Nosta katseesi, huomioi ympäristösi.
Puhelimen verkkoyhteyden palkit ammottavat tyhjyyttään, ja syke nousee. Ärsyttää ja hermostuttaa. Näin voi tuntea ihminen, joka on teknologiariippuvainen, ja jolle verkkoyhteys on oletusarvo. Ihmisen perustarpeita kuvaava Maslow’n tarvehierarkia saa kerroksiinsa aivan uudenlaisen ulottuvuuden teknologian tuomista vaatimuksista (4). Moni älylaitteita käyttävä kokee liiallisen käyttönsä ahdistavana, osittain johtuen pakonomaisesta tarpeesta tarkistaa uudet sosiaalisen median kanavien ilmoitukset tai työkavereiden lähettämät pikaviestit. Tavoitettavissa tulee olla aina, ja se luo paineita niin vapaa-ajalla kuin töissäkin. Vaikka nämä merkit ovat jo itsessään haitallisia jokaiselle riippuvuutta kokevalle, pysähdymme harvemmin pohtimaan millaisia seurauksia siitä on ympäristöllemme.
Teknologiariippuvuus on ongelma, jonka pitempiaikaisia seurauksia kukaan ei vielä voi täysin ennustaa. On jo olemassa sukupolvi, joka ei tiedä ajasta ennen sosiaalista mediaa, ja jotka eivät koe kyseisessä riippuvuudessa mitään epätavallista — tai tuskin edes ajattelevat käytöstään riippuvuutena. Ne, jotka kuitenkin muistavat tuon ajan ja ovat eläneet elämäänsä ilman jatkuvaa ilmoitusten täyttämää arkea, voivat kokea ilmiön hyvinkin ahdistavana. Sen ympärille on kehittynyt liiketoimintaakin: niin elämäntaito-oppaita kuin useita päiviä kestäviä retriittejä, joissa opetellaan ”yhdistymään uudelleen ympäristön kanssa” (3). Digitaalinen paasto voi toimia yhden viikonlopun ajan, mutta valtaosalle aktiivisia älylaitteiden käyttäjiä pitempiaikainen tauko voi tuntua tukalalta. Missä vaiheessa unohdimme nämä elämän perustaidot, jotka nyt tuntuvat yhä useammalle niin vaikeilta saavuttaa? Ja miten käytöksemme vaikuttaa ympärillä oleviin?
Käytämme keskimäärin yhden päivän viikostamme pelkästään älylaitteilla olemiseen (1). Se on valtava määrä aikaa, jonka voisi käyttää varmasti muuhunkin. Älylaitteilla voidaan tarkoittaa niin puhelinta, tablettia, tietokonetta kuin älykelloa. Mikä huolestuttavinta, vuonna 2014 Iso-Britannian lapsista jopa 65% oli sitä mieltä, että heidän vanhempansa viettävät liikaa aikaa älylaitteilla (2). Ilmiö ei siis kosketa pelkästään 1990-puolivälin jälkeen syntynyttä Z-sukupolvea, vaan jo laajempaa ihmisryhmää. Riippuvuuden määrittelystä tekee entistä hankalampaa sen laajan yleisön lisäksi sen subjektiivisuus, sekä ilmiön kohtalaisen lyhyt olemassaolo. On vaikea sanoa, kenellä on oikeus ja riittävä ymmärrys määritellä teknologiariippuvuuden kriteerit.
Vaikka teknologiariippuvuus koskettaakin käyttäjää itseään varsin paljon, on sillä valtava vaikutus myös käyttäjän ympäristöön. Se, miten itse koet käyttösi ei välttämättä kuitenkaan vastaa sitä, miten se välittyy muille. Amerikkalainen valokuvaaja Eric Pickersgill on saanut hyvin ikuistettua tämän käsitellessään älylaitteet pois kuvistaan projektissaan Removed. Kuvat tuntuvat omituisilta, vaikka todellisuudessa arkemme täyttyy juurin tämänkaltaisista tilanteista: ihmisistä kaduilla, metrossa, kahvilassa tai kaupassa älylaitteet käden jatkeena. Pickersgillin kuvissa kaikki näyttävät lamaantuneilta ja sisäänpäin kääntyneiltä, vaikka ikuistetut hetket voitaisiin luokitella hyvinkin sosiaalisiksi tilanteiksi.





Mikä sitten vetää vertoja näille sosiaalisille tilanteille, ja saa meidät unohtamaan kaiken ympärillä tapahtuvan? Suurin osa käyttää aikansa eri sosiaalisen median alustoilla kuten Instragramissa, Facebookissa, Twitterissä tai Snapchatissa. Toinen suuri yleistettävä käyttötarkoitus löytyy medianjakoalustoilta kuten YouTubesta, Spofitysta tai Netflixista. (5) Musiikki, kuva, video ja ääni laitteiden kautta tarjoavat samat ärsykkeet käyttäjälleen kuin reaalimaailman tapahtumat. Yksi tärkeä tekijä miten ne kuitenkin erottuvat toisistaan liittyy vuorovaikutukseen. Se joko kokonaan puuttuu älylaitteita käytettäessä, kuten videoita katsellessa, tai ilmenee täysin eri muodossa. Sosiaalisessa mediassa ihmisten seuraaminen ei vaadi välitöntä ja vastavuoroista reagoimista. Kuitenkin ihmisten kanssa kommunikoitaessa kasvotusten olemme tottuneet siihen, että käytökseemme reagoidaan. Pickersgillin kuvista voi nähdä, että älypuhelin sulkee ympäristön käyttäjiltään kokonaan pois.
Riippuvuuden määritelmä olisikin hyvä luoda subjektiivisten kokemusten lisäksi myös ympäristön vaatimusten pohjalta. Mikään ei tunnu yhtä pahalta, kuin huomiotta jääminen. Ainakin vielä yhteiskunnassamme välinpitämättömyys ja huomiotta jättäminen luokitellaan epäkohteliaaksi käytökseksi, mutta ehkä sekin muuttuu ihmisten käyttäessä yhä enemmän ja enemmän aikaansa katse näytössä.
Lähteet:
3. https://www.itstimetologoff.com/
4. Paasonen, Susanna (2015). As networks fail: affect, technology, and the notion of the user. Television & New Media 2015, 16(8), 701–716.
5. Saariketo, Minna (2019). Luento aiheesta Pushbacks & Detoxing. Aalto Yliopisto.

