Vihapuheen määrittely on osoittautunut hankalaksi, mutta silti se halutaan kriminalisoida — Mitä “vihapuhelainsäädännöstä” voisi seurata?
Pitäisikö vihapuheen olla rangaistava rikos? Tätä kysymystä on pohdittu Suomessa kuumeisesti jo vuosia. Kysymys on aiheuttanut päänvaivaa, koska vihapuheen määritelmään putoaa joukko kaikenlaisia ilmaisuja sanoista symboleihin. Vihapuheeksi mielletään usein esimerkiksi etniseen ryhmään, poliittiseen suuntautumiseen tai seksuaalivähemmistöön kohdistuvat solvaukset. Toisaalta vihapuheella on tarkoitettu myös julkisissa viroissa toimiviin kohdistuvaa häirintää ja kunnianloukkauksia.
Se, mikä mielletään vihapuheeksi, vaikuttaa riippuvan tilanteesta. Siitä, kuka sanoo ja mitä, missä ja milloin. Ovatko esimerkiksi yksityisessä viestiketjussa kirjoitetut solvaukset etnistä ryhmää kohtaan vihapuhetta? Muuttuuko tilanne, jos viestiketjuun kuuluu korkea-arvoisia viranomaisia? Entistäkin hankalamman tilanteesta tekee se, että monet vihapuheeksikin luokitelluista teoista, kuten vainoaminen, uhkailu, kiihottaminen kansanryhmää vastaan ja kunnianloukkaus löytyvät jo Suomen rikoslaista. Mikä siis olisi vihapuhelainsäädännön virka?
Tiukemman lainsäädännön kannattajat uskovat, että valvonta ja rangaistukset tekevät sosiaalisesta mediasta ja maailmasta turvallisemman ja tasa-arvoisemman. Lain puolustajat toivovat myös, että sosiaalisessa mediassa huolettomasti herjoja viljelevät käyttäjät joutuisivat anonyymien nimierkkiensä suojista vastuuseen. Suomeenkin on toivottu lakia, joka tekisi vihapuheesta virallisen syytteen alaisen rikoksen. Lainsäädännön kiristämistä ehdottanut asiantuntijatyöryhmä toivoi esimerkiksi, että lainsäädäntö mahdollistaisi puuttumisen ”maalittamiseen” rikosoikeudellisin keinoin. Maalittamisella tarkoitetaan henkilöön tai ryhmään kohdistuvaa, vihapuheen levittämiseen tähtäävää sosiaalisen median kampanjaa. Työryhmä vaati myös tiukempia toimia keskustelun mahdollistavilta verkkoalustoilta muun muassa siten, että verkkoalustojen käyttöehdot kieltäisivät “laittoman vihapuheen levittämisen”. Sisäministeriö julkaisi työryhmän 72-sivuisen raportin.
Tällaisia ehdotuksia on myös kritisoitu voimakkaasti, sillä niiden on koettu rajoittavan sananvapautta. Toimittaja Pekka Vahvanen kirjoittaa Nyt-liitteen kolumnissaan, että “vaikuttaa siltä, että lain kannattajilla on epämääräinen pyrkimys päästä eroon kaikesta ei-kivasta keskustelusta lain keinoin.” Vahvasen mukaan “vihapuhelain” seurauksena toimittajat ja poliittiset toimijat tottuisivat siihen, että kärkevistä kommenteista ja kirjoituksista nostettaisiin herkemmin oikeusjuttuja. Hän ennustaa, että järkevät kommentoijat jättäisivät yhä enemmän sanomatta, ja ”itsetarkoituksellisille provokaattoreille” jäisi siten entistä isompi areena. Hän myös uskoo, että provokaattorit eivät juuri piittaisi tuomioista. Tiedossa on jo esimerkkejä, joissa esimerkiksi kunnianloukkaustuomion saaneet kantavat oikeuslaitokselta saamaansa tuomiota ylpeydellä.
Myös ulkomailla on tartuttu toimeen vihapuheen kriminalisoimiseksi, etenkin verkossa. Saksassa astui vuonna 2018 voimaan laki, joka suitsii vihapuhetta sosiaalisessa mediassa. Sen pelättiin etukäteen johtavan tahattomaan sensuuriin tai sananvapauden rajoittamiseen. Lakia hanakasti ajanut Saksan oikeusministeri Heiko Maas ajautui lopulta lain myötä itsekin vastuuseen vanhoista sanomisistaan, kun hänen seitsemän vuotta vanha Twitter-viestinsä tulkittiin tuoreen lain perusteella vihapuheeksi ja poistettiin viestipalvelusta. Myös lainsäätäjille näyttää olevan epäselvää, mikä on vihapuhetta.
