Sulle, joka jäit ilman koulupaikkaa

Se on hirveä. Se koko vartalon läpi tulvahtava pettymyksen tunne, kun et näe sun nimeä valittujen listalla. Hetki sitten se sama tunne oli vielä täynnä jännitystä ja epätietoutta tulevasta. Noin vain haihtuu stressihormonien mukana ilmaan se kaikki, mitä olit seuraavalta vuodelta toivonut. Siinä sitten keräilet hajonneita osia itsestäsi samalla, kun luet facebookista toisten riemunkiljahduksia uusista opiskelupaikoista. Helpostihan sitä alkaa etsiä kaikenlaisia vikoja itsestään.

Opiskelen tällä hetkellä Haaga-Helian Vierumäen yksikössä liikunnanohjaajaksi. Päästessäni sisään hakijoita oli 2200 ja aloituspaikkoja 60, joka lyhyellä matikalla laskettuna on 2,75% kaikista hakijoista. Näin konkreettisesti ajateltuna se tuntuu aivan käsittämättömältä, että olen ikinäkään päässyt kouluun sisään. Enkä mä sinne ykkösellä itseäni lennättänyt, en todellakaan.

Ennen viime vuotta tilanne oli hieman erilainen. Kun 23-vuotiaana haet ensimmäistä kertaa sellaiseen kouluun, jonka pääsykokeissa ei vain istuta ja tuijoteta vuoroin kelloa ja vuoroin lyijykynän sotkemaa paperia, saattaa koko suoritus epäonnistua ihan vain jännityksen takia. Itse olin kauhusta naama valkoisena koko päivän, enkä tietenkään kuullut nimeäni ensimmäiseltä päivältä jatkoon päässeiden listalla.

Olin niin pettynyt. Monen epätoivoisen pänttäysvuoden jälkeen tiesin vihdoin mille alalle haluan hakeutua. Laitettuani lähemmäs 3000 euroa samana keväänä liikunnanohjauksen peruskurssiin siinä toivossa, että sen avulla saisin opiskelupaikan ja se maksaisi itsensä vielä joskus takaisin, tunsin tulleeni huijatuksi. Mitä jos en vain kelpaa tähänkään kouluun? Toisaalta en tiennyt kenelle olin vihainen, sillä kompastuin vain ja ainoastaan omaan hermoiluuni.

Vaikka pääsykokeiden jälkeen tunsinkin itseni maailman suurimmaksi luuseriksi ja helpointa olisi ollut vain hukuttautua itsesääliin, en tehnyt sitä kovin kauaa. Seuraavan vuoden vietin jälleen maksullisella koulunpenkillä lukien terveystieteen ja liikuntalääketieteen perusopintoja ja valmistuinhan siinä ohella myös personal traineriksi. Hyvien arvosanojen myötä itseluottamus kasvoi kovaa vauhtia ja päätin, että tänä vuonna en jää ilman opiskelupaikkaa. Niinpä kiersin kyseisenä keväänä kahdeksan eri opinahjon pääsykokeet ja loppujen lopuksi kutsu Vierumäelle sujahti postiluukusta.

En halua hehkuttaa omaa suoritustani sisäänpääsystä, vaan antaa toivoa kaikille niille, jotka saivat pettyä tämän vuoden pääsykoetulosten saavuttua. Mä tiedän tasan tarkkaan, miltä tuntuu olla se tyyppi, joka katselee sivusta muiden pakatessa laukkuja ensimmäistä yliopiston luentoa varten. Se tyyppi, jolla ei ole mitään annettavaa keskustelulle, jossa vertaillaan opiskelijalounaiden hintoja tai harjoittelupaikkoja. Pahimpia ovat kyselyt sun tulevaisuudesta. “Opiskeletko sä jo jotain?” ja “Eikös sinne ole ihan hirveän vaikea päästä?”, ärsyttivät itseäni aikanaan aivan suunnattomasti. Miksi muille pitäisi selitellä tai todistella jotain?

Nyt tämän kevään pääsykoerumba on kuitenkin taputeltu ja sun pitää vain ottaa vastaan se kaikki. Älä kuitenkaan unohda suunnata samalla katsettasi siihen hetkeen, kun voit vastata kyselijöille opiskelevasi juuri siellä mihin olet halunnut päästä ja mitä varten olet tehnyt hullun lailla töitä. Tällä hetkellä mä voin sanoa, että kaikki ne kokemani pettymykset ovat olleet vaivan arvoisia ja olen jopa kiitollinen siitä, etten ole aiemmin päässyt opiskelemaan. Nyt mä olen valmis kohtaamaan kaiken, sekä hyvässä että pahassa, sillä tiedän olevani matkalla oikeaan suuntaan.

Mun ohjeeni sulle on, että älä vaan ikinä luovuta. Tuolla tulevaisuudessa on jossain se päivä, kun on sun vuoro hehkuttaa uutta opiskelupaikkaa. Siihen asti sun pitää vain uskoa omiin kykyihisi ja tehdä töitä niiden hiomikseksi. Matkalla mestariksi opit itsestäsi ihan hurjasti ja tajuat kaiken menneen juuri niin kuin pitääkin, uskoitpa sitten kohtaloon tai sattumaan.

Sonja

One clap, two clap, three clap, forty?

By clapping more or less, you can signal to us which stories really stand out.