Lukupäiväkirja: Maailmanvallankumouksen pääkaupunki
Elaine Mokhtefi: Algiers, Third World Capital — Freedom Fighters, Revolutionaries, Black Panthers. Verso 2018.
Enpä tiennyt ennen tämän kirjan lukemista, että Mustilla panttereilla oli kansainvälinen osasto Algerissa, Algerian pääkaupungissa. Elaine Mokhtefin Algiers, Third World Capital on vauhdikas yhden ihmisen näkökulma kylmään sotaan etelän perspektiivistä. On antikolonialistista sissisotaa, kansainvälistä politiikkaa, lentokonekaappareita, vapaustaistelijoita, kansainvälisiä terroristeja ja tosiaan mustia panttereita.
Mokhtefi sotkeentui tähän kaikkeen nuorena amerikkalaisena opiskelijana Pariisissa, jonne hän saapui 1951. McCarthyn vainot olivat tehneet hommat United World Federalists — järjestön opiskelijasiivessä liian kuumottaviksi. Mokhtefi päätyi Pariisissa kääntäjäksi erilaisiin kansainvälisiin konferensseihin, suhaamaan ympäri Afrikkaa ja tietysti mukaan Algerian sodan vastaiseen liikkeeseen. Vietnamin sodasta aina puhutaan, mutta 1950-luvun Euroopan liikkeitä määrittävä kysymys oli Algerian kysymys.
Kahdeksan vuotta Eurooppaa ja politiikkaa päättyi, kun Amerikan visiitillä tuli työtarjous FLN:n, Algerian kansallisen vapautusrintaman YK-toimistosta. Julman sodan rinnalla New Yorkissa käytiin diplomaattista vääntöä, jonka tuloksena YK:n yleiskokous asettui 1961 selvin luvuin tukemaan Algerian itsenäisyyttä Ranskasta. Seuraavana vuonna Ranska vetäytyi Algeriasta ja joukkojen mukana evakuoitiin 800 000 ranskalaista. Mokhtefi muutti Algeriaan rakentamaan uutta maata.
Algerista tuli nopeasti kaikenlaisten vapautusliikkeiden ja antifasististen järjestöjen keskus. Siellä olivat Francon ja Salazarin oppositio ja Etelä-Amerikan diktaattoreita vastaan taistelleiden sissiliikkeiden edustajat, tietysti palestiinalaisten ja vietnamilaisten vapautusjärjestöt sekä antikolonialistiset liikkeet eri puolilta Afrikkaa.
Algeriin saapui maanpakoon myös Mustien pantterien johtohahmo Elridge Cleaver ja useita hänen seuraajiaan, joiden kanssa Mokhtefi työskenteli, väänsi ja hustlasi kunnes lopulta päätyi epätoivotuksi henkilöksi Algeriassa. Itsenäistymisen jälkeinen politiikka oli täynnä pettymyksiä ja vähenevää vapautta. 1991 alkanutta julmaa sisällissotaa Mokhtefi ei edes mainitse, mutta ehkei se enää ollut hänen taistelunsa.
Mokhtefi kuvaus kylmän sodan ajasta on virkistävä, koska sitä ei määritä suurvaltakonflikti vaan se aivan valtava energia, jolla aikakauden liikkeet muuttivat maailmaa. Mokhtefi on yksi aktivisti, monessa mukana, muttei mikään suuri johtaja. Silti kuhina on käsin kosketeltava. Yhteydet eri liikkeiden välillä tajuntaa laajentavia, kuten se sivuhuomio, että jotkut panttereista toimivat ANC:n keskeisen henkilöiden henkivartijoina.
Toisaalta läsnä on surumielisyys hävityistä taisteluista, menetetyistä tovereista ja petetyistä ideaaleista. Mokhtefi ei kadu mitään, muttei myöskään selittele asioita parhain päin. Tietysti osa hommista meni pahasti puihin, mutta kolonialismi kaatui, eikä valkoinen mies ole enää maailman herra.
Sopivasti The New Yorkerin Radio Hour kertoo niistä panttereista, jotka päätyivät lopulta asettumaan Tansaniaan. Myös heistä muutamat kulkivat Algerin kautta.
TAPIO LAAKSO
