#IamSyrian — Zakariyan tarina

Minun nimeni on Zakariya. Olen 26-vuotias ja kotoisin Homsista, Syyriasta. Asun nyt Tanskassa kahden nuoremman veljeni, Issamin ja Mohammedin kanssa.

Ennen sotaa koko perheeni oli koossa, nyt sodan takia olemme erillämme ympäri maailmaa. Olen kuitenkin onnellinen, että olemme kaikki turvassa. Toivon, että saamme vielä joskus olla yhdessä, kuten aina ennen Ramadanin aikaan.

Syyriassa meillä oli kaikkea, mitä voi kuvitella. Perheeni omisti kaksi tehdasta. Kotonani oli lemmikkeinä kissoja ja koiria, lintuja ja hevosia. Äitini valmisti terassillamme uunissa leipää, se oli niin herkullista. Hän on niin hyvä leipomaan leipää.

Zakariya (keskellä) veljensä Issamin (vasemmalla) ja Mohammedin kanssa. Kuva: Ingrid Ernø

Meillä oli kaikkea, mitä halusimme, mutta nyt kaikki on tuhottu. Meillä ei ole kotia, meillä ei ole mitään. Nyt voin vain keskittyä ajattelemaan, että ainakin olemme kaikki turvassa. Vuonna 2012 tehtaamme otettiin haltuun. Emme voineet sille mitään, sellaisessa tilanteessa ei voi edes sanoa mitään. Elämäsi on uhattuna ja haluat suojella sitä.

Opiskelin yliopistossa Turkissa. Kun perheeni menetti tehtaat, minulla ei ollut enää varaa opiskella ja minun täytyi lopettaa. Sen jälkeen en enää tiennyt mitä tehdä, yritin löytää töitä selviytyäkseni.

Halusin tehdä jotain auttaakseni ihmisiä Syyriassa. Halusin auttaa ystäviäni ja perhettäni — ja kaikki syyrialaiset ovat perhettäni.

Ajoin Syyriaan rajan yli ambulanssia ja vein lääketarvikkeita sekä ruokaa ihmisille. Ostin ruoan syyrialaisilta toreilta enkä Turkista, sillä syyrialaisten kannalta oli parempi, että ostimme heiltä. Yritimme viedä ihmisille kaikkein tärkeimpiä ruokatarvikkeita, kuten oliiviöljyä, sokeria ja teetä.

Zakariya asuntonsa edustalla.​ Kuva: WFP/Ingrid Ernø

Kun palasin ensimmäistä kertaa Syyriaan, se oli vaikeaa. Monet rakennukset olivat romahtaneet, ihmiset olivat köyhiä. On raskasta nähdä ihmisiä, joilla ei ole mitään.

Joskus minusta tuntuu, että haluan itkeä. Ette voi kuvitella sitä kaikkea. Joillain ihmisillä ei ole mitään syötävää. Se on todella niin vaikeaa, etenkin kun katsoo lapsia.

Silti ihmiset yllättivät minut. Kaikesta huolimatta monet heistä olivat onnellisia. He hymyilivät koska olivat yhä elossa. He vitsailivat ja nauroivat. Kun vierailin heidän kodeissaan, kuulimme räjähdyksiä. He osasivat kertoa äänen perusteella millainen räjähde oli kyseessä ja kuinka lähelle se iskisi. Sitten he saattoivat todeta, että ”ei hätää, se on kaukana” ja jatkaa vitsailuaan.

Kun vein ihmisille ruokaa ensimmäistä kertaa, olin hyvin hermostunut. Mitä minun kuuluisi sanoa heille? Halusin näyttää, että olen aivan kuten hekin. En tiennyt miten koputtaa ihmisten oviin ja pyytää heitä ottamaan ruokaa. On vaikeaa kuvitella miltä heistä tuntui ottaa ruoka-apua vastaan. He olivat iloisia ja häpeissään, samanaikaisesti. Niin olin minäkin.

Antaminen merkitsee minulle paljon. Kun ihmiset saavat ruokaa, he tuntevat elävänsä ja voivat tehdä jotain. Ruoka on tärkein lahja elämässä, sillä se on elämä.

Video: WFP/Ingrid Ernø

Matkani alkoi heinäkuussa 2015, sillä en voinut enää auttaa Syyriassa. En saanut töitä enkä voinut opiskella. Tarvitsin todistuksen yliopistostani, mutta en saanut sitäkään, sillä se maksoi. Koko elämäni pysähtyi. Siksi päätin lähteä Eurooppaan aloittaakseni elämäni uudelleen.

Matkustin ensimmäiseksi Izmiriin ja löysin salakuljettajan, joka lupasi viedä minut Mytiliniin Lesbosken saarelle Kreikkaan. Kysyin kuinka monta ihmistä veneeseen otettaisiin. Hän sanoi 20. Hän sanoi myös, että vene on vanha, mutta iso ja hyvä.

Kun menimme rantaan yöllä, näin ainakin 35 aikuista ja kymmenkunta lasta. Vene oli noin kahdeksan metriä pitkä, sen reunat olivat hyvin matalat ja lähellä vesirajaa. En pelännyt itseni puolesta, mutta olin huolissani veljistäni. He olivat ainoa asia, josta välitin.

Zakariya sekä hänen veljensä Mohammed (vasemmalla) ja Issam (oikealla). Kuva: WFP/Ingrid Ernø

Salakuljettaja otti minut viereensä istumaan, osoitti etäällä horisontissa kajastavaa valoa ja sanoi, että suuntaamme sitä kohti. Hän käski minun ohjata venettä. Sitten hän hyppäsi mereen ja ui takaisin rantaan, hyläten meidät veneeseen.

Vene kulki hyvin hitaasti sillä meitä oli niin monta. Moottori oli pieni ja vanha, se pysähtyi aina kymmenen minuutin välein ja meidän täytyi käynnistää se uudelleen. Lopulta lyhyeksi tarkoitettu matka kesti yli kymmenen tuntia.

Ihmiset sanoivat, että Tanska olisi hyvä määränpää minulle ja veljilleni. Nyt asumme jaetussa asunnossa Solrødin kunnassa Tanskassa.

Kaikki täällä tuntuu olevan tuurista kiinni: Millaiseen asuntoon päädyt asumaan, kauanko sinun täytyy odotaa vastausta virkailijoilta, millaisia haastattelijasi ovat ja kuka on tulkkisi, mihin kuntaan päädyt.

Zakariya takapihallaan Tanskassa. Kuva: WFP/Ingrid Ernø

En ole tanskalainen ja minuun sattuu, kun ajattelen olevani pakolainen. Tietysti asiamme ovat nyt paljon paremmin, mutta mihin jatkan tästä? Jos olet pakolainen, ihmiset katsovat sinua kuin olisit vähempiarvoinen… Mutta minä en ole. Olin rikas. Minä opiskelin, minulla oli työpaikka, minulla oli kaikkea. Olen aivan kuten sinä. Mutta sitten sota alkoi. Se ei ole minun syyni, enkä minä ole vähempiarvoinen kuin sinä. Ihmisten tulisi ymmärtää tämä.

Kirjoittanut: WFP/Katrine Jensen

One clap, two clap, three clap, forty?

By clapping more or less, you can signal to us which stories really stand out.