Varhaiskasvatuksesta ja sen tutkimisesta
Näin isänä ja sosiaalitieteen ammattilaisena ja opettajana täytyy myöntää että keskustelu varhaiskasvatuksesta hämmentää merkittävästi.
Aino Saarisen kolmannen(!) väitöskirjan tiimoilta käytiin viime viikolla vahvaa keskustelua siitä, onko varhaiskasvatus nyt sitten hyväksi lapselle vai ei. Tästä voi toki olla montaa mieltä, mutta kannattaa olla tarkkana miten “hyväksi” määritellään, sekä siitä että miksi lapset oikeastaan yleensä laitetaan päiväkotiin.
Saarisen väitöskirjassa louhitaan 15-vuotiaille tehtyjä kyselytutkimuksia ja pisa-testejä ja todetaan, että sillä, miten lapset omien muistikuviensa mukaan osallistuivat varhaiskasvatukseen, ei erityisesti ollut vaikutusta heidän koemenestykseensä yli kymmenen vuotta myöhemmin. Erola, Hiilamo ja Laaninen louhaisivat samasta aineistosta uuden analyysin ja totesivat, että ehkä siitä kuitenkin sitten on vähän hyötyä lapselle siitä varhaiskasvatuksesta, tai ainakaan ei voisi sanoa, että oli haittaa.
Mielestäni tämä kaikki menee täysin ohi maalista. Me jaoimme vaimoni kanssa perhevapaat puoliksi, eli olimme molemmat aluksi kotona kuukauden, sen jälkeen Senja viisi kuukautta ja minä seuraavat viisi kuukautta. E meni päiväkotiin vähän alle yksivuotiaana.
Ja miksi? Jotta me pääsisimme molemmat töihin. Sillä, parantaako lastentarhaaminen E:n kognitiivisia kykyjä 14 vuotta myöhemmin pidettävässä kokeessa oli 0% merkitystä meidän varhaiskasvatuksellisen päätöksentekomme kanssa.
Tilanne olisi erilainen mikäli olisi epäilys siitä, että lapsista tulee merkittävästi tyhmempiä päiväkodissa. Sellaista yhteyttä ei kuitenkaan kukaan oikein saa näistä aineistoista irti, vaikka valitettavasti epäilen Saarisen kyllä yrittäneen, hänen väitöskirjansa yleinen viritys nimittäin vaikuttaa, sanotaanko vaikka tendenssinomaiselta yritykseltä osoittaa modernit kasvatusmenetelmät haitallisiksi (työ on omistettu “To all the children who are required too much self-directedness too early at school” — ja tällaisia lapsia varmasti on olemassa, ei siinä mitään). Varhaiskasvatuksen positiivisetkin vaikutukset näyttävät jäävän äärimmäisen pieneksi vaikka olisivatkin tilastollisesti merkitseviä. Tämä on minulle vanhempana täysin ok: pääsemme vaimoni kanssa molemmat töihin ja joku huolehtii lapsestakin, eikä järjestelyä olla osoitettu ainakaan haitalliseksi.
(Ymmärrän, että toiset lapset ovat alle vuoden ikäisinä aivan liian pieniä menemään päiväkotiin, ja että meillä oli molemmilla mielenkiintoiset, palkitsevat ja luovat työt joihin palata. You do you. Samalla myös itse ajattelen, että E on saanut päiväkodissa aika hyviä kavereita ja oppinut kaikenlaista. Ei matikankokeissa pärjääminenkään ole ainoa positiivinen vaikutus mitä voidaan keksiä.)
Samalla tämä koko keskustelu on vahvistanut käsityksiäni tieteenteosta. En laisinkaan ollenkaan pidä kyselytutkimuksista enkä itseraportoitujen asioiden käyttämisestä ns. faktoina tutkimuksessa. Pidän rekistereistä, pidän big datasta, pidän tekstiaineistojen louhinnasta sekä koneellisesti että käsin, pidän etnografiasta ja pidän syvähaastatteluista, myös haastatteluista ylipäätään. Pidän taloustieteilijöidän tavasta käyttää luonnollisia kokeita ja dif-dif-analyysiä kausaaliväitteiden tekemiseen, mutta tämäkin toimii nimenomaan rekisteri-tyyppisen datan kanssa.
Lyhyesti: pidän sekä sellaisesta sosiaalitieteestä jossa katsotaan ihmisten toimintaa ja käyttäytymistä suoraan, jonkun heidän itse maailmaan tuottamansa tekstin tai hallinnollisen jäljen kautta, tai syvemmin ymmärtävästi, haastattelemalla tai menemällä katsomaan. Pidän sellaisesta tieteestä jossa tulkinta on joko pienessä roolissa, tai sitten rohkeasti keskiössä, omat rajoituksensa avaten. (Kaikessa tieteessä on aina tulkintaa ja vähintään tehdyt analyysit vaikuttavavat vahvasti siihen mitä saadaan ulos, mutta tulkinnassa on eri vahvuustasoja.)
En lainkaan pidä sellaisesta tieteestä, jonka lopputulos riippuu siitä, ovatko 15-vuotiaat täyttäneet kyselylomaketta tosissaan vai läpällä, ja ovatko he muistaneet oikein minkä ikäisenä aloittivat päiväkodissa (spoiler alert: eivät varmasti ole.) Tämä pitäisi vielä muistaa aika tarkkaan, sillä se vaikuttaa siihen mihin luokkaan vastaaja päätyy Saarisen väitöskirjassa jossa lapset on luokiteltu sen mukaan, miten kauan he osallistuivat varhaiskasvatukseen. Tämä tuntuu tuplasti typerältä, sillä tämä tieto on maailmassa jossain olemassa — meitä ei kiinnosta teinien tulkinta siitä, ovatko he olleet päiväkodissa, vaan koko tutkimus olisi pelkästään parempi 1000% mikäli meillä olisi rekisteritieto varhaiskasvatukseen osallistumisesta.
En halua sanoa etteikö kyselytutkimuksilla voisi tehdä hyvää(kin) tiedettä. Kuten Teemu Kemppainen sanoo, kyselytutkimuksella voi kysyä tosi monelta ihmiseltä sellaisia asioita, joita missään rekisterissä ei lue. Mutta varsinkin tällaisten kysymysten yhteydessä niiden käyttäminen tekee johtopäätöksistä pelkästään heikompia ja tulkinnanvaraisempia, ja kun löydetyt yhteydet ovat pieniä lähtökohtaisestikin, voimme vain arvailla miten ne heittelisivät (ja mihin suuntaan), mikäli tämä tutkimus perustuisi muistikuvien sijaan rekistereihin. Saarinen itsekin toteaa, että käyttää varhaiskasvatukseenosallistumismuuttujaa luokiteltuna, sillä sen suoraan käyttäminen toisi liikaa ristiriitaisuuksia, kun vastaajat esimerkiksi väittävät menneensä varhaiskasvatukseen 4-vuotiaina ja osallistuneensa siihen 5 vuotta. Että näin.
Tänään aamulla taistelin 20 minuuttia kurkku suorana huutavan ja karkuun juoksevan ja läpsivän lapsen kanssa ympäri päiväkotikompleksin erilaisia aulatiloja. Sitten lapsi rauhoittui ja jäi sinne kavereidensa kanssa. Minä tulin kotiin jossa Senja teki töitä pöydän ääressä, ja tulin työhuoneeseen välttelemään kandintutkielmien arviointia tämän tekstin kirjoittamisen pariin.
