wu (https://www.flickr.com/photos/toasty/45841485084), slightly cropped

Toisten taiteilijoiden taideteokset tarjoutuvat paremmin koettavaksi kuin analysoitaviksi, niistä saa eniten irti kun päästää irti ja menee mukana. Tälle on kääntöpuolena se, että kaikki eivät voi astua virtaan: ehkä tekotapa ärsyttää, ehkä konteksti vierauttaa, ehkä tyyny hieroo ikävästi pakaroita.

Minulle tämä aivot kiinni ja tunne-elimet esiin -lähtökohta on ollut välttämätön Kristian Smedsin Kansallisteatterissa olleissa näytelmissä. Kun lakkasin yrittämästä ymmärtää mitään ja menin vain mukana, muuttuivat niin Tuntematon, Mr. Vertigo kuin Tabukin lähes värisyttäviksi. Tuntematonta voi analysoida tarkastikin, mutta sellaisina ikonoklastisina bileinä se toimi vastaanpanemattomasti, Mr Vertigossa pyörimisen tunne, valuva hiekka, Verneri Pohjolan trumpetti ja ennen kaikkea lentämisen ihme upottivat syvälle, Tabun hurja pyörivä ja kipinöivä täysin pimeä alku oli koettava. Kaikki mainitut tuntuvat vähän pienentyvän analyysistä mutta puhtaina kokemuksina ne olivat täysin ylitsepääsemättömiä — ainakin jos sattui pääsemään siihen kokemuksen junaan mukaan.

* * *

Kuten jo arvasitte, tässä tekstissä kyse on tietenkin Ragnar Kjartansonin The Visitors-teoksesta joka on varmasti maailman eniten keskustelu monikanavavideo, ja jossain Guardianin lollol-listassa myös Parhaaksi Taiteeksi valittu. Muusikot soittavat kartanossa tunnin islantilais-americanavollotusta, tykillä ammutaan, mies munineen nousee kylpyammeesta, lopussa vaelletaan laskevan auringon jälkeen kaukaisuuteen.

Ensin kokemus:

Minä olen ollut näissä juhlissa. Tai se ei tietenkään ollut Astor-kartano New Yorkissa, vaan vanha peruskoulu Angelniemellä, eikä mukana ollut Sigur Rossia ja Múmia vaan ihan suomalaisia hippejä. Mutta olimme liftanneet paikalle (tai ainakin osa), flyygelin sijaan oli didgeridoita ja kitaroita, nuotiot paloivat ja aamulla käveltiin ikuisuus että päästiin mereen uimaan. Minulla ei ollut rastoja, mutta hiukseni olivat kasvaneet jo hyvään mittaan.

Se oli kauan sitten, elämässä joka oli samaa kuin nykyään, mutta myös niin kovin erilaista. Olimme käymässä, sekä siinä elämässä että siinä vanhassa huovutustaiteen täyttämässä peruskoulussa.

Se kohta jossa se toinen pianisti kävelee toisen luokse ja “there are stars exploding around us and there’s nothing you can do about it” lauletaan muuta videota yritteliäämmällä sovittamisella

käyskentely, esiintyjien liikkeen seuraaminen, melankolia ja kuitenkin ilo sen alla, ja kunnon kanuunan jysähdys. Että tätä tämä elämä on, on tässä kauniitakin asioita and there’s nothing you can do about it.

Sitten vähän analyyttisemmin.

Jos 64-minuuttisesta videosta saksisi youtube-version, joka voisi olla vaikka seitsemän minuuttia, olisi silläkin varmasti ihan solidi 200 000 katselukertaa, ihan hyvin olisi päässyt vähintään lämmittelemään of monsters and meniä aikanaan tuolla sinkulla. Ei sitä olisi mitään syytä katsoa toiste. Mutta tämä on totta kai vähän älytöntä, niin selvää on että tällainen on koon taidetta siinä missä Mirot tai Rothkot tai mitkä vaan, olennaista on oma suhde tilaan ja se että musiikin ja videon antaa ympäröidä.

Itse biisi on sellaista höpsöttelyä ja on vaikea ajatella, että once again I fall into my feminine ways tarkoittaisi mitään erityisen mielekästä — tai jokainen ekspressiivinen, tarkka tulkinta tekee koko taideteoksesta tyhmemmän, joten annan samantien olla.

Maaria Ylikankaalle naiskuva harasi vastaan, koska naiset eivät käytä housuja vaan ovat 1800-luvun hysteerikkoja. Itse luin teosta ja sen esittelytekstejä, joissa yksittäiset videokanavat esiteltiin taitelijan ystävien muotokuvina, pikemminkin siten, että nämä laulavat ja soittavat kaksoissiskot joista toinen on myös astrologi ja Múm-kollektiivin kantavia voimia, ovat rasittavia islantilaisia menninkäisnaisia, että Björk ei suinkaan ollut ainoa tästä kaivosta ammentava. Enkä niin että taiteilija tässä pisti naiset hysteerikoiksi.

Toinen Ylikankaan analyysin kohta, joka on ansaitusti kiertänyt halki internetiä, ansaitsee myös pari sanaa koska osuu mielestäni aivan harhaan: “Kansainvälisen eliitin itseensä sulkeutuneet jamit rappeutuneessa kartanossa, jossa on, lähteestä riippuen, 43 tai 48 huonetta? Sikaria, skumppaa, satiinia? Ihanko totta.”

Nämä kaikki teoksessa toki esiintyvät: sikari poltetaan, skumppa avataan (ja läikkyy maahan; taitelija poistaa loimen lanteiltaan kuivatakseen lattian) ja alaston random nainen pukeutuu satiiniyöpukuun (tämä oli oikeastikin vähän outo ja tarpeeton osa videota.) Mutta tällaset kv-taide-eliitin ökyjuhlat joutuu kyllä tulkitsija ihan itse rakentamaan tähän teokseen (mikä on toki ihan mahdollista, kaikki elementit tosiaan ovat siinä).

Koska nykytaiteella ei ole mitään arvoa sinänsä, se voi olla minkä tahansa arvoista. Sen takia nykytaidemaailmassa tapahtuu merkittäviä määriä rahanpesua — IMF heittää 6 miljardia euroa vuodessa arvaukseksi — ja pyörii kaikenlaista öljysheikkiä, venäläistä oligarkkia jne. Ei ole sattumaa että Sveitsi on myös taidekaupan keskusmaita. Kokaiinia, mallivaimoja ja huvijahteja, venetsialaisia Palazzoja ja korkeita torneja erämaassa — myös sikareita toki, ja skumppaa, mutta sen läikkymistä ei taitelija itse edes huomaa lasittuneelta katseeltaan. Tällaiset taide-eliityn juhlat ovat tälläkin hetkellä käynnissä jossain.

Kjartansonin omaa melankolis-hyggeisää kylpyammeessa lipsuttelua, kitaransoittoa ja teoksen fokusointia voi pitää joko sympaattisena tai melko kornisti rakennettua — taitelija kirjaimellisesti on alastomana läsnä eroteoksessaan. En ole varma mitä ajattelin, mutta en ainakaan sitä että tässä nyt eliitti juhlii. Ehkä ajattelin lähinnä, että olisipa kylpyamme niin kyllä mäkin räpläisin siellä akkariani, ja vähän myös että kyllä se vesi varmaan aika kylmää oli jo lopuksi.

***

Lähtökohta oli kuitenkin, että tämän teoksen katsominen tuntuu joko siltä että on saanut kutsun juhliin tai siltä että sitä ei ole saanut. On mahdollista, että sukupuoliperformanssi vaikuttaa, että minun on tästä syystä helppo samastua haikeaan nuoruuden lopun loputtomaan kitaranrämpyttelyyn ja laskevaan aurinkoon haahuiluun hippijengissä . Mutta voi se olla jossain yksityiskohdissakin. Toista Ison Kiltin Jätin kitarannypläys puhuttelee (soittimiensa yllä valtaisana häilyvä Shahzad Ismaily), toisia keijunaisten eteerisyys nyppii. Olen kirjoittanu 807 sanaa teoksesta, enkä tiedä, onko niistä yksikään ollut tarpeellinen tai hyödyllinen. Huomaan päätyneeni puolustamaan teosta, vaikka tiedän että se on oikeastaan mahdotonta, että mitä tahansa kohtaa tarkempaan käsittelemällä se muuttuu tomuksi sormissa (biisissä on neljä sointua, juuri ne neljä sointua, kokeilin kotona; isäni sanoi ensimmäisen kerran käytyään että aikoo nähdä teoksen ehkä vielä kolme neljä kertaa, mutta totesi toisen kerran jälkeen ettei virta ollut enää sama). Ja että tietenkään kyseessä ei ole mikään paras taide, siltä samalta Guardianin listalta paljon parempi tavallan oli vaikka Hito Steyerlin How Not to Be Seen: A Fucking Didactic Educational .MOV File.

Mutta minä sain kutsun niihin juhliin, minunkin nuoruuteni kanssa on vähän niin ja näin, minäkin kävelin auringonlaskuun kanuunan laukauksen jälkeen laakeriseppele kutreillani.