Progressivinen politiikka vaatii dataa
Politiikkaa pitää aina demokratiassa myydä. Jos poliittinen liike keskittyy vain olemaan oikeassa, se ei oikeastaan halua muuttaa maailmaa. Politiikassa pelissä ollaan vain kun ollaan vakavasti myymässä. Me teemme, mitä teemme, koska uskomme, että se on oikein ja haluamme siksi kertoa siitä, myydä aatteemme eteenpäin niin monelle kuin mahdollista. Niin saamme valtaa ja niin muutamme maailmaa.
Mikä tahansa vakavasti otettava yritys saada viesti välitettyä Suomen väestön kokoiselle joukolle ihmisiä vaatii tilastollista analyysiä. Ainoa tapa seurustella koko Suomen kanssa kanssa tai vaikka sen kymmenyksen kanssa, on seurata alan tutkimusta tai tehdä omia kyselyitä. Tilastotieteen opit ovat tosia: otokset toimivat ja toisaalta niiden todistusvoima on aivan muuta kuin yksittäisten ihmisten kokemukset.
Jos päättäjät tekevät asioita vallan kumuloimiseksi, ollaan väärällä puolella historiaa. Johtajuutta ei ole mennä sinne, mihin kansa haluaa. Kansan kuuntelu ei kuitenkaan ole väärin, vaikka gallupeista politiikan suunnan valikoiminen sokeasti väärin onkin. Gallupit eivät korvaa vaaleja.
Gallup-kratian äärimmäinen muoto on populimi. Populismi on poliitikon toimintaa vain ja ainoastaan äänten toivossa. Populismi johtaa ristiriitoihin sen välillä, minkä poliitikot tietävät kansakunnan eduksi ja minkä poliitikot tietävät tuovan heille ääniä lisää.
Populismi-termiä käytetään vasemmistoa kohti lyömäaseena oikealta tasaisesti. Oikeisto haistaa populismin vähän kaikessa siinä, missä vasemmisto löytää liittolaisuuden kansan enemmistön kanssa oikeiston sijaan. Populismia on julkisten palveluiden pönkittäminen hoitajamitoituksella, mutta populismia ei ole rikkaita koskeva veroale.
Populismi-termin käyttö tarkoittaa lähes aina negativiista arviota politiikon tarkoitusperästä. Harvinainen poikkeus tähän ovat muutamat populistiset puolueet, jotka ovat hyväksyneet roolinsa. Vaikka populismiksi syytetään useita, kovin harva näyttää sen syytteen vuoksi politiikassa kärsineen. Eihän kukaan ei ole koskaan hävinnyt vaaleja siksi, että oli liikaa kansan puolella.
On syytä olla tarkkana. Populismi ei ole kansaan vetoavan hyvän politiikan tekemistä. Poliittiselle johtajuudelle on edelleen tilaa. Joskus se tarkoittaa vähän epäsuositun tehtävän hoitamista ja joskus se tarkoittaa kansan mielipiteen muuttamista määrätietoisella työllä. Kansan mielpiteen muuttamista eli sen johtamista tapahtuu monella tasolla: järjestöissä, eliitin kabineiteissa ja vaikkapa sosiaalisessa mediassa mouhotessa.
Kuunnella siis pitää. Mutta mistä aloittaa?
Kevyt oppimäärä äänestäjistä
Seuraavat faktat ovat helposti verifioitavasti tosia. Äänestäjät äänestävät hyvin helposti peilikuviaan. Ns. peiliäänestäminen tarkoittaa, että mies äänestää herkemmin miestä, nainen naista, nuori nuorta, iäkäs iäkästä ja maanviljelijä maanviljelijää.
Tosiasia on kuitenkin, että kansanedustajat, valtuutettu ja poliittisesti aktiiviset ihmiset eroavat vähintään yhdessä asiassa ainakaan suuresta osasta äänestäjiään: poliittisesti aktiivinen ihminen on Suomessa harvinainen. Jopa puolueen jäsenyys miten pienistä luvuista puhutaan. Nykyään puolueiden jäseniä on Suomessa ehkä 300 000. Se on varsin pieni määrä.
Facebook ja sosiaalisen median muut valtaisat koneet ovat vastaavasti opettaneet meille, että voimme ennakoida ihmisiä hämmästyttävän paljon pienelläkin määrällä tietoa, koska toisten meidän kaltaisiemme ihmisten toiminta on yksi parhaita tapoja ennustaa yksilöiden käytöstä. Kaltaisiemme lisäksi melkoinen apu ennustamisessa ovat vahvat sosiaaliset siteemme: elämäntapamme ovat kovin lähellä niitä ihmisiä, joiden kanssa vuorovaikutamme eniten.
Kun nämä faktat yhdistää, päätyy siihen, että poliittisesti aktiivisen ihmisen on perhanan vaikea muodostaa kuvaa yleisestä poliittisesta mielipiteestä. Luottamukselliset keskustelumme käymme läheisten ystäviemme kanssa ja heissähän on merkillistä se, että he ovat vähintään yhden poliittisesti aktiivisen ihmisen ystävä. Se implikoi huomattavaa määrää poliittista tietoa ja kiinnostusta, mitä politiikasta kaukaisemmalla ihmisellä harvoin on.
Kun äänestäjistä on vaikea muodostaa kuvaa, tulee houkutus tarttua yksinkertaisiin malleihin. Esimerkiksi taloustieteestä tuttu omaa etuaan aika kapeasti optimoiva rationaalinen ihminen on houkutteleva ajatus moneen äänestäjäkäyttäytymistä ennustavaan teoreettiseen pohdintaan, mutta maailma on pullollaan vasemmistoa sympatiseeraavia miljonäärejä ja rikkaista pitävän oikeiston puoleen kääntyneitä duunareita. Tällaisella mallilla on siis korkeintaa rajallisesti todistusvoimaa.
Juuri parempia ohjeita ei saa äänestäjiltä itseltään: niinkin pintapuolisesti yksinkertaisen kysymyksen kuin äänestyspäätöksen selittäminen on monelle vaikeaa. Kun uutisissa kirjoitetaan vihreiden ydinvoima- tai maahanmuuttokannoista, voi lukea monen puolianonyymin tilin muka vaihtaneen näiden tunnettujen vihreiden linjojen vuoksi puoluetta. Kai niin voi ollakin joskus, mutta usein aggresion taso on sitä luokkaa, ettei sitä eroa ehkä ihan yhdellä asiakysymyksellä ole kuitenkaan aiheutettu.
Vaikka jollain ryhmittelyllä äänestäjistä saisi tolkkua, on mukana aina iso määrä yllätyksiä. Jopa niinkin yleinen ajatus kuin “vasemmistoliiton äänestäjä” tai “kokoomuksen äänestäjät” ovat yksinkertaistuksia: puolueet eivät omista ihmisiä. Eivät aktiivejaan, eivät fanejaan, eivätkä erityisesti kerran heitä äänestäneitä ihmisiä.
Oikeastaan hyvin harvalla äänestäjällä on kovin jäsentynyt poliittinen maailmakuva tai ideologia. Juuri siksi kyselytutkimuksissa on helppo harhauttaa äänestäjät sanomaan ristiriitaisia asioita. Jos ei ole joutunut koskaan erityisesti formalisoimaan vaikkapa ohjelmatyön kanssa ideologiaa niin pitkälle, että ristiriidoista edes suuren osan osaisi välttää, ristiriitoja tulee väistämättä. Ristiriidattomammat ajatusrakennelmat ovat harvojen herkkua.
Jo pelkästään poliittisten mielipiteiden olemassa olo ei ole lainkaan selviö. Kun äänestäjältä kysytään, pitäisikö Suomen liittyä Natoon ensi vaalien jälkeen, kuinka suuri osa tätä on ehtinyt valmiiksi miettiä? Usein herää kysymys, muodostiko kysely itseasiassa mielipiteen. Sen EOS:n ilmoittaminen on kuitenkin yllättävän vaikeaa. Toisaalta poliittiset mielipiteet tuppaavat olemaan asioita, joissa oma porukka voi johtaa: olemme valmiit luottamaan perehtyneempiemme mielipiteisiin monissa asioissa. Puolueen mielipiteenmuodostus voi myös ohjata puolueen äänestäjien mielipiteitä.
No miten tästä sekamelskasta sitten pitäisi ottaa selvää?
Tutkimuksella ja datalla. Sitä meillä on käytössämme liian vähän. Jos vasemmistopuolueet rikastuvat vaaleissa hiukan enemmän, olisi hyvin tärkeää allokoida osa rahasta vain äänestäjätutkimusten tekemiseen. Esimerkiksi yhteinen punavihreääporukkaa mittaava tutkimus olisi hyvä idea. Pelkästään aktivoimattomien äänestäjäryhmien löytäminen olisi tärkeää erityisesti vasemmistolle.
Jos olisin punavihreä miljonääri, laittaisin tästä pienen think tankin pystyyn. Jos olisin ay-liike, jättäisin kömpelöt mainoskampanjat väliin tai ainakin vähemmälle ja hoitaisin äänestäjien aktivointiin tähtäävää dataa julki mahdollisimman paljon. AY-liikkeen toistuvasti tekemien vaalikampanjoiden laadusta on kuitenkin selkeästi nähtävissä, etteivät ne ole ainakaan voimakkaasti datan ohjaamia.
Tärkeää olisi kuitenkin saada jokaisen progressiviisemman poliitikon päähän kirkkaaksi se totuus, ettei yksi kontakti torilla ole osoitus valtaisasta kansanliikkeestä. Tilastollista analyysiä ei voi korvata muutamalla ihmiskontaktilla. Suomalaisten poliitikkojen ei auta myöskään lukea näitä analyysejä lehdistä. Harvalla toimittajallakaan on nimittäin suurempaa intressiä olla kansan pulssilla enempää kuin poliitikkojen. Oma mutu on helpompi ja halvempi generoitava — eikä sitä oikein kukaan jaksa tai voi haastaa. Juttuja luetaan aikalailla riippumatta siitä, ovatko ne totta vai ei.
Progressiivinen osa Suomen puoluekenttää on nykyään jatkuvassa vaarassa taipua pienen toimittajakentän mutuun. Maailman muuttamisen perustan pitäisi olla vahvemmalla pohjalla. Voi hyvin olla, että osa projekteistamme on helpompia tehdä kuin usein kuvitellaan. Osa on varmasti myös vaikeampia, mutta tähän vaaraa pienentää varsin reilusti se, että tällä hetkellä datan tuntuu päääasiassa korvaavan nimenomaan keski-iän ylittäneiden mies-toimittajien mutu. Ainakin sitä mutua kannattaisi korvata datalla.
