Puhe pridessä 2018 jota en pitänyt

Kirjoitin tämän puheen ystäväni Aleksin sanoin kokoelmaan “Puheita tilaisuuksiin joihin ei kutsuttu enkä olisi päässytkään”. Minusta tuntuu, että ne asiat joita silloin oli mielessä ovat ajankohtaisempia kuin niitä kirjoittaessa, joten päätin julkaista tämän uudestaan.

Samalla huomaan, että oma suhtautumiseni valtavirtaistumiseen on kääntynyt entistä enemmän separatismin suuntaan. En ole koskaan löytänyt paikkaani queeristä, mutta en myöskään yhteiskunnan valtavirrasta. Silti mitä pidemmälle qlthbi-vapautuksessa mennään, sitä skeptisempi olen valtavirtaistumisen mahdollisuuden suhteen. Valtavirta ja normit ovat väistämättä väkivaltaa. Valtavirrassa ei ole tilaa utopioille.

Hyvää pridetöntä prideä!

—

Ihanaa pääpäivää kaikille Pride-juhlijoille! Itse en ole marssimassa, vaan (toivottavasti) queer-ystävällisellä herätyssaarella seuraamassa konfirmointia. Tässä on kuitenkin puhe, jonka olisin pitänyt, jos olisin Helsingissä, ja joku olisi pyytänyt minua puhumaan jonnekin.

Hyvät toverit sateenkaaren alla

LGBTQIA-liike on saavuttanut ainakin Suomen kontekstissa paljon. Merkittävimpiä virstanpylväitä oli tietenkin tasa-arvoisen avioliittolain säätäminen pari vuotta sitten. Hieno juttu — sen merkitys liikkeelle, tai ehkä paremmin sanottuna liikkeen valtavirralle — oli niin suuri, että se toimi melkein tulppana kaikelle muulle tarpeelliselle toiminnalle. Sen merkitys kansanjoukkojen ja erityisesti liittolaisuuden mobilisoijana oli myös merkittävä. Paljon on silti edelleen tehtävää.

Suomessa on epäinhimillinen translaki, joka täytyy uudistaa kunnioittamaan ihmisen oikeutta määrittää itse juridinen sukupuolensa. Luulen, että tämän lukijat ovat melko hyvin selvillä tästä kysymyksestä, mutta laitan alle linkkejä jotka selittävät asiaa tarkemmin. Translakimme on häpeä Suomelle ja maailmalle, institutionaalisen, mielivaltaisen väkivallan ase, josta täytyy päästä eroon heti — toivottavasti viimeistään ensi keväänä kun syöksemme taantumukselliset pois vallasta.

Silti, tämä voitto tasa-arvoisessa avioliittolaissa on asettanut liikkeen hankalaan tilanteeseen. Elämme maailmassa, jossa homo voi olla vihollinen. Ainahan erilaisia kollaboraattoreita ja pettureita on tässäkin liikkeessä ollut, en tarkoita sitä — vaan sitä, että puutteista huolimatta (lastenhankinta kiinnostaa) erityisesti valkoisille cis-homoille ja lesboille on mahdollista todeta, että tämä oli nyt tässä. Fuck you, got mine.

Meidät on kasvatettu osaksi samaa sortavaa patriarkaalista binääristä sukupuolijärjestelmää kuin kaikki muutkin, ja vain ilmiselvä sorto on pakottanut valtaosan homoista astumaan sovinnaisuuden rajan yli, toiseuteen ja transgressioon. Osa meistä olisi tehnyt näin muutenkin, toki, mutta se ei varsinaisesti ollut samalla tapaa vapaa valinta. Kaappi tai kapina.

Muistamme myös Herculeksen white power -henkilökunnan ja facebook-rasismin. Rasismista valkoisten homojen ei ole tarvinnut irtisanoutua, ja näyttääkin siltä, että osa meistä on käyttänyt hyväkseen etuoikeuden puutettaan seksuaalisuuden suhteen sokeutuakseen muille etuoikeuksilleen, erityisesti valkoisuudelle. Tämä ei päde vain natseihin, vaan myös meihin muihin. On myös erityisen vaikeaa välillä sovittaa yhteen oma kärsimys ja se, että aiheuttaa kärsimystä jollekin toiselle. On helppoa vedota omaan sorrettuun asemaansa oman sorron oikeuttajana. Yksi vaikeimpia oppitunteja onkin se, että kokemamme sorto ei estä meitä sortamasta.

Nitin Sood esitti perinteisen pride-lipun rinnalle käyttöön otettavaksi inklusiivisempaa pride-lippua, joka tuo näkyväksi vähemmistön vähemmistöt. Myönnän, että sekunnin ajan mielessäni kävi juuri se ajatus — pride-lippuhan on inklusiivisin! Miksi tarvitaan toinen? Ja vastaus on — juuri tuon ajatuksen takia. Jani Toivola kirjoitti erinomaisesti tämän vuoden Pride-teemasta, äänestä. Meidän, vähemmistön etuoikeutettujen, tulee erityisesti kamppailla jotta olemme liittolaisia rodullistetuille tovereillemme, transtovereillemme, kaikille niille joiden taistelu ei päättynyt tasa-arvoiseen avioliittolakiin. Meidän täytyy löytää se solidaarisuus, jota streitit liittolaiset osoittivat meille, ja sanoa: Meidän yhteinen taistelumme ei ole päättynyt.

Tänä vuonna on saavutettu jonkinlainen peak pride — sateenkaari on kaikkialla, kaikissa yrityksissä, kaikissa virastoissa. Se on upeaa, mutta. Tämä edustaa kaikkea sitä, miten avioliittolaki voitettiin. Avioliitto on mahdollisesti vähiten transgressiivinen asia yhteiskunnassamme. Se edustaa sitoutumista yhteiskuntajärjestykseen, liittoa yhtä lailla valtion kuin kumppanin kanssa (ja jumalan, jos niikseen tulee). Ja se on kaunis rakkauden instituutio, liitto jossa juhlitaan yhteyttä ja ykseyttä. Emme kuitenkaan luullakseni voittaneet kamppailua avioliittolaista siksi, että yhteiskunta olisi merkittävästi ystävällismielisempi transgressiolle (vaikka sekin pitää paikkaansa), vaan siksi, että meidät hyväksyttiin osaksi konservatiivisen yhteiskunnan pyhintä.

Priden lähtölaukaukset Stonewallin mellakoissa antoivat rodullistetut transnaiset ja lesbot, Marsha P. Johnson, Stormé DeLarverie ja Sylvia Rivera. Tiili heitettiin. Kassilla vedettiin poliisia naamaan. Tästä kehkeytyi myös tämänpäiväinen juhla, se, jonka marssissa on virkamiesblokki ja jota tukevat kapitalistisen järjestelmän suuryritykset. Se on monella tavalla hyvin kaunista, ja on mahtavaa, miten valtava määrä liittolaisia meillä on. Emme kuitenkaan voi luottaa siihen, että tulevat kamppailumme sijoittuvat yhteiskunnan mielestä sovinnaisuuden piiriin. Voi olla, että tiiliä joudutaan heittämään vastakin, astumaan transgression askel. Silloin tulee houkutus rajata uudet kamppailut sovinnaisuuden ulkopuolelle ja asettua vallan puolelle. Silloin niille meistä, joilla on jo kaikki, tulee houkutus sanoa: fuck you, got mine.

Ystävät, muistakaa, kuka heitti sen tiilen joka johti vapautumiseemme. Muistakaa solidaarisuus, antakaa ääni.

Riemukasta prideä.