Deduktiivinen tiede
Itävaltalaisen taloustieteen historialliset juuret
Toinen aristoteelinen seikka vaikutti suuresti itävaltalaisiin, ja onneksi tämä on onneksi helpommin osoitettavissa. Itävaltalaiselle taloustieteelle ominainen menetelmä, joka huipentui Misesissä, on deduktio. Lähtökohtana on itsestään selvä peruslause eli aksiooma (“ihminen toimii), ja muutaman apuoletuksen avulla voidaan dedusoida koko ihmisen toimintaa koskeva tiede.
Mistä tämä tiedekäsitys on peräisin? Vaikka, kuten aiemmin mainitsin, aatehistoriassa on hyvin vaikea osoittaa suoria vaikutuksia, mielestäni ei ole sattumaa, että ajatus deduktiivisesta tieteestä löytyy Aristoteleen teoksesta Toinen analytiikka. Aristoteles esittää, että täydellisen tieteen on lähdettävä liikkeelle itsestään selvästä aksioomasta ja deduktion avulla muodostettava koko tieteenalan laajuus. Usein olosuhteet pakottavat käyttämään pelkkiä empiirisiä hypoteeseja, mutta tämä on vain väline tavoitteen saavuttamiseksi.[1]
Empiirinen tiede on olemassa sijaistieteenä todellista tiedettä varten, jonka pitää perustua deduktioon. Brentanon ja muiden elvyttäessä aristoteelisen ajattelun, monet Itävallan yliopistoista omaksuivat tämän näkemyksen 1800-luvun lopussa.
Aristoteles käsittelee itsestään selvien periaatteiden välttämättömyyttä myös Nikomakhoksen etiikassa. Hän huomauttaa, että perustellakseen jonkin arvostelman, hän tavallisesti viittaa toiseen arvostelmaan. Mutta jos asia jätetään sikseen, tehtävä ei ole vielä loppu. Mikä puolestaan oikeuttaa alkuperäisen väittämän tueksi esitetyn arvostelman? Ilmeisesti voidaan viitata vielä toiseen arvostelmaan, mutta tällainen kiertely ja kaartelu ei voi jatkua loputtomiin.
On lähdettävä liikkeelle yhdestä tai useammasta itsestään selvästä aksioomasta, jotka toimivat oikeutuksen perustana. Ellei näin tehdä, arvostelmien tueksi esitetyt perustelut jäävät leijumaan ilmaan. Joko perusteluja kasataan loputtomiin tai argumentoidaan kehässä. Jälleen kerran yhteneväisyys itävaltalaiseen menetelmään on selvä. Prakseologia perustuu toiminnan aksioomaan, joka itsessään ei vaadi perusteluja tai todisteita.
Tässä yhteydessä on huomattava yleinen virhe. Oikeuttamista koskevasta regressioargumentista ei seuraa, että argumentit on aina johdettava vain yhteen aksioomaan. Argumentti osoittaa vain, että perusteluiden ketjun aloittaminen edellyttää vähintään yhtä itsestään selvää periaatetta. Mutta mikään argumentissa ei sinänsä rajoita näiden periaatteiden lukumäärää.
Jos väitettäisiin, että perustelujen äärettömän regression välttämiseksi on palauduttava yhteen ainoaan aksioomaan, argumentti olisi virheellinen. Väite olisi lyhyesti sanottuna se, että koska jokainen lause, joka ei ole itsestään selvä, vaatii perustelun, on oltava jokin toinen peruslause, joka on “ydinperusta”, jolla kaikki muut perustellaan. Tämä vastaa “argumenttia”, jonka mukaan koska kaikilla on isä, joku on kaikkien isä. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa.
Väitettäessä jonkin arvostelman olevan itsestään selvä, se ei tarkoita, että voisimme vedota psykologisen kokemuksen luomaan varmuuteen arvostelman tueksi. Jos toimittaisiin näin, ei nimenomaisesti esitettäisi, että arvostelma on itsestään selvä, koska sen todistaminen tässä tapauksessa riippuu jostakin muusta eli tässä tapauksessa psykologisesta kokemuksesta. Sillä, onko ihmisellä gestalt-psykologian tapainen “ahaa!”-kokemus, kun hän ymmärtää arvostelman itsestäänselvyyden, ei ole olennaista.
Tämä on tärkeä asia, koska nykyajan hermeneutikot väittävät toisiaan, että prakseologian itsestään selvät aksioomat ovat todellisuudessa tietyn yhteisön hyväksymiä periaatteita. Tämä lähestymistapa on vain muunnelma psykologisesta harhaluulosta, jota jo edellä tarkasteltiin. Se, hyväksyykö tietty ryhmä arvostelman aksiooman, eroaa siitä, onko aksiooma itsestään selvä.
Olen tähän mennessä esittänyt itävaltalaisen taloustieteen deduktiivisen menetelmän palautuvan Aristoteleen ajatteluun. Mutta mieleen tulee selvä vastaväite. Kun tarkastellaan itävaltalaisen taloustieteen kolmatta suurta hahmoa, Ludwig von Misesiä, Aristotelesta ei ole mailla halmeilla. Sen sijaan Mises turvautuu selvästi uuskantilaiseen terminologiaan: erityisesti hän kutsuu itävaltalaisen taloustieteen arvostelmia synteettisinä a priori -totuuksina. Toiminnan aksioomassa oletetaan vapaa tahto, mutta se on Misesille vain postulaatti. Mises ei esitä lakia noumeenisesta maailmasta. Hänen mielestään ei voi sulkea pois sitä mahdollisuutta, että tiede jonain päivänä osoittaa, että kova determinismi on totta. (Kummallista kyllä, Mises kääntää asian Kantia vastaan, joka ajatteli, että olemme fenomenaalisesti determinoituneita mutta noumeenisesti vapaita.)
En aio käyttää tähän esitettyyn vastaväitteeseen kovin paljon aikaa. Vaikka Mises todellakin turvautuu kantilaiseen kielenkäyttöön, hänen argumenttinsa eivät ole riippuvaisia Kantin filosofisesta järjestelmästä. Kun Mises käyttää esimerkiksi ilmaisua “synteettinen a priori arvostelma”, se tarkoittaa yksinkertaisesti arvostelmaa, joka on välttämättä tosi eikä tautologinen. Ne, jotka pitävät aristoteelista lähestymistapaa parempana, voivat helposti kääntää Misesin terminologian itselleen sopivampaan muotoon.
Misesin tärkein teko meidän kannaltamme ei ollut hänen kantilaisessa pintakerroksessaan. Pikemminkin 1920-luvulla syntynyt filosofien ryhmittymä, loogiset positivistit, kehittivät oppeja, jotka uhkasivat heikentää itävaltalaista järjestelmää. Heidän näkemyksensä, sikäli kuin ne koskivat Misesin järjestelmää, eivät asettaneet hänen taloustiedettään, vaan heillä oli jotain hampaan kolossa deduktiivista menetelmää koskien. Misesin kohdalla huomiomme ei siis keskity niinkään häneen vaikuttaneisiin filosofeihin, vaan niihin, jotka hyökkäsivät hänen ajatteluaan vastaan. Vastauksessaan näihin hyökkäyksiin Mises kehitti ja selvensi itävaltalaista lähestymistapaa edelleen.
Loogiset positivistit eli Wienin piiri kokoontui Wienin yliopiston filosofian professorin Moritz Schlickin johdolla. Vaikka Schlick johti ryhmittymää, hänen näkemyksensä eivät kaikilta osin olleet Wienin piirille ominaisia. Hän esimerkiksi uskoi etiikan olevan tiedettä, kun taas useimmat loogiset positivistit pitivät eettisiä väittämiä empiirisesti merkityksettöminä. [2]
Ryhmän luultavasti filosofisesti merkittävin jäsen oli Rudolf Carnap, joka oli syntynyt Saksassa mutta muuttanut Wieniin. Ironisesti Ludwig von Misesin veli Richard von Mises oli Wienin piirin jäsen, samoin kuin Karl Menger, itävaltalaisen koulukunnan perustajan poika. Eräs jäsenistä, Felix Kaufmann, otti osaa myös Ludwig von Misesin seminaariin. Kuitenkin hän, kuten kaikki Wienin piirin jäsenet, vastustivat voimakkaasti Misesin deduktiivista lähestymistapaa taloustieteeseen.
Wienin piiri ei ollut perustamisvaiheessaan kovin vaikutusvaltainen. Eric Voegelin, joka eli Wienissä 1920–1930-luvuilla, kertoi minulle kerran, että loogisia positivisteja pidettiin yleisesti omituisina ja mielenvikaisina. Voegelinin omat antipatiat Wienin piiriä kohtaan ehkä värittivät hänen mielikuviaan, mutta hänen näkemyksensä on kuitenkin merkittävä. Piirin vaikutusvalta kasvoi huomattavasti Adolf Hitlerin noustua valtaan vuonna 1933. Euroopan poliittinen tilanne, joka huipentui Itävallan liittämiseen Saksaan maaliskuussa 1938, pakotti useimmat loogiset positivistit maanpakoon. Monet heistä päätyivät Yhdysvaltoihin ja pääsivät merkittäviin virkoihin suurissa yliopistoissa. On pitkälti loogisten positivistien ansiota, että useimmat yhdysvaltalaiset taloustieteilijät hylkäävät prakseologian. He pitävät Misesin lähestymistapaa vanhanaikaisena ja skolastisena, joka ei muka vastaa tieteellisen filosofian perusteita.
Loogisen positivismin ydin voidaan tässä yhteydessä tiivistää varsin yksinkertaisesti. Kaikkien empiiristen väitteiden, toisin sanoen maailmaa koskevien väitteiden, on oltava testattavissa. Jos väittämää ei voida testata, sillä ei ole empiiristä merkitystä. Positivistit tarkoittivat “testattavuudella” tai “todennettavuudella” (verifioitavuus) “aistein havaittavuutta”. Tämä on kuuluisa merkityksen todennettavuus- eli verifikaatiokriteeri, josta muodostui Wienin piirin tunnetuin periaate.
Voidaan heti huomata, että itävaltalaisen taloustieteen rakennelma on suurissa vaikeuksissa, jos verifikaatiokriteeri hyväksytään. Misesin mukaan taloustieteen arvostelmat ovat välttämättä totta. Mutta välttämättömät totuudet eivät loogisten positivistien esittämien näkemysten mukaan voi antaa informaatiota maailmasta. Ainoastaan arvostelmat, jotka voivat olla olosuhteista riippuen sekä totta että epätotta, ovat informatiivisia. Arvostelmat, joiden on joko aina oltava totta tai epätotta, eivät ole informatiivisia. Näin ollen johtopäätös vaikuttaa väistämättömältä: itävaltalainen taloustiede ei välitä informaatiota maailmasta.
Loogiset positivistit eivät kiistäneet sitä, että joidenkin arvostelmien on oltava totta. Tästä ei kuitenkaan ole apua itävaltalaisen taloustieteen näkökulmasta. Loogisesti välttämättömät totuudet ovat pelkkiä tautologioita eli väitteitä, jotka eivät välitä mitään uutta informaatiota maailmasta. [3] Paras esimerkki tautologiasta on määritelmä. Klassisen lattean esimerkin mukaan väite “poikamies on nuorehko mieshenkilö, joka ei ole koskaan ollut naimisissa” ei välitä mitään tietoa maailmasta. Se tarjoaa ainoastaan määritelmän. Määritelmä kertoo, että kaksi lausetta voidaan korvata toisillaan lauseessa siten, että lauseen totuusarvo säilyy. Vastaavalla tavalla välttämättä väärä lause on tautologian negaatio. Jos väittäisin, että jotkut poikamiehet ovat naimisissa, en esittäisi epätotta väitettä todellisuudesta. Käyttäisin ilmaisua “poikamies” väärin.
Onko itävaltalainen taloustiede kohdannut voittajansa? Mises ei todellakaan ollut sitä mieltä. Teoksessa The Ultimate Foundation of Economic Science hän käsitteli Karl Popperin väitettä, jonka mukaan tieteellisten väitteiden on oltava falsifioitavissa. Popper ei ollut looginen positivisti, mutta hänen mukaansa falsifiointikriteerin avulla voidaan erottaa tieteelliset väitteet ei-tieteellisistä.
Misesin kommentti oli torjuva: “[J]os hyväksytään loogisen positivismin terminologia … teoria tai hypoteesi on epätieteellinen, jos sitä ei voida kokemuksen avulla kumota. Näin ollen kaikki a priori -teoriat, myös matematiikka ja prakseologia, ovat ‘epätieteellisiä’. Tämä on pelkkää verbaalista kikkailua.” [4]
On helppo nähdä, että Misesin näkemys verifikaatiokriteerin suhteen olisi ollut sama. Prakseologia päätyy totuuteen päättelemällä. Jos joku haluaa määritellä “merkityksen” niin, että prakseologian esittämät johtopäätökset ovat empiirisesti merkityksettömiä, miksi hänen pitäisi olla huolissaan? Tähän on tarjolla itsestään selvältä vaikuttava vastaus. Loogiset positivistit eivät pitäneet verifikaatiokriteeriä mielivaltaisena ehdotuksena, jonka kaikki, jotka eivät ole samaa mieltä Wienin piirin kanssa, voivat hylätä. Päinvastoin, he väittivät, että heidän kantansa oli hyvin tuettu. Ovatko he oikeassa?
En usko. Itse asiassa piirin esittämä verifikaatiokriteeri on arvoton, koska jokainen väite on sen perusteella todennettavissa. Oletetaan, että “p” on kiistattomasti todennettavissa oleva lausuma, esimerkiksi “tässä huoneessa on tuoli”. Oletetaan, että “q” on lausuma, jonka loogiset positivistit hylkäävät merkityksettömänä. Hyvä esimerkki on sellainen, jota Rudolf Carnap piti pilkkanaan vaatiessaan metafysiikan harjoittamisen lopettamista. Hän siteerasi seuraavaa Martin Heideggerin teoksesta Oleminen ja aika (1927) löytyvää kohtaa: “ei-mikään itsessään sellaisenaan” En yritä selittää tätä, mutta voin ymmärtää, miksi Carnap esitti sen paradigmaesimerkkinä merkityksettömästä lausumasta.
Eliminoiko verifiointiperiaate sen? Yllättävää kyllä, se ei. Voimme päätellä p:stä p tai q. (Tämä vaihe ei ole kiistanalainen.) Jos oletetaan, että todennettavan lauseen looginen seuraus on itse todennettavissa, (p tai q) on todennettavissa. Lisäksi, jos p on todennettavissa, niin p:n negaatio on todennettavissa; tätä periaatetta näyttää olevan vaikea kyseenalaistaa. Tarkastellaanpa nyt tätä väitettä:
p tai q
ei-p
—
∴ q
Tämä argumentti on pätevä, ja sen jokainen premissi on todennettavissa. Siksi q on todennettavien lauseiden looginen seuraus, ja sekin on todennettavissa. On selvää, että jos verifikaatiokriteeri ei pysty poistamaan “ei-mikään itsessään sellaisenaan”, se ei ole kovinkaan arvokas.
Falsifikaatiokriteeri ei menesty sen paremmin. Jos p on falsifioitavissa, niin (p ja q) on falsifioitavissa. Vielä kerran, ei-p:n pitäisi olla falsifioitavissa, jos p on falsifioitavissa, vaikka Karl Popper on epäuskottavasti kieltänyt tämän. Verifiointia koskevan argumentin kanssa samansuuntaisella argumentilla päätellään, että q on falsifioitavissa.
Voidaan ajatella, että tämä on pelkkä temppu, joka on helposti vältettävissä periaatetta hieman muuttamalla. On yritetty muotoilla kriteeri, joka johtaisi “oikeisiin” tuloksiin, mutta toistaiseksi yksikään näistä yrityksistä ei ole kestänyt kritiikkiä.
Kaikesta tästä huolimatta jotkut ihmiset uskovat edelleen, että periaate on pohjimmiltaan hyvä. Heille voidaan esittää edellistä syvempi, joskin tylsempi vastaväite: Miksi verifikaatiokriteeri pitäisi hyväksyä? Sen kannattajien pitäisi tarjota ainakin jokin argumentti sen puolesta, että arvostelmat, jotka he haluavat poistaa merkityksettöminä, ovat todella merkityksettömiä. He eivät itse asiassa tarjoa mitään tällaista. Ehkä paras kriteerille myötämielinen kuvaus löytyy Carl Hempelin teoksesta Aspects of Scientific Explanation (1965). Hempel kuvaa perusteellisesti kriteerin muutoksia ja ongelmia niiden vuosikymmenten aikana, jolloin siitä on keskusteltu. Hän ei kuitenkaan esitä mitään perustelua sen omaksumisen puolesta. Mises oli täysin oikeassa. Verifikaatiokriteeri on mielivaltainen muotoilu, jolla ei ole mitään perustelua.
Haluan mainita vielä yhden verifikaatiokriteeriä vastaan esitetyn huomion ennen kuin siirrymme eteenpäin. Monet loogisen positivismin kriitikot esittävät, että kriteeri on sisäisesti ristiriitainen ja kumoaa itse itsensä. Se ei itsessään ole analyyttinen eikä todennettavissa, jonka vuoksi sen soveltaminen itseensä osoittaa sen merkityksettömäksi. Puolalainen fenomenologi Roman Ingarden oli luultavasti ensimmäinen, joka esitti tämän kritiikin, ja Hans-Hermann Hoppe on esittänyt sen erittäin vakuuttavasti. En käsittele tätä vastalausetta tässä yksityiskohtaisesti. Riittää, kun sanon, että jos kritiikkiä tarkastellaan huolellisesti, se osuu oikeaan. [6]
Mielestäni edellä esitetyt näkökohdat tuhoavat loogisen positivismin (ainakin tarkastelumme kannalta). Pidän aiheellisena esittää muutamia huomautuksia Karl Popperin positivismin muunnelmasta, koska hänellä on kuitenkin suuri vaikutus nykyaikaiseen taloustieteen metodologiaan.
Popperilla on ollut jonkin verran vaikutusta itävaltalaiseen taloustieteeseen, mikä johtuu suurelta osin siitä, että hänen läheinen ystävänsä Friedrich A. Hayek on jossain määrin hylännyt prakseologian ja omaksunut falsifikationismin. Hayek korosti tällä tavoin uudelleen positivistisia virtauksia ajattelussaan, jotka olivat olleet läsnä aina hänen yliopistoajoistaan lähtien. Hayekiin teki suuren vaikutuksen fyysikkona ja filosofina tunnettu Ernst Mach, jonka näkemykset muistuttavat monessa suhteessa loogista positivismia. Mach hylkäsi fysiikan käsitteet, joita ei voitu johtaa aisteista. Hän kieltäytyi esimerkiksi hyväksymästä Newtonin oppeja absoluuttisesta liikkeestä, koska niille ei hänen mukaansa ollut empiiristä vastinetta. Hän hylkäsi myös atomiopin: atomeja ei ollut todellisuudessa olemassa, vaan ne olivat pelkkä hypoteesi.
Hayekin machilaiset taipumukset näkyvät erityisen selvästi hänen aistimista käsittelevässä tutkimuksessaan The Sensory Order. Popperia ei voi syyttää eikä palkita Hayekin positivismista. Popper vain auttoi Hayekia levittämään positivismia taloustieteeseen.
Mutta tämä on ollut harhapolku. Popperin perusnäkemyksensä muuttaa verifikaatiokriteeriä. Sen sijaan, että Popper sanoisi, että maailmaa koskevan merkityksellisen arvostelman on oltava empiirisesti todennettavissa, hän esittää, että tieteellisen arvostelman on oltava falsifioitavissa eli osoitettavissa epätodeksi. Popper kiistää täysin yhteydet positivistisiin ajatuksiin korostaessaan, että hänen falsifiointikriteerinsä on tapa testata tieteellisiä arvostelmia, eikä se ota kantaa merkitykseen. Ainakaan aikaisempina vuosina hän ei kuitenkaan pitänyt ei-tieteellisiä arvostelmia juurikaan arvossa, ja vaikka hän on viime aikoina ollut aiempaa halukkaampi hyväksymään “metafyysisiä” ajatuksia, hän ei pidä niitä tosina tai epätosina. Ei ihme, että Carnap ja Herbert Feigl pitivät Popperia liittolaisenaan.
Ajatus siitä, että arvostelman on oltava “falsifioitavissa” eikä “verifioitavissa, vaikuttaa ensisilmäykseltä triviaalilta. Jos arvostelma on verifioitu, sen negaatio falsifioituu; jos arvostelma on falsifioitu, sen negaatio verifioituu. Tarkastellaan esimerkiksi seuraavaa lausetta: “Kysyntäkäyrä laskee alaspäin ja oikealle”. Aina kun tämä verifioitu, sen negaatio “kysyntäkäyä ei laske alaspäin ja oikealle” on falsifioitu.
Koska mikä tahansa lause on verifioitavissa (kuten edellä on esitetty), minkä tahansa lauseen negaatio (kielto) on falsifioitavissa. Mutta arvostelman negaatio on tietenkin myös arvostelma. Sen negaatio on silloin falsifioitavissa. Koska tämä negaatio on identtinen sen lauseen kanssa, josta lähdimme liikkeelle, voimme päätellä, että mikä tahansa arvostelma on sekä verifioitavissa että falsifioitavissa.
Mistä sitten on kyse? Popperin falsifikaatiokriteeri ei ole lainkaan niin triviaali kuin alussa ajattelimme. Popper väittää, että lauseen konfirmaatio ei lisää sen todennäköisyyttä, että se on totta, koska hän hylkää induktion. Vaikka kuinka monta kertaa kysyntäkäyrän on todettu kallistuvan alaspäin ja oikealle, todennäköisyys sille, että väite on totta, ei ole kasvanut. Mises osoitti itselleen tyypillistä tervettä järkeä sekaantumasta millään tavoin Popperin skeptisismiin.
Itävaltalaisen taloustieteen kehityksen jokaisessa vaiheessa filosofialla on ollut roolinsa, vaikkakaan se ei ole ollu hallitsevassa asemassa. Toiminta, prakseologian johtoajatus, on itävaltalaisessa perinteessä saanut selvän aristoteelisen muodon. Itävaltalainen taloustiede ja realistinen filosofia näyttävät sopivan yhteen.
—
[1] Aristoteles uskoi, että induktion avulla voidaan päätyä todellisiin ensimmäisiin periaatteisiin, jotka muodostavat tieteen perustan. Asiaa käsitellään teoksessa Terence Irwin, Aristotle’s First Principles (Oxford: Oxford University Press, 1988), s. 35.
[2] Tämä kanta on pahamaineinen “etiikan tunneteoria”, joka myös emotivismin nimellä tunnetaan.
[3] 12.J. Albert Coffa, The Semantic Tradition From Kant to Carnap: To the Vienna Station (Cambridge: Cambridge University Press, 1991) tarjoaa kattavan selvityksen loogisten positivistien filosofiasta
[4] Ludwig von Mises, The Ultimate Foundation of Economic Science. (Kansas City: Sheed Andrews and McMeel, 1977), s. 70.
[5] Kritiikki edellyttää, että edellä esitetystä ensimmäinen argumentti voidaan välttää. Muussa tapauksessa kriteeri on verifioitavissa, koska kaikki väitteet ovat verifioitavissa. Positivistit eivät pidä tästä “puolustuksesta”.
