Minulla ei ollut esikuvia
Muistan sen hetken, jolloin ymmärsin että elämän sitcomissa olen sivuhahmo. Tiedättekö? Sarjassa on aina leading couple, joiden lisäksi on erilaisia, usein hassujen ominaisuuksien määrittäviä sivuhahmoja. Homo ei voinut olla päähenkilö, koska mielikuvitukseni ei riittänyt asian kuvittelemiseen - sellaiseksi se oli opetettu. Kyse ei ollut kapinasta tai tukahduttamisesta tai mistään sellaisesta, vaan yksinkertaisesti olemassaolevasta asiantilasta.
Kasvoin täpärästi jokunen vuosi ennen internetin lopullista läpimurtoa — olin kyllä ns. kriittiseen aikaan jo internetissä, mutta se oli sellainen internet, jota määritti tunkkainen insinöörikulttuuri, misogynia ja joo, homofobia. Se ei vielä ollut kukoistavan kulttuurin lähde, eikä tulevaisuuden loistosta ehkä ollut vielä lupaustakaan. Se tuli vasta myöhemmin, ja pääsin siitä itsekin nauttimaan arkisemmalla tasolla — tutustuin ihmisiin, heilastelin ja seurustelin.
Mutta esikuvia minulle ei löytynyt.
Olen hillittömän iloinen siitä representaation määrästä, mitä HLBTQIA+ -ihmisillä nykyään on. En tarkoita, että sitä olisi tarpeeksi, vaan tilanne on huono erityisesti useampaan vähemmistöön kuuluvien tovereiden osalta (oma kokemukseni on kuitenkin skenen vaniljammasta päästä). Ajattelen kuitenkin vuosia Kainuussa, sitä miten pieni maailma lopulta oli, ja miten vähän tapoja olla olemassa siihen aikaan liittyi.
Representaatiot mediassa olivat hyvin camp-painotteisia, jota pidin itse kiusaannuttavana. Sisäistettyä homofobiaa, tiedän nyt, mutta silloin ne representaatiot olivat enemmän luotaantyöntäviä kuin houkuttelevia tai lohdullisia. Myöhemmin on käynyt ilmi, että kaikenlaisia homoja oli olemassa myös 90-luvulla, erilaisissa yhteiskunnallisissa asemissa ja erilaisissa rooleissa — myös sellaisissa, jotka koin omakseni. Se oli kitkerä pettymys, ja pääsen vieläkin kiinni siihen katkeruuden ja vihan tunteeseen mitä joskus vaikeampina aikoina tunsin. Miten saatoitte olla niin itsekkäitä? Miten saatoitte jättää minut ja meidät kaikki muut yksin?
Samalla vastaus on tietenkin selvä, ymmärrettävä ja hyväksyttävä. Vähemmistöön kuuluminen tarkoittaa sen päätöksen, siis kaapista ulos tulon navigointia joka päivä, jokaisessa niin uudessa kuin tutussa sosiaalisessa tilanteessa, uusissa työpaikoissa ja baariseurueissa ja illanvietoissa. Tietenkin ymmärrän, miksi joku on elänyt kaapissa 1990-luvulla. Minä olen tehnyt sitä 2010-luvulla.
Suhteeni esikuviin on ristiriitainen. Pohjimmiltani olen sitä mieltä, että esikuvat pettävät aina, ja on parempi olla pitämättä sellaisia. Toisaalta esikuvat ovat muovautuvalle mielelle kuin majakoita, ne näyttävät suuntaa, valaisevat maailmaa ja kertovat miltä jossain muualla voi näyttää. Tulen sanoinkuvaamattoman onnelliseksi nähdessäni, miten monenlaisia tapoja olla queer on olemassa.
Minulla ei ollut esikuvia, enkä niitä enää kaipaakaan. Silti minun täytyy tunnustaa se, että helpompaakin olisi voinut olla. Sopivia esikuvia ei silti ole koskaan liikaa. Kuka tietää, kenestä tulee esikuva toiselle. On meidän kaikkien etuoikeutettujen velvollisuus taata mahdollisimman suuri mahdollisten esikuvien määrä. Itse lupaan näinä Priden viimeisinä hetkinä olla näkyvämpi.
#helsinkipride2020 #imwithpride #ylpeysmuuttaamaailmaa #changingtheworldwithpride #esikuva
