Tapion vuoden 2020 lukupäiväkirja
Luin menneen vuoden aikana 22 kirjaa, eli noin samat kuin edellisenä vuonna. Kesän täyttivät aivan muut asiat kuin lukeminen. Kirjoista naisten kirjoittamia oli 8, miesten kirjoittamia 12. Romaaneja oli 10.
Kirja alla lukujärjestyksessä, viimeksi luettu ensimmäisenä. Huomaan, että monesti minun on vaikeampaa sanoa mitään romaaneista. Se ei tarkoita, että ne olisivat olleet huonoja.
Vladimir Nabokov: Speak, Memory
Nabokov kirjoittaa vaihtelevan kiinnostavasti kadonneesta maailmasta: lapsuudesta lokakuun vallankumousta edeltäneellä Venäjällä, maanpaosta sotien välisessä Englannissa, Berliinissä ja Pariisissa. Liberaalin yläluokkaan kuulunut perhe vietti talvet Pietarissa, kesät Adrianmeren rannalla tai maaseutuhuvilalla. Nord Expess kulki Pietarista Pariisiin. Isä oli välillä pidätettynä jostain Viipurissa järjestetystä tsaarin vastaisesta hässäkästä tai muusta. Maanpaossa venäläisyhteisö sulkeutui omaan taisteluunsa. Ärsyttävintä oli länsimaisten liberaalien haksahdus Leniniin ja fasisteilta saatu ymmärrys.
Rutger Bregman: Hyvän historia
Tämä oli erinomainen puolustuspuhe ihmisen hyvyydelle. Kirjaa voisi kuvata tutkimusprojektin manifestiksi. Bregman kykenee vyöryttämään laajalla rintamalla anekdootteja väitteensä tueksi, mutta samalla jää mietityttämään: ovatko hänen havaintonsa todella yleistettävissä? Kirja on myös aikamoinen anarkokommunistinen manifesti hyökkkäyksessään hierarkioita, organisaatioita, paremmin tietäjiä ja markkinoita vastaan. Kiinnostavinta oli, miten Bregman kirjassaan repii palasiksi useammankin laajasti siteeratun klassikkotutkimuksen. Ärsyttävintä on Bregmanin jäbän oma ääni, jota hän tunkee tekstiinsä aivan liikaa.
Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet
Menetys. Ekoterrorismi. 2160-luvulla Maa on pilalla ja suuri osa ihmiskunnasta elää Marsissa tai kapseliekosysteemeillä muualla aurinkokunnassa. Kirja kertoo kauniisti menetyksestä ja pyrkimyksestä muutokseen epätoivoisin keinoin.
Antti Holma: Kaikki Elämästä(ni)
Hauska. Viihdyttävä. Häpeä.
Terhi Kokkonen: Rajamaa
Suorastaan elokuvallinen pieni romaani huonon parisuhteen tragediasta. Jäi mietityttämään: vain Suomessa on mahdollista edes kuvitella hotelli, jossa yö maksaa 500 euroa, mutta asiakkaan ei anneta soittaa tiskiltä.
Abhijit Banerjee, Esther Duflo: Poor Economics
Köyhyyden taloustieteen klassikko, ansaittu Nobelin palkinto. Kirjoittajat katsovat tarkkaan, miksi köyhät ihmiset pysyvät köyhinä ja, miksi yksinkertaisilta vaikuttavat ratkaisut eivät toimikaan. He katsovat asiaa köyhien ihmisten itsensä näkökulmasta ja käyttävät apunaan satunnaistettuja kontrolloituja tutkimuksia.
Martha Nussbaum: Cosmopolitanism: Noble but flawed tradition
Nussbaum kritisoi etenkin poliittisten ja sosiaalisten oikeuksien välisen erottelun seuratessaan stoalaisten-Ciceron-Grotiuksen-Adam Smithin traditiota.
Jhumpa Lahiri: Kaima
Intialainen Gogol kasvaa, kipuilee nimeään, seurustelee ja eroaa.
Ta-Nehisi Coates: Vesitanssija
Kova.
Peter Høeg: Sinun silmiesi tähden
Høeg on kyllä tosi hyvä. Tässä uusimmassa hän sukeltaa neuropsykologian ja tietoisuuden syövereihin.
Riikka Suominen: Suhteellisen vapaata
Romaanin muotoon puettu omakohtainen ehdotus siitä, mikä ihmeen pakko on parisuhteessa seksi rajata yhteen ainoaan henkilöön. Tärkeämpi poliittisena manifestina kuin romaanina.
Reko Lundán: Ilman suuria suruja
Suomalaista 1970–80-luvun pikkukaupungin realismia, jossa on koko ajan harmaata, vähän vaikeaa, ei paljon puhuta. Rahaa on vähän, juodaan liikaa, on mielenterveysongelmia.
Ripan ja Hannan avioliitto kaatuu, Hanna menee deekikselle, kaksoset Aki ja Liisa kasvavat Riihimäen varuskunnan karuissa oloissa. Ensin Ripan kämpässä ei ole edes huonekaluja. On nuoremman Ripan naisia ja kavereita, jonkun heistä Aki vetää pulkassa kotiin kun ei kaveri itse pysty kännissä kävelemään. Metsästä tai hylätystä talosta pojat löytävät pornolehtiä. Lasten maailma on karu ja väkivaltainen.
Ripan toinen avioliitto ei pääty sen paremmin, kun Jutta vajoaa hirvittävään masennukseen ja alkaa vainota Liisaa. Aki joutuu olemaan siinä välissä. No liitto kuitenkin kestää vaikka suljetun jälkeen Jutasta on vain vähän jäljellä. Oikeastaan huomionarvoista on se, että mies kuitenkin kestää ja kasvattaa lapset. Eihän siinä tunteista saada puhuttua mutta hyvät lapset silti ovat.
Festareillakin myöhemmin teltta kastuu, tyttöystävä pussailee toista miestä ja auton ikkuna rikotaan. Loppu on kuitenkin jotenkin onnellinen, kun mies saa vihdoin uuden auton, josta vuosia on haaveillut. Lainarahalla sekin.
Randall M. Packard: A History of Global Health — Interventions Into the Lives of Other Peoples
Viimeiset sata vuotta kaksi eri lähestymistapaa globaaliin terveyteen on kilpaillut ja vuorotellut suosiossa. Perusterveydenhuollon järjestelmien vahvistaminen, ihmisten ravitsemuksen, hygienian ja sanitaation partantaminen ovat aikaa vievää ja vaikeasti mitattavaa toimintaa. Kuitenkin niissä maissa, joissa terveyskysymykset ovat parhaalla tolalla, nämä asiat on ratkaistu.
Usein kuitenkin valittujien tautien torjuntaan ja hävittämiseen sekä yksittäisiin interventioihin keskittynyt lähestymistapa on ollut voitolla. Tällainen lähestymistapa on usein helpompi ja nopeampi toteuttaa ja yksityisellä sektorilla on intressinsä olla mukana toteuttamassa teknologisia/bioteknisiä ratkaisuja globaalin terveyden kysymyksiin. Tämän lähestymistavan hegemonian laskua osin maksetaan nyt koronapandemian hoidossa.
Philip Roth: Nemesis (2010)
Kirja kesän 1944 Newarkin polioepidemiasta on tietysti ajankohtainen. Hyvän mielen kirja se ei ollut. Varmaakin Rothia ja kirjaa kuvaa tämä lause kovin hyvin: ”Ja mitä onnellisemmaksi hän itsensä tunsi, sitä nöyryytävämpää se oli.”
Herra Cantor on joutunut huonon näkönsä vuoksi jäämään kotirintamalle toisin kuin toverinsa. Hän vetää leikkipuistoa kulmakunnan lapsille. Hän on kunniantuntoinen mies ja se koituu hänen kohtalokseen.
Polio on ollut hirvittävä tauti, kun se on ollut erityisen vaarallinen juuri lapsille, eikä sen tarttumistapaa tiedetty.
New Yorker kirjoitti Nemesiksestä ja koronasta laajemmin.
Chelsea Clinton, Devi Sridhar: Governing Global Health — Who runs the world and why? (2017)
Edinburghin yliopiston Global Public Health professori Devi Sridhar on ollut yksi UK:n äänekkäimmistä koronakeskustelijoista ja hallituksen toiminnan kriitikoista epidemiassa. Hänen twiitistään huomasin tämän pari vuotta sitten yhdessä terveysvaikuttaja Chelsea Clintonin kanssa kirjoitetun.
Kirja on koronapandemian aikaan kovin ajankohtainen tarkastellessaan globaalia terveysjärjestelmää ja sen muutoksia viime vuosikymmeninä. Kirja keskittyy erityisesti neljään instituutioon: WHO:hon, Maailman pankkiin, Global Fundiin ja Gavi Vaccine Allianceen sekä jossain määrin kahden viimeksimainitun suurrahoittajaan Gates Foundationiin. Global Fund ja Gavi ovat osa suurta muutosta, jossa rahoitus on yhä vahvemmin keskittynyt tiettyjen terveyshaasteiden, tyypillisesti tarttuvien tautien voittamiseen, vahvojen ja kattavien terveydenhuoltojärjestelmien rakentamisen sijaan. Global Fundilla on jopa nimessä asti kolme tautia määriteltynä.
Samaan aikaan, kun globaaliin terveyteen on virrannut uutta rahaa, WHO on ollut vuosikausia kroonisesti alirahoitettu. Se raha mitä on tullut, on suurelta osin ollut korvamerkittyä lahjoittajamaiden prioriteetteihin. WHO:lla on ollut suuria vaikeuksia osoittaa relevanssinsa, tehokkuutensa ja vaikuttavuutensa. Läpinäkyvyys on ollut heikkoa ja hommat menneet huonosti. Turhautuneet lahjoittajavaltiot ovat vieneet rahansa muualle. Gavi ja Global Fund pystyvät osoittamaan kovia tuloksia, mutta eivät ne terveysjärjestelmiä (juurikaan) rakenna tai rahoita. Jo 2015/16 ebolaresponsessa epäonnistuttiin surkealla tavalla, mutta mitä ilmeisimmin sen jälkeen tuotettujen evaluaatioiden oppeja ei kovin laajasti ole toteutettu. Todennäköisesti maksamme tästä nyt. On kiinnostavaa nähdä, miten WHO:n roolia koronatilanteen hoitamisessa tullaan arvioimaan jälkeenpäin ja millaisia muutoksia globaalissa terveysjärjestelmässä tullaan näkemään.
Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari
Jotenkin tämä kirja tuntui sopivalta tähän hetkeen. Vanha japaninainen maalarinatsi ihmettelee nykymaailman menoa, jossa vanhat tavat eivät enää ole suosiossa.
Donald A. Schön (1984): The Reflective Practitioner — How professionals think in action
Bongasin tämän kirjan vuosia sitten jossain maailmalla, ehkä Köpiksen metrossa, joltain kanssamatkustajalta. Sain sen nyt luettua, kun se oli roikkunut Kindlessä jo pitkään. Varsin kiintoisa opus siitä, miten eri alojen ammattilaiset todella tekevät työtään. Kirja yrittää pureutua ns. tacit knowledgeen, siihen että usein nämä asiantuntijat tietävät ja osaavat paljon enemmän kuin kykenevät sanallistamaan.
Kirja myös erottelee toisistaan ”technical rationalityn” ja ”reflectin actionin” kahdeksi erilaiseksi tietämisen muodoksi, epistemologiaksi. Siinä missä ensimmäinen katsoo, että ongelmat voidaan ratkoa tieteellisen, objektiivisen tiedon avulla, jälkimmäinen korostaa ristiriitaisuutta, epävarmuutta, odottamattomia seurauksia tuottavia systeemejä ja konfliktissa olevia intressejä. Itse ongelman muotoilu (ja uudelleen freimaaminen) on keskeinen ongelma, tieto ja ammattilaisen ratkaisut eivät ole niinkään objektiivisia kuin hänen kokemuksestaan ja aiemmista tapauksista nousevaa osaamista ja kykyä nähdä tilanne uudella tapaa.
Alia Malek: The Home That Was Our Country
Perheen tarina Syyriasta muutaman sukupolven aja jostain Ottomaani-imperiumin viimeisistä hetkistä Syyrian sotaan. Alakuloa paljon. Lisäksi sisältää erittäin hauskan vitsin tiedustelupalveluiden välisestä kilpailusta. Bongasin kirjan alunperin The Interceptin arviosta yhdessä Rania Abouzeidin No Turning Backin kanssa. Kumpikin erinomaisia kirjoja Syyrian sodasta.
Rana F. Sweiss: Voices of Jordan
Poimin tämän kirjan Ammanin Books@Cafesta. Kirjasta selvisi, että kyseinen kahvila, jossa istuin, oli Lähi-idän ensimmäinen nettikahvila. Ei tietokoneita enää, mutta mainio kahvila, mainio kirjakauppa.
Kirja itse kertoo 10 jordanialaisen ihmisen elämän ja tarjoaa näin monipuolisen ja tarkkanäköisen katsauksen maan tähän päivään.
Tim Barley: Rules without Rights — Land, Labor, and Private Authority in the Global Economy
Tämä oli aivan saatanan kova katsaus FSC:n ja tekstiiliteollisuuden sertifiointien teoriaan ja todellisuuteen Indonesiassa ja Kiinassa. Barley tekee erinomaisen pointin siitä, että sertifioinneilla yritetään tuottaa toisen valtion sisälle sellainen tila, jossa esimerkiksi tekstiilityöläisten oikeudet tai kestävä metsänkäyttö toteutuisivat. Tämä yritetään tehdä, vaikka oikeudellinen ympäristö ei tätä tue. Sertifikaatilla on paha rakentaa ihmisille esimerkiksi Kiinan sisälle sellaisia oikeuksia, joita valtio ei salli kenellekään.
Anton Monti: Minne menet Italia?
Vahva suositus kyllä, parin luvun jälkeen mainiota tykittelyä. Parasta on Montin kyky löytää outoja, kuitenkin jotenkin kuvaavia esimerkkejä, analogioita ja historiallisia sattumuksia.
Airin Bahmank, Bruno Jäntti: Syyrian sota — Demokratiatoiveet diktatuurin ja islamismin ristitulessa
Bahmanin ja Jäntin kirja on aivan hyvä läpikäynti Syyrian sodasta. Pääpaino on osapuolten, ei niinkään tapahtumien esittelyllä. Tämä onkin sekava sodan ymmärtämiseksi todella tarpeen. Hyviksiä Syyriassa on vähän ja tavallisia syyrialaisia tappavat, vainoavat ja kiduttavat kaikki sodan osapuolet.
