Miten media muuttaa opettajuutta?
Teksti pohjautuu Sote-Peda -seminaarissa 4.2.2016 pitämääni esitykseen.
Minulla on kolme lasta. Vanhin heistä on 12-vuotias, keskimmäinen täyttää kohta kymmenen, ja nuorin on neljä. Kahden nuorimman välissä mediassa tapahtui valtava muutos. Keskimmäinen oli ehdollistunut siihen, että lastenohjelmat alkoivat TV2:ssa viideltä. Kuopus taas osasi kaksivuotiaana täpätä tabletilta auki Netflixin ja valita ohjelmansa.
Kun minä itse olin neljävuotias, lempisarjani oli Dallas. Se tuli perjantai-iltaisin kahdessa osassa ennen ja jälkeen kymmenen uutisten. Sain katsoa aina ensimmäisen puolikkaan. Se oli huutava vääryys, koska puolet jaksosta jäi aina näkemättä. Ei ollut vielä videonauhureita. (Jälkikäteen ajatellen en ymmärrä, miksi nelivuotias ylipäätään sai katsoa edes sitä ensimmäistä puolikasta.) Yhtä kaikki, se oli yhtenäiskulttuurin aikaa. Kaikki tiesivät Dallasin.
Se yhtenäiskulttuuri on murentunut johdonmukaisesti, ja suurin muutos tapahtui juuri kahden nuorimman lapseni syntymien välissä. Silloin perustettiin Facebook. Silloin siirryttiin television katselusta ja ohjelmien tallentamisesta tilausvideopalveluihin. En edes muista, koska olisin viimeksi istunut television ääreen katsomaan sillä hetkellä ruudusta tulevaa ohjelmaa.
Yhtenäiskulttuurin mureneminen näkyy toki muuallakin kuin mediassa, mutta elämme mediakeskeisessä yhteiskunnassa.
Olin vuonna 2009 innovaatiojournalismin konferenssissa Piilaaksossa Stanfordin yliopistossa. Pöydässä viereinen nainen kertoi, että käyttää Twitteriä ainoana uutislähteenään. Kuuntelin suu auki ja ihmettelin, mihin olin joutunut — Suomessahan moni sanomalehtikustantaja uskoi vielä tuolloin, että suomalainen tilaa sanomalehtensä vastedeskin paperisena kotiin.
Nyt mekin elämme siinä vaiheessa, että nuoriso ei välttämättä koskaan lue uutista alkuperäislähteestään, vaan seuraa maailman tapahtumia oman somesyötteensä välityksellä. Samanmielisten kuplassa on mukava ja helppo olla, ja maailmankuva voi vääristyä pahan kerran.
Some vaikuttaa opettajienkin elämään. Se pakottaa miettimään myös oman ammatti-identiteetin rajat. Luodako erikseen työ- ja yksityisprofiiilit? Mitä jos opiskelija pyytää kaveriksi? Entä entinen opiskelija? Hämärtääkö some työn ja vapaa-ajan välisen rajan? Some-viestintä vaatii tarkkuutta ja hereillä oloa, ja mokia voi silti sattua. Tuttu opettaja oli laittamassa läheiselleen WhatsApp-viestiä, mutta lähettikin sen vahingossa maahanmuuttajista koostuvalle opiskelijaryhmälleen. Sanakirjasovellusten avulla maahanmuuttajat sitten käänsivät hänen viestiään: Minusta sun perse ei oo iso, se on lihaksikas.
ENSIMMÄINEN PÄÄTELMÄ: KUN MEDIA MUUTTAA MEITÄ KAIKKIA, MITEN SE SIIS VOISI OLLA MUUTTAMATTA OPETTAJUUTTA?
Opettajan asema on muuttunut monesta syystä, ja media on niistä yksi sekä syy että seuraus. Joku saa tietää jälkikäteen, että opiskelija on lähettänyt salaa Periscope-lähetystä hänen opetuksestaan. Toinen saa lukea Suomi24:sta suorasukaisia arvioita ulkonäöstään. Kolmas joutuu Facebookissa opiskelijan vanhemman vihakampanjoinnin kohteeksi.
Nykymaailmassa jokainen voi olla julkaisija, ja jokaisella on hallussaan ”totuus”. Tämä koskee meitä kaikkia, niin potentiaalisina julkaisijoina kuin julkaisujen kohteina. Eletään aikana, jolloin huonoa asiakaspalvelua saanut asiakas ei välttämättä sano asiasta sanallakaan itse tilanteessa, mutta postaa myöhemmin someen täyslaidallisen, täytenä yllätyksenä. Opettaja vain on tässä suhteessa hankalammassa asemassa kuin esimerkiksi vaatekauppias, sillä opettajalla ei juuri koskaan ole mahdollisuutta osallistua keskusteluun eikä puolustaa itseään, kertoa totuutta.
Nämä ovat kuitenkin tilanteita, joiden syntyyn voi aika vähän itse vaikuttaa. Paras keino on pyrkiä hoitamaan työnsä kunnialla.
Toinen asia on sitten se, miten media voi muuttaa opettajan asemaa opettajan omasta aloitteesta. Kyse on tosi isosta paradigman muutoksesta, jossa medialla on välinearvo, ei itseisarvoa. Se tosin huomataan usein vasta jälkikäteen.
Yksi esimerkki on tämä Padlet (luennon ajan valkokankaalla oli avoinna Padlet-taulu). Näppärä pieni sovellus. Madaltaa mahtavasti osallistumisen kynnystä, kun voi kertoa mielipiteensä joutumatta puhumaan kaikille ihmisille. Ei edes tarvitse välttämättä paljastaa, kuka on. Hiljaisetkin voivat saada äänen.
Mutta otinhan minä ihan hirveän riskin, kun päätin, että jätän pitkään valmistelemani Prezi-esityksen käyttämättä ja laitankin sen sijaan seinälle vain tosi ison tyhjän taulun. Luovuin samalla koko tilanteen hallinnasta. Jos ottaa tällaisen työkalun käyttöönsä, on oltava valmis reagoimaan saamaansa palautteeseen, muuten interaktiivisuus jää toteutumatta eikä koko työkalun käytössä ole mitään järkeä.
Halusin ottaa sen riskin, koska tiesin, että yleisössä istuu valtava määrä kokemusta ja osaamista. Aina ei ole tarkoituksenmukaista tai edes mahdollista laittaa kiertoon mikkiä ja antaa jokaisen kertoa omia kokemuksiaan vaikkapa somen käytöstä, mutta tämän työkalun avulla voi silti kerätä niitä. Ja ne jäävät talteen, ja niihin voi palata myöhemmin.
Niin se vain on, että uudet mediamuodot ovat naula autoritäärisen opettajan arkkuun. Jo opettajan oman uskottavuuden takia. Sen sijaan, että yrittäisi esittää asiantuntijaa kaikissa uusissa sosiaalisen median sovelluksissa, joita syntyy kuin sieniä sateella, voi ja pitää kysyä nuorilta. Jos videon tekeminen tuntuu vieraalta ja hankalalta, ryhmässä voi olla tubettaja, jolla on varmasti annettavaa. Tai ehkä toisessa ryhmässä on tubettaja, jonka voit lainata tutoriksi omaan ryhmääsi? Et menetä uskottavuuttasi, vaan päinvastoin, kasvatat sitä.
Se sana, jonka ympärillä tässä jo kovasti kierrellään, on tietenkin avoimuus. Me olemme opettajina hyvin tottuneita pitämään kiinni autonomiastamme. Viisi opettajaa saattaa opettaa samoja sisältöjä, mutta jokainen tekee ihan itse omat materiaalinsa. Jakaminen, oven avaaminen, toisen opettajan sisään päästäminen, kontrollista hellittäminen − niin vaikeita asioita! Tunnistan sen itsessänikin: oman tutkimuksen tuloksia on paljon helpompi jakaa ja esitellä julkisesti kuin opetusmateriaaleja. Tutkimusasetelma luo minulle turvan: riittää, että tiedän asiasta näiden rajojen sisällä. Opettajana sen sijaan pitäisi tietää, no, kaikki. Voinko asettua julkisesti opettajan asemaan? Olenko riittävä? Entä jos paljastun?
TOINEN PÄÄTELMÄ: MEDIA MURENTAA AUKTORITEETTEJA. MONIN TAVOIN. AUTORITÄÄRISEN PEDAGOGIIKAN AIKA ON AUTTAMATTA OHI.
Uudessa opetussuunnitelmassa on koodaamista, ja tieto- ja viestintätekniikka on nostettu merkittävään asemaan. Käytännössä asiat vain harvemmin menevät kuin elokuvissa.
Rouva Opettaja julkaisi viime viikolla Mediumissa osuvan Pilipalisaatio-tekstin. Jutussa ja leikkimielisessä testissä nostetaan esiin ainakin peruskoulun opettajille tuttuja kokemuksia:
Luokkaasi on tuotu aktiivitaulu, eikä kukaan kysynyt sinulta tarvitsetko sellaista.
Sinua kielletään käyttämästä parempaa (ja ehkä ilmaista) palvelua tai laitetta, koska koulullasi on tärkeä lisenssi ostettuna.
Sähköinen järjestelmä on otettu kunnassa käyttöön kehitysprojektina, ja vaikka projekti olisi julistettu valmiiksi, sinusta tuntuu siltä, että se on vielä alkutekijöissään.
Kovin tutulta kuulostaa. Koulun digitalisaatio muuttuu pilipalisaatioksi, kun opetusta koskevia päätöksiä tehdään ihan jokin muu kuin pedagogiikka edellä.
Miten media ja digitalisaatio sitten pitäisi ottaa haltuun? Mitä opettajien pitäisi opettaa?
Pitkään digiasioita opettajan työhön soveltanut kiltakoulujen kehittäjä Jari Välkkynen ammattiopisto Tavastiasta esitti kysymykseeni aika radikaalin vastauksen: hän sanoi, että substanssin opettaminen tulee tärkeysjärjestyksessä vasta kolmantena. Mitä hän sitten pitää substanssia tärkeämpänä?
Ensinnäkin elinikäisen oppimisen taitoja ja oppimaan oppimisen opettamista. Tähän on helppo yhtyä. Monilla aloilla substanssi muuttuu niin kovaa vauhtia, että olisi ehkä viisasta määritellä opiskelijoille vain tietty pohjakonteksti ja sen jälkeen keskittyä antamaan heille opiskelu- ja tiedonkäyttötaitoja. On ihan perusteltua, ettemme edes yritä muistaa ulkoa kaikkea, mikä työhömme liittyy. Olennaista on, että osaamme etsiä perusteltua sisältöä kun sitä tarvitsemme. Älkääkä tulkitko väärin: minä kyllä heitin viime viikolla lapseni ovesta ulos, kun löysin hänet katsomasta puhelimeltaan, millainen sää sillä hetkellä oli.
Toiseksi tärkeimpänä opetussisältönä Välkkynen pitää ymmärrystä oman digitaalisen jalanjäljen merkityksestä, niin hyvässä kuin pahassa.
Ja vasta kolmantena tulee siis substanssiosaaminen. Tätä hän perustelee sillä, että hyvin harvat nykyisistä opiskelijoista viettävät koko työuransa samalla alalla, joten uuden tiedon etsimisen ja soveltamisen taidot tulevat entistä tärkeämmiksi osata ja hallita.
Välkkysen kanssa ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta hänen ajatuksiaan kannattaa silti miettiä. Ja ovatko ajatukset lopulta niin radikaaleja kuitenkaan? Kaikki kolme kohtaa kytkeytyvät toisiinsa, ja kahteen ensimmäiseen tarvitaan joka tapauksessa sisältöä: luontevimmin siis substanssisisältöä. Mitkä ovat oman alan tärkeimpiä tiedonlähteitä? Millaista lähdekriittisyyttä sotealalla toimiva erityisesti tarvitsee? Entä mitä rajoituksia sotealalla työskentely asettaa sosiaalisessa mediassa toimimiselle? Mikä on tietosuojassa olennaista? Puhutaan valtavista asioista, joita yhden ihmisen ei ole pakko hallita. Näitä aiheita varten on omia asiantuntijoitaan.
Ehkä parhaita tarinoita ovat ne, joissa koulutusyhteisölle on annettu digitalisaatioon liittyvä tavoite. Yhteisö suhtautuu siihen nihkeästi, mutta päättää, että jos tämä kerran on pakko tehdä, niin tehdään sitten kunnolla. Suunnitellaan, kartoitetaan tarpeita, pohditaan miten erilaiset laitteet ja sovellukset voisivat olla hyödyksi. Kuin varkain yhteisö motivoituu. Jossain vaiheessa huomataan, että koko toiminta on muuttunut: yksin tekemisestä on siirrytty yhteistoimintaan, materiaaleja jaetaan, sisältöjä suunnitellaan yhdessä, opiskelijoita kuunnellaan. Pedagogiikka on muuttunut, ja se digitaalisuus, joka tuntui ensin vievän kaiken huomion ja täyttävän koko tilan, onkin toiminut juuri siinä roolissa, joka sille kuuluukin: välineenä.
KOLMAS PÄÄTELMÄ: KYLLÄ MEDIA MUUTTAA OPETTAJUUTTA, MUTTA SE EI KOSKAAN SAISI TEHDÄ SITÄ ITSEISARVOISESTI.
KAIKKI ALKAA PEDAGOGIIKASTA, JA KAIKKI PÄÄTTYY PEDAGOGIIKKAAN.
Lassila-Merisalo on ohjannut, opettanut ja kouluttanut ihmisiä parivuotiaista eläkeläisiin, muttei ole koskaan toiminut kokopäiväisenä opettajana. Hän haastatteli nimeltä mainitun Jari Välkkysen lisäksi yhtätoista muuta opettajaa tämän esityksen taustaksi.
