Veikon kirjat 2019
2017 ja 2018 kirjoitin lyhyen kirja-arvion jokaisesta lukemastani kirjasta. Se oli paras projekti — mutta vanhempainvapaan loppumisesta ja täydestä työhulinasta se ei mitenkään kyennyt elämään tässä maailmassa. Niinpä tässä vuodelta 2019 tällasia yhden rivin raapaisuja paitsi niistä joista satuin kirjoittaman pidemmän tekstin ennen kuin mahdottomuus iski.
Luin paljon esseitä, kapitalismikirjoja, kulttuurituotteiden taustoja ja vähän yllättäen historiaa. Nostin äänikirjojen kuuntelunopeuden melkein kaksinkertaiseksi, ja ainoastaan historiankirjoitus tarjoaa tarpeeksi pitkiä kirjoja tälle tahdille. Ehkä 1/3 naisten kirjoittamia, suorituksena kohtalainen.
31 kirjaa oli se, mikä tänä vuonna oli mahdollista — ellei joku paperikirja päässyt unohtumaan listasta. Se pitää ottaa minkä voi. Romaaneja…ei näköjään juuri lainkaan. Hups. Suosikkeja Leporen These Truths, Aleksijevitšin Secondhand time, Toozen Crashed, Rhodesin The Making of the Atom Bomb ja Tolention Trick Mirror. Ja ehkä omalla tavallaan Nelsonin Argonautit sitten kuitenkin, vaikka se olikin mielestäni myös vähän sietämätön enkä koe tarvetta lukea kirjailijan muuta tuotantoa.
Tässä siis pääosin kahden lauseen kommentteja kirjoista jotka ansaitsisivat omat esseensä kaikki. (Vuoden 2018 kirjat / vuoden 2017 kirjat)
Daniel Markovits: The Meritocracy Trap
Meritokratia ei olekaan niin hyvä juttu kuin sanotaan, sillä se antaa rikkaille oikeuden ajatella ansainneensa kaiken ja vie kilpailun työmarkkoinoilla lastentarhatasolle — ja tekee myös rikkaiden elämästä jatkuvaa suorittamista. Markovitsin vastaus: jotain jotain pohjoismainen hyvinvointivaltio jotain.
Jill Lepore: These Truths. A History of the United States.
Yhdysvallat on outo paikka. Lepore on mahtava kirjoittaja.
Jonathan Heidt: The Righteous Mind
Jotain jotain elefantti ja ratsastaja, sinänsä ihan mielenkiintoinen jaottelu moraalin perusmakuihin. Samalla outo “näin minusta tuli konservatiivi”-tarina.
Emily Nussbaum: I Like to Watch
Telkkari on tärkeää ja Nussbaum katsoo niin huonoa kuin hyvääkin telkkaria ja pistelee ohjelmat pakettiin. Makumme ei ole samanlainen mutta teksti on mahtavaa.
Tim Weiner: Enemies. A History of the FBI
Weiner Arvostaa FBI:tä. FBI teki täysin kamalia asioita kommunisminpelossa, mutta ei vain 1950-luvulla vaan jo 20-luvulla, täysi valtio valtiossa, kaikki salaliittouskomukset ovat perusteltuja.
Jill Lepore: The Secret History of Wonder Woman
Wonder Womanin historia on outo sekoitus bondageseksikultteja, feminismiä, valheenpaljastusta ja polyamoriaa. Lepore on mahtava kirjoittaja.
Tim Weiner: Legacy of Ashes
Weiner ei arvosta CIA:ta. Kirja alkaa mahtavalla lauseparilla joka kertoo kaiken olennaisen: “Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat oli tilanteessa jossa sillä ei ollut pätevää tiedustelupalvelua joka olisi pystynyt hankkimaan sille tietoa maailman toiminnasta. Tämä tilanne ei ole muuttunut sen jälkeen.” CIA on tehnyt kirjaimellisia vallankumouksia ympäri maailmaa ja salamurhannut ja sikaillut minkä jaksaa. Hyi vittu.
W.E.B. Du Bois: The Souls of the Black Folk
Yhdysvallat on outo paikka. Mustan miehen paikka maailmassa on hatara, ollut sitä aina, itkettävän moni asia on samalla tolalla 100 vuotta myöhemmin. Du Boisia ollaan nostamassa amerikkalaisen sosiologian kaanoniin, ja se on perusteltua. Tunteellinen, hieno.
Sean Howe: Marvel Comes. The Untold Story
Kaikki onnistuu maailmassa vaan tuurilla, ainoastaan sössiminen on pysyvää. Näitäkin sarjakuvia on tehty niin uskomattomalla säädöllä, huumeilla ja ties millä…Stan Lee ajatteli jo 70-luvun lopussa että tulisi hyvä elokuvauniversumi ja yritti 25 vuotta saada sitä toteutumaan. Oli lopulta oikeassa, ei vaan itse liittynyt projektiin mitenkään.
Jonathan Abrams: All The Pieces Matter
The Wire on paras telkkarisarja ja tämä kirja kertoi, miten se tehtiin. ’nuff said.
Shoshana Zuboff: The Age of Surveillance Capitalism
Jos dataon uusi öljy, niin me olemme se liuskekivi, josta tämä data murskataan esiin. Hyh hyh tekisi mieli muuttaa mutakuoppaan.
Paul Mason: PostCapitalism
Jotain jotain arvoteoria pitäisi määrittää asioiden arvo työn arvon mukaan, ei markkinahintojen. En usko että tämä on se suunta jota kautta postkapitalismiin siirrytään, vaikka ihan cool story bro.
Adam Tooze: Crashed
Finassikriisi oli poliittinen ja johtui pitkälti Länsi-Saksan äänestäjien kyllästymisestä muiden velkojen maksuun. Talous ja politiikka ovat erottamattomassa yhteydessä, muuta en enää muista, alkuvuoden kirja.
Tony Judt: Postwar
Heti kun sota loppui Euroopassa, piti tehdä paljon päätöksiä: minne juutalaiset laitetaan, mitä väestönsiirtoja suoritetaan, kuka saa hallita missäkin. Osa näistä päätöksistä meni paremmin, osa huonommin, seuraukset tuntuivat pitkään.
Mariana Mazzucato: The Value of Everything
Jotain jotain arvoteoria jotain — en vieläkään usko, että arvoteria on Se Iso Vastaus. Mutta on hyvä pointti, että nykyisen bkt-laskennan mukaan maailma, jossa kukaan ei hoida omia lapsiaan vaan kaikki hoitavat naapurin lapsia tuntipalkalla on parempi kuin päinvastainen. Ja että ei oikeastaan ole mitään syytä miksi pankkitoiminnalla pitäisi olla jotain arvoa sinänsä. JA että meidän on voitava puhua siitä, mitä taloudelta halutaan, sille on oltava kieli. Ja ehkä arvoteoria auttaa tässä. Hyvä kirja kyllä.
Richard Rhodes: The Making of the Atom Bomb
NIIN kova kirja! Atomipommin tekeminen oli kovaa hommaa! Fysiikan kehitys oli jännää touhua!
Jane Jacobs: The Death and Life of Great American Cities
Kävely, mixed-use eli ei erottelua työalueiden ja asuinalueiden välillä, käyttöä sekä päivälle että illalle, eri ikäisiä taloja joka puolelle. Ei suuria utopiaprojekteja, ei liikaa motareita. Kyllä se kaupunki näillä lähtee.
Carlo Ginzburg: The Cheese and the Worms
Mitä voidaan tietää historian suullisesta kansankulttuurista? Aika vähän, mutta oikeudenkäyntiaineiston avulla jotain kuitenkin, ja päätellä vielä enemmän.
Jia Tolentino: Trick Mirror
3–4 parhaista esseistä oli varmaankin parhaita “vetoja” joita luin tänä vuonna. Jos haluaa tietää, missä ollaan, missä mennään, mikä on tämä hetki myöhäiskapitalismissa ja netissä, niin se pitää kysyä Tolentinolta.
Pontus Purokuru: Römaani
Aförismejä, voisi olla myös chattibotti tai MUD, mutta ehkä sen pitää olla nimenomaan romaani. Mitä on internet? Itse asiassa myös Pontukselta voi kysyä, mikä on tämä hetki myöhäiskapitalismissa. Saa kyllä eri vastauksen kuin Tolentinolta, tai ainakin sanat on eri järjestyksessä ja kaukoputki toisinpäin. En pitänyt sadgirl91-hahmosta Rakkaus niinkussa enkä tässäkään, vaikka sen käyttö onkin refleksiivistä. Se on silti sadgirl91.
Michelle Obama: Becoming
Yllättäen parempi kirja ennen kuin Barack astuu mukaan kuvaan — hän vähän niinkuin vie hapen tarinasta, on niin paljon. Presidenttiaikaan pitäisi olla vähän etäisyyttä varmaankin. Tämän luettuaan tuntuu melko selvältä että Michellellä ei tule olemaan poliittista uraa. Ellei laskelmoinnin 4D-shakki ole vielä yhtä siirtoa edellä.
Antti Arnkil: Sunnuntaiesseet
Arnkil on niin hyvä esseisti, että kaikki toimii täydellisesti. Kuin kelloseppä — ilman kiihkoa. Siksi ihan aina ei iske.
Pertti Nieminen: Virralla: Kiinan runoutta 4.
Vaikea saada kiinni suuresta muinaisesta. Mao oli yllättävän hyvä runoilija.
Sitten näistä seuraavista olinkin jo kirjoittanut aiemmin tekstit:
Satu Hassi: Käärme ja tiedon puu. Naisnäkökulmia tekniikkaan.
Hassi tykittelee kasareilla menemään, jos ei nyt panssarivaunussa niin miehistönkuljetusvälineessä vähintään. Alku ja loppu oikeastaan ihan mielenkiintoista ideologis-mytologista analyysia naisista ja tekniikasta (on oikeastaan melko todennäköistä, joskaan ei ehkä kauhean merkityksellistä, että naiset “keksivät” eli kesyttivät tulen ja vastasivat sen ylläpidosta), jonka parhaimpana antina jostain lainattu huomio siitä, että käsitöistä, kansanperinteestä ja marjanpoiminta-avuista tulee teknologiaa siinä vaiheessa kun miehet rupeavat puuhastelemaan niiden kanssa.
Keskiosa onkin sitten aika pitkä katsaus lukuihin ja tutkimukseen siitä mikseivät tytöt opiskele fysiikkaa jne. Tämä on poliittisen kirjoittamisen yleinen ominaisuus: 30 vuotta myöhemmin, vaikka tilanne on hyvinkin samansuuntainen, teksti ei ole enää niin kiinnostavaa.
Toki oma masentavuutensa liittyy siihen, että ilmiöt eivät ole juuri muuttuneet.
Stephen Levy: Hackers. Heroes of the Computer Revolution.
No, tässä onkin sitten aimo annos poikia ja heidän lelujaan — eli 80-luvulla tehty kuvaus henkilökohtaisen tietokoneiden ja “hakkerietiikan” synnystä MIT:n tekoälylaboratoriosta Kalifornian hardwarehippien kautta Sierra Onlineen ja peleihin.
Hienossa jaksossa MIT:n hakkeripojat ovat vähän säätäneet tietokonettaan, eli kolvanneet uusia ominaisuuksia fyysisesti — mikä saa Margaret Hamiltonin (joka myöhemmin hoisi NASA:n leivissä Apollo-lentojen ohjelmointia) fysiikkasimulaation tms kaatumaan. Tämä ei huvittanut Margaretia.
Levy on ollut tarkkanäköinen aikalaishavainnoitsija: Steve Wozniak (myös vähän Jobs), Bill Gates ja Richard Stallman esiintyvät jokainen roolissa joka kirjan tekemisen (ehkä 1983) aikaan on varmaan vaikuttanut merkittävältä, mutta jolloin kenelläkään ei ole vielä voinut olla aavistustakaan, kuinka isoja mittasuhteita tämä koko PC-homma ja näiden kolmen (neljän) miehen työ saisikaan. Nykyään käytännössä kaikki tietokoneet perityvät jotakin näistä linjoista.
80-luvun puolessa välissä on varmaankin tuntunut, että “computer revolution” on jo tapahtunut, sillä tietokoneita oli tosi monessa paikassa ja miljoonat ihmiset tekivät niillä jotain. Kuitenkin nyt on selvää, että vallankumous ei ollut vielä edes alkanut. Samalla tavoin vuonna 2000 on varmaan tuntunut että internet ja kännykät ja varsinkin tietkoneet ovat ihan joka paikassa — ja vieläkään vallankumous ei ollut kuin nostanut ensimmäiset varovaiset viiksikarvavansa pystyyn. Vasta älypuhelimet tuottivat todellisen globaalin internetin ja tietokoneiden vallankumouksen.
Noin muuten Levyn teesi on, että tietokoneiden vallankumousta ei olisi tapahunut ilman obsessiivisia ohjelmoijia ja raudan vääntäjiä jotka uskoivat että tiedon pitää olla vapaata ja että kaiken pitää olla avointa, paranneltavissa ja näiden parannusten vapaasti jaettavissa. ilman tätä eetosta siirtymää isoista keskusyksiköistä henkilökohtaisiin tietokoneisiin (ja sitten googlen kautta taas isoihin keskusyksikköihin, mutta sen tarinan Levy kertoo toisessa kirjassaan) ei ehkä olisi tapahtunut, eikä tietokonevispaamisen ilosanoma levinnyt joka puolelle.
Toki siihen tarvittiin myös kommunisteja ja hippejä, häikäilemättömiä liikemiehiä ja paljon kolan avulla valvottuja öitä, mutta sellaista suloinen nöräys aina on.
Svetlana Aleksijevitš: Secondhand Time. The Last of the Soviets.
Tärkeä, turhauttava, pitkästyttävä, koko elämä. Aleksijevitš hakee omien sanojensa mukaan sitä hetkeä kun tavallinen elämä muuttuu kirjallisuudeksi: hän haastattelee ihmisiä jostakin teemasta ja kirjaa kokemukset kansien väliin. Lopputulos on suurta moniäänistä kirjallisuutta. Sitä voi vain kuvitella, kuinka monta kymmentä tai sataa tuntia nauhaa Aleksijevitšin valitsema työtapa jättää yli, kaappien ja kansioiden pohjalle. Tällainen työtapa saa sosiologin kysymään itseltään, miksi me ylipäätään teemme mitään muuta kuin haastattelemme ihmisiä loputtomasti. (tiedän siihen vastauksen kyllä.)
Tämä kirja kuvaa Neuvostoliiton katoamista ja niiden valtioiden syntyä, jotka sen tilalle tulivat. Sitä miten kaikki muuttuu ja mikään ei muutu, miten aika muuttuu kirpparilta hankituksi, käytetyksi. Sitä miten toisille koittaa vapaus, toisten elämä ei muutu miksikään, sitä miten aina on rakkautta joka on aina outoa ja saavuttamatonta ja kaikenläpäisevää ja tutkimatonta.
Minulle painavin kysymys koskee korkeampia ideaaleja: Neuvostoliitto rakennettiin ideaalien varassa, ne saivat ihmiset sekä rakentamaan paljain käsin rautateitä Siperian halki että ilmiantamaan ja kiduttamaan naapureitaan ja perheenjäseniä. Mutta kun ideaalit putosivat pois, kun jäi vain 90-luvun villi itä ja sen jälkeinen Putinin maa, putosi neuvostoihmisen pohja pois. Ideaaleista oli tullut totta, eikä ilman niitäkään osattu elää. Neuvostoliitto romahti, Aleksijevitšin mukaan, farkkujen ja salamin puutteeseen, mutta mikään määrä farkkuja ja makkaraa ei riitä tukkimaan Venäjälle (tai Azerbaizaniin tai Puolaan) heitetyn neuvostoihmisen sielun aukkoa. Toisaalta mikään ei paikkaa myöskään sitä aukkoa jonka toistuvat leirit, pidätykset, murhat, katoamiset jättivät kokonaiseen kansakuntaan, kohortista kohorttiin. Tämä muodostaa jokaiselle omaa ideologista positioitaan ajavalle poliittiselle toimijalle ratkaisemattoman kysymyksen.
Kirjan ihmiset ovat yksimielisiä siitä että valtio on mätä, niin ennen kuin nytkin, mutta erimielisiä siitä, minne asti mätä ulottuu. Moni kaipaa Stalinia, sillä ajatus on, että hän asettuu pienen ihmisen puolelle, mätää koneistoa vastaan. Tämä ajatus on toki täysin hullunkurinen, mutta ehkä lohduttavampi kuin päinvastainen.
Selvää on, ettei ns. demokratialla ollut mitään mahdollisuuksia 1990-luvun alussa. Kaikki yllättyivät, ettei tullutkaan kaiken nielevää sisällissotaa, mutta kukaan ei tiennyt, mitä tällä uudella vapaudella olisi pitänyt tehdä — kaikkein vähiten keittiöissään loputtoman teen ja vodkan äärellä järjestysytä vastustaneet ja samisdatia kierrättäneet intellektuellit. Loppu onkin historiaa.
Erinomainen ja murskaavan väkevä kirja josta skippasin lähes neljänneksen, sillä loppupuolella terrorierotiikka ja tuntien ja taas tuntien leiri/kidutus/murhakuvaukset ja itsemurhan haikailu kävivät niin rankoiksi. Mutta rankin ja eniten itkettävä oli silti sielun tyhjyys ja uudistumisen mahdottomuus.
Silvia Hosseini: Pölyn ylistys. Esseitä
Ristiriitaisia tunteita. Toisaalta Hosseini on kirjoittajana taitava, parhaimmillaan mestarillinen. Kyse ei ole niinkään yksittäisistä lauseista, vaikkei niissäkään mitään vikaa ole, eikä myöskään kokonaisista esseistä, vaikka nekin ovat aivan passeleita. Hosseini rakentaa parhaimmillaan nerokkaita muutaman kappaleen tai sivun mittaisia jaksoja, jotka rakentuvat kudoksiksi, viittaavat itseensä ja muualle ja tuottavat tunteita — todennäköisesti suunnilleen niitä tunteita, joita niillä koetettiinkin tuottaa.
Oman luentani mukaan Hosseini vähän väärinmyy kirjaansa: alun (pitkässä) lukijalle-tekstissä Hosseini sanoo kirjoittavansa huonoista asioista, koska ne ovat välillä hyviä — ja sitten ensimmäinen essee alkaa Van Goghilla. Ymmärrän mitä Hosseini tarkoittaa sanoessaan, että mestariteosten annetaan rauhassa pölyttyä — viimeinen essee käsittelee sitä, miten paljon kivempaa on maata rannalla käsi nuoren uroksen paljaalla pyllyllä kuin mennä tuhanentta kertaa samaan museoon, miten eläessän pitäisi juoda kuohuviiniä ja nauttia — mutta varsinaiset esseet on kuitenkin tungettu täyteen mestariteoksia, niin kanonisoituja kuin hyvää kulttuurista makua osoittavia vähemmän tunnettuja järkäleitä. Jopa “Leonard Cohenin huonointa albumia” käsittelevä essee tuntuu brassailulta: Cohen on niin mestarillinen, että jopa hänen pahnan pohjimmainen tylsämielinen bylsimislevynsä avautuu taitavan lukijan käsissä kohti subliimia.
Niin, subliimi. Minun luennassani, joka toki on vain yksi pölyhiukkanen maailmassa, Hosseinin koko kokoelma hakee sitä hetkeä, jolloin arkinen tai tavanomainen murtuu ja muuttuu joksikin suuremmaksi. Tämä löytyy välillä metrossa matkalla töihin, välillä oikean teekupin äärellä, välillä Al Pacinon huudossa, välillä kun seksissä vähän kuristetaan ja mätkitään — ja välillä, kaikeasta huolimatta, Joan Miron kautta. Se on ihan ok itkeä, kuten Hosseini Ruudolfia siteeraa.
Ehkä ristiriitainen on väärä sana — esseet ovat hyviä ja jos niitä olisi ollut vaikka toinen mokomallinen, olisin auliisti lukenut nekin. Täydellisiä ne olisivat, kuten niin monesti, vähän lyhyempinä. Mikäli sellaisia viiden sivun robusteja kolumneja/pikkuesseitä olisi olemassa, Hosseini kirjoittaisi aivan täysin priimoja. Mutta en silti osaa olla kokonaisuudesta niin mehuissani, vaikka kaikki toimiikin.
Ehkä ristiriitaisuuden sijaan mua vaan ärsyttää liika Leonard Cohenin ihaileminen.
Harry Salmenniemi: Yö ja lasi
Salmenniemen aimo vonkale, runokokoelmien kokoelma joka mitassaan ylittää monen kotimaisen klassikon kootut teokset, kertoo ehkä pinnasta ja kuulaudesta, sairaudesta ja mielen hauraudesta, tai jos tämä olisi levy, se ehkä olisi Salmenniemen erolevy.
Kaipaus, puoliäpäisevyys, linssien taitto ja toisen ihmisen poissaolo, kaipaaminen ja vinossa oleva yhteiskunta.
Ja tosi moni muu asia, näin paksuun kokoelmaan mahtuu.
Ehdottomasti parhaiten toimivat alun ja lopun väljemmin virtaavat ja asetellut jaksot, joissa kokonainen osa on yhtä kokonaisuutta, mutta yksi säe tai säepari latautuu voimakkaaksi pieneksi kokonaisuudeksi siellä sisällä. Pidemmissä, perinteisemmissä, jopa nimetyissä runoissa fokus harhailee, vaikka kokonaisuuden pitäisi olla hallitumpi, se ei tunnu siltä. Tai sitten minun lukijana on vain helpompaa antautua päälle vyöryvälle aallolle ja napsia maukkaat säeparit sieltä-täältä suuhun kuin keskittyä kokonaiseen runoon.
Erolevy-luentaa painottaa kokoelman päättyminen lainauksiin possaolevan henkilön viesteistä: kaikki on hajonnut, mutta jotenkin sillä ei ollut ehkä väliä. Myös Yö ja lasi tekee mieli lukea osaksi masennusvasemmistoa: yksi teemoista on yhteiskunta, jonka absurdius ei ole enää hauskaa, vaan jonka edessä masennus on totuus.
Mutta ehkä se ei ollut olennaista. Kokoelma alkaa hienolla jaksolla merestä, sen kokemisesta. Kuten moni kritiikki mainitsee, jokin älyllinen etäisyys pidetään — silloinkin kun puhuja käsittelee jotakin lihallista, tiettyä kliinisyyttä on vaikea välttää.
Taas myös niitä kirjoja, joita voisi varmaan analysoida vaikka kuinka tarkkaan, sekä runojen sisällä että niiden suhdetta kokonaisuuteen. Toisaalta se ei ehkä ole tarpeen, ehkä pitää vaan muistaa riittävän usein jatkossakin palata ja maistella paloja sieltä, toisia täältä. Ihailla kuulaita, kirkkaita, puoliäpäiseviä pintoja, pimeyttä, varjoja ja iltaa.
Antti Nylén: Häviö.
Tästä kirjanmittaisesta esseestä kollegani Lotta totesi (suunnilleen), että ellei Nylén olisi niin taitava kirjoittaja, tämähän olisi aivan sietämätöntä ulinaa koko kirja. Ja näin se on. Nylén tykittää parisataa sivua, miten hänen sietämätön kohtalonsa on ollut tulla kirjailijaksi, kirjailijuuden riivaamaksi, maassa jossa sellaisella eläminen ei ole mahdollista ellei kirjoita historiallisia romaaneja. Mutta koska Nylén on äärimmäisen taitava kirjoittaja, koko kirja soljuu menemään kuin viini, joka on vilvoittavaa ja päihdyttävää mutta karvasta ja hapanta, kuten elämä.
Vaikka varsinaisista argumenteista olisikin välillä mitä mieltä vaan, ja niistä ehkä voi olla, kantaa tyyli mihin tahansa. Ja tyyli ja muoto, kuten Nylén itsekin toteaa, ovat hänen taitelijuudelleen täysin keskeisiä.
Häviö on Nylénin omaelämäkerta, tarina siitä miten hän päätyi suomalaisittain menestyneeksi kirjailijaksi (palkintoja, apurahoja, käytännössä uuden genren avaus ja naamaa lehtiin ja telkkariin niin paljon kuin vain jaksoi mennä) ja tällaisen menestyneisyyden ruuminavaus: Suomessa voi aivan hyvin olla tällä tavalla menestynyt ja elää silti täydessä köyhyydessä.
Nylénin argumentaatio on mielestäni aina lähtökohtaisen uskonnollista tai teologista. Vihan ja katkeruuden esseet, Nylénin hittiesikoinen, oli hyvä mutta sairaan ärsyttävä juuri pohjimmaisen uskonnollisuutensa vuoksi. Ehkä samaan aikaan en itse ollut vielä valmis ottamaan vastaan ajatusta jokaisesta miehestä raiskaajana (jos nyt vieläkään, mutta kuten hän Häviössä huomauttaa, niin kyllä Nylén edelsi nykyfeminististä diskurssia monella tavalla.) Myös Häviön ytimessä on riivaus, joka on käänteinen siunaus. Nylén on valittu, hänen täytyy tehdä kirjoja vaikka ei eläisi, hänelle on annettu siihen kyky (tai aika kovalla harjoittelulla se on rakennettu, mutta joka tapauksessa), ja meidän pitäisi nyt jotenkin tulla tämän kanssa toimeen.
Kirjoista ei makseta tarpeeksi, apurahoja ei saa, niitä pitää hakea kummallisiin tarkoituksiin eikä saa vain sanoa että ostan lapsille soijarouhetta ja kirjoitan. Taitelijapalkkaa pitäisi maksaa, koska taide kuuluu sivistykseen. Näiden lisäksi Häviö on toki pullollaan kaikenlaista pientä nerokkuutta siellä täällä.
Parhaita jaksoja on Nylénin täysilaidaillinen MELA-systeemiä vastaan, ja siinä on totta joka sana. Sama MELA hoitaa niin taitelijoiden, tietelijöiden kuin maatalousyrittäjien eläkevakuuttamisen, ja on melko mutkikas systeemi, jossa tilille lotkahtavasta apurahasta pitää säilöä aika isoja summia ulosoton uhalla kuukausia — siis valmiiksi pienituloisen ihmisen pitää pelailla monien satasten kanssa. Byrokratian kannalta on toki monia syitä, miksei niitä voida ennakkopidättää, mutta ns. käyttäjän perspektiivistä koko show tuntuu melko naurettavalta. Samaan aikaan Nylénin itsekuvailtu kädettömyys näiden järjestelmien edessä muuttuu hulvattomaksi, jos sen lukee satiirina taitelijuudesta (ja kyllä Nylén sen vähän pilke silmäkulmassa on myös kirjoittanut: lopulta hän päätyy vain parahtamaan, että “raha, mitä se edes on”!) Häviö totetaa, että apuraha- ja melaviidakon luovimiseen tarvittaisiin lakimies ja kirjanpitäjä nyt ainakin, mutta oikeasti joidenkin tuntien googlailu ja pari puhelua verohallinnolle kyllä riittivät. Vaikka se olikin melkein koomisen ei-hauskaa.
Sitten kaksi henkilökohtaista huomiota: tutkijuus on kyllä outo ammatti. Sitä aloittaa apurahatutkijana, jolloin on hyvinkin Nylénin kuvailemassa oudon hallinollisesti kuluttuvassa pienituloisuudessa, boheemi ja vapaa. Tiet erkanevat väittelyn jälkeen, jolloin tutkija pääsee ehkä työsuhteisiin (toki kaikki eivät) ja palkkakin rupeaa muistuttamaan sellaista tukevaa keskiluokkaisuutta — siis yhdellä tutkinnolla ja työhakemuksella. Ja sitten professoriksi toisella työhakemuksella, jolloin onkin jo käytännössä eliittiä (toki, jälleen, kaikki eivät). Outo ammatti.
Toinen henkilökohtainen huomio sitten kruunaa vuosia jatkuneen Nylén-ärsytykseni. Silloin vuosia sitten olin ärtynyt Nylénin positiosta ja mietin, miten tuollaiseen liukkaaseen uskonnollisuuteen voisi osua. Joku ylioppilaslehti tarjosi vastauksen kirjoittamalla peräkkäin satanismista ja Nylénistä — kaikki klikkasi ja kirjoitin tämän hupailun, jossa totesin Nylénin moraalikoodin olevan pikemminkin satanistinen kuin katolinen (https://veikkoeranti.wordpress.com/2010/09/18/nylen-ja-satanismi/).
Ja nyt, kahdeksan vuotta myöhemmin, kaiken maailmassa virrattua, Antti Nylén PALAA pilkkaamaan minua ja tätä blogimerkintääni yhtenä niistä kritiikeistä, jotka ovat selvästi menneet ihon alle — vieläkään tietenkään ottamatta mitään kantaa varsinaiseen argumenttiini. Olen varmaan pieni ihminen, mutta minulle Häviöstä omistetut muutamat hassut rivit ja sivut todella vetävät suun maireaan hymyyn. Sinne napsahti. (Toinen ajatukseni aikanaan oli teettää t-paitoja, joissa olisi ollut Nylénin naama ja teksti Katkera, glitterillä totta kai. Oudosti tämä tuntuu nyt aivan tarpeettoman julmalta ajatukselta — mutta ehkä se johtuu muuttuneista sosiaalisista positioistamme. Silloin Nylén oli menestyskirjailija joka vielä eli menestyksellään ja minä rämmin freelance-journalismin ja freelance-hustlauksen ja opintojen loppuvaiheen puolipalkkaisuudessa, nyt olen tukevaa tutkijakeskiluokkaa ja Nylénillä on käsissään Häviö.)
Maggie Nelson: Argonautit
On monta palkintokategoriaa, jotka tämä kirjanmittainen omaelämäkerrallinen essee vie kyselemättä kotiin: 1) luontevin teoriankäyttö “kaunokirjallisessa” tuotteessa 2) paras kieli kielen mahdottomuutta käsitellessä 3) lyhin etäisyys anaaliseksin ja Wittgenstein-lainauksen välillä (välissä on kolme lausetta, tapahtumapaikkana kirjan ensimmäinen sivu.)
Kirja on osittain queer-äitiyskirja, osittain meditaatio kehon muutoksista (Nelsonin kumppani käy korjausleikkauksessa ja rupeaa käyttämään testosteronia kirjan tapahtumien aikana), osittain yleisempään kurkottava pohdinta äitiydestä, sodomiasta, taiteesta, kielestä ja sen sellaisesta.
Tekstilaji on ehkä sellainen, mitä tavallaan tekisi mieli itsekin kirjoittaa, mutta tuntuisi suomeksi oudolta — paljon lainauksia Butlerilta, Sedgwickiltä, Deleuzeltä, Barthesilta, ainoastaan tekijät nimeten, ei koko viitteellä. Rohkeaa, mutta toimii kyllä tosi deleuzeläisenä välineenä, kirjan todellakin on kirjoittanut koko joukko ihmisiä.
Nelsonin “positio” kaikkeen on liudentava, määritelmiä kaihtava, määritelmien tarvetta purkava — “olla neutri, joka dogmatismin puristuksessa ja uhkaavassa puolenvalintaan painostavassa tilanteessa tekee uudenlaisia ratkaisuja: pakenee, karkaa, vastustaa, vaihtaa tai kieltää termejä, irrottautuu, kääntää selkänsä”, Barthesia ilmeisesti parafraseeraten. Tai näin hän esittelisi itsensä tutustumisleikissä, sanoisi toteemieläimekseen saukon.
Argonautit on kirjana niin subjektiivinen, että ainoa tapa lukea sitä on myös subjektiivinen. Niinpä totean, että tämä positio on mielestäni aika raskas, ei pelkästään Nelsonilla vaan ylipäätään. Tai toki se on tavallaan ainoa Tosi positio, sillä maailma on niin fucked up, että kaikki kiinteät jaot murtuvat jossain kohtaa. Mutta silti mielestäni jokainen kirjoittaja, joka on rehellinen itselleen, myöntää tekevänsä maailmaan väkivaltaisia viiltoja, käsitteellisiä erotteluja, jakoja. Se on se, mihin kieli kykenee: tätä kuvaa yksi ironisista lempikäsitteistäni, fallogosentrinen. Derrida kuvaa sillä maskuliiniselle annettua etulyöntiasemaa kaikessa merkityksenannossa — että merkityksenanto sanoilla sinänsä on falloksen hommia. Voi olla, että en vain näe ulos fallogosentrisestä maailmastani kaikkea sitä hähmäistä vaginaalista liudentumista.
Kuitenkin, ja tämä seuraava pitää nyt lukea mun omasta subjektipositiosta käsin kirjoitettuna, myös Nelsonin kirja perustuu (toki osittain) tällaiseen jakolinjaan, ja se jakolinja kulkee isyyden ja äitiyden, ellei jopa laajemmin miehuuden ja naiseuden välillä. Kirjassa isyys on poissaoloa: eron takia vieraantunut ja sittemmin kuollut Nelsonin oma isä, hänen kumppaninsa kadonnut biologinen isä joka ei ollut hyvä ihminen ja hiljattain kuollut biologinen isoisä jota ei koskaan tavattu, erilaisten kirjojen hyväksikäyttävät vanhemmat miehet. Äitiys sensijaan on sekä fyysistä että metafyysistä, sekä raskautta ja synnyttämistä että sodomiaa, sekä queeristi itsevalittuja perheitä että “sydämen monisukupuolisia äitejä” joilla Nelson tekee kunniaa hänet häneksi kasvattaneille kirjoittajille, kuten Eve Kosofsky Sedgwickille ja Allen Ginsbergille. Isyys on poissaoloa, äitiys on vaginamystiikkaa (tämä lause on vähän liiottelua, muttei niin paljoa kuin voisi kuvitella.)
Kun tämä ajatus kerran pääsee irti kirjaa lukiessa, sitä on vaikea pysäyttää. Nelsonin kumppanin, butch-taitelija Harry Dodgen, transitioituminen on yksi kirjan aiheista, ja Nelson käsittelee sitä omat pelkonsa jne avaten. On kuitenkin merkillepantavaa, että vaikka monessa paikassa kirjan yhdeksi teemaksi ilmoitetaan sukupuolten fluidius ja monimuotoisuus, ei (Nelsonin kuvauksen mukaan) mieheksi tässä kirjassa tulla edes rinnat poistattamalla, parta kasvattamalla, testosteronia käyttämällä ja nimi Harryksi vaihtamalla. En siis missään nimessä halua sanoa, että minä tietäisin kenenkään sukupuolen häntä paremmin, vaan kukin tehköön tavallaan. Mutta Nelson on tarkka, että viittaa kumppaniinsa ainoastaan muunsukupuolisena, tämän mahdollinen mieheys käsitellään melko nopeasti: “kerään niiden joukkueelle tosi paljon pisteitä” toteaa Harry saadessaan neuvolakäynnillä ihailua osakseen, kun isäkin onnistuu. Kaikesta fluidiudesta huolimatta tämän kirjan sukupuolten moninaisuus virtaa naiseudesta muunsukupuolisuuteen asti, ei pidemmälle.
Ja se on tälle kirjalle aivan ok! Kyseessä on subjektiivinen, omaelämäkerrallinen essee, ei sen tarvitse olla mitään muuta kuin mitä se on. Mutta samalla, niin, kirja kertoo äitiydestä eikä vanhemmuudesta, naiseudesta eikä mieheydestä, että ehkä sen tarttumapinta on sitten pienempi minulle, melko tyytyväiselle cisheteromiehelle. (Aina kun luen sanan cis, ajattelen vain ylennettyä c-nuottia. Olemassaoloni soi koko ajan pirteässä D-duurissa tai A-duurissa.) Synnytysjutut eivät sitten kuitenkaan ole minun genreni, vaikka ne eritavalla lukeekin nyt kun on ollut mukana prosessissa, samoin vaikkapa rintapumpun käytöstä Nelson ei ehkä kuitenkaan sano mitään mitä ei tulisi koettua ja jaettua pienen lapsen vanhempana. Ja kun nyt ryhdyin niin sanonpa vielä, että mielestäni Nelson ristiinleikkaa lapsensa syntymän ja kumppaninsa äidin kuoleman tarinoita tavalla, joka on oikeastaan enemmän korni kuin tenhoava, vaikka se hyvin onkin tehty.
Nyt seuraavan sanon sillä uhallakin, että se on vähän well actually -mansplainausta: Nelson ottaa teokselleen nimen antiikin Kreikan mytologiasta — mutta tekee sen väärin! Argonautit purjehtivat Arguksen tekemällä Argo-laivalla, jota sanottiin ensimmäiseksi laivaksi, jumalallisesti suunnitelluksi jne jne. Tähän laivaan Nelson ei viittaa, vaan siihen mikä yleisemmin tunnetaan Theseuksen laivana — siis ajatukseen siitä, että jos jostakin asiasta vaihtaa yksi kerrallaan kaikki sen osat, voiko se silti olla sama asia? Nelson ei ole yksin “mokansa” kanssa, vaan se selvästi periytyy Barthesilta, jota kirjassa muutenkin käytetään koko ajan. Ja todennäköisesti kyseessä ei ole edes “moka”, vaan kirjallinen halu tarttua iskevämpään sanaan, parempaan vertauskuvaan. Että keho tai identiteetti on jotain, jonka kyydissä ollaan, jolla seilataan. Että kirja ei kerro siitä asiasta joka on joko muuttumaton tai koko ajan muuttuva, vaan niistä ihmisistä jotka sen kyydissä seilaavat, niistä -nauteista. (Theseuksen laivan nimi joko ei ole säilynyt tai sitten niihin aikoihin laivoja ei ollut tapana nimetä.) Mutta vaikka valinta olisi tietoinen, perustelemattomana se häiritsee ärsyttävästi.
Ei pidä ajatella, etten olisi tavallaan pitänyt kirjasta paljonkin, huitaisin sen kolmelta istumalta alas viikonlopun aikana. Se on erittäin hyvin kirjoitettu ja sisältää kaikenlaista. Mutta ei se ehkä minulle ollut.
