Saksalainen historiallinen koulukunta
Itävaltalaisen taloustieteen historialliset juuret
Saksalaiseen historialliseen koulukuntaan kuuluivat muun muassa Adolph Wagner, Karl Knies ja Gustav (von) Schmoller. Vaikka useimmat ihmiset ajattelevat, että ryhmän toiminta rajoittuu 1800-luvulla, se eli huomattavasti pidempään. Werner Sombart, historiallisen koulukunnan nuorimman sukupolven tärkein edustaja, kuoli vuonna 1939. Sombart oli muuten Misesin tuttuja ja Ludwig M. Lachmannin opettaja. Eräs toinen taloustieteilijä, Othmar Spann, joka suhtautui varsin myötämielisesti historialliseen koulukuntaan, menehtyi vasta vuonna 1951. Lyhyen aikaa Spann oli Friedrich A. Hayekin opettaja, mutta Hayek erotettiin Spannin seminaarista.
Historiallisen koulukunnan näkemys taloustieteestä poikkesi paitsi itävaltalaisesta koulukunnasta, myös klassisesta taloustieteestä. Historiallisen koulun jäsenet hylkäsivät lait, jopa sellaiset perusperiaatteet kuin kysynnän ja tarjonnan laki. He pitivät taloustiedettä historiallisena ja käytännöllisenä tieteenalana.
Heidän mielestään taloustiede muistutti valtionhallinnan tieteenä hieman samaan tapaan kuin Aristoteles, joka luonnehti taloustiedettä kotitalouden taloudenhoidon tutkimukseksi. Tässä mielessä historiallisen koulukunnan jäsenet jatkoivat 1600–1700-luvun saksalaisten merkantilistien (niin sanottujen kameralistien) perinnettä. He eivät olleet niinkään kiinnostuneita talousteoriasta kuin valtion, erityisesti Preussin valtion tai vuoden 1871 jälkeen Saksan keisarikunnan, jonka tärkein osa Preussi oli, vallan kasvattamiseksi.
Nämä näkemykset eivät kuulostaneet siltä, että ne olisivat perustuneet filosofiaan. Kuitenkin, kuten minusta vaikuttaa, vahvat filosofiset virtaukset edesauttoivat historialliselle koulukunnalle tunnusomaisia oppeja. Koulukunnan jäseniin vaikutti jossain määrin erityisesti 1800-luvun vaikutusvaltaisin ja merkittävin saksalainen filosofi Georg W. F. Hegel.
Hegel oli varsin hyvillä perillä taloustieteestä. Hän luki hyvin tarkkaan brittitaloustieteilijöitä, mukaan lukien Adam Smithiä. Hegelin erityinen suosikki oli 1700-luvulla elänyt Sir James Steuart. Hegel ei hylännyt markkinoita, vaan hänen mielestään omistusoikeus ja oikeus vapaaseen vaihdantaan olivat pikemminkin erittäin tärkeitä hyvän yhteiskunnan osatekijöitä.[1]
Hegel katsoi, että autonomian kehittyminen on välttämätöntä jokaiselle yksilölle yhteiskunnassa. Hän ei siis ainakaan tältä osin poikennut Immanuel Kantista. Itsemääräämisoikeuden saavuttamiseksi ihminen tarvitsee omaisuutta, jonka kehittymisen välityksellä hänen persoonallisuutensa muotoutuu. Lisäksi hänen on tehtävä päätöksiä. Vaihdanta tarjoaa ihmisille juuri niitä mahdollisuuksia, joita he tarvitsevat.[2]
Hegeliä ei kuitenkaan voida pitää vapaiden markkinoiden kannattaja ainakaan täydessä itävaltalaisessa tai edes useimpien yhdysvaltalaisten taloustieteilijöiden maltillisemmassa mielessä. Vaihdannan vapaus on olemassa kansalaisyhteiskunnassa, mutta kansalaisyhteiskunta on Hegelin mukaan valtion valvonnassa.
Hegelin laatiessa käsitystään yhteiskunnan oikeasta järjestyksestä, hän käytti yhtä tärkeimmistä filosofeista opeistaan näkemyksensä muotoilemiseksi. Kyseinen näkemys vaikutti Kantin tärkeimpiin seuraajiin, Johann Fichteen ja Friedrich (von) Schellingiin sekä tietysti Hegeliin. Sitä kutsutaan yleensä sisäisten suhteiden opiksi.
Tämän periaatteen mukaan kaikki olemassa oleva on sidottu tiiviiksi kokonaisuudeksi. Tarkemmin sanottuna, jos kaksi substanssia on suhteessa toisiinsa, kumpikaan niistä ei ole samaa substanssia, jos suhdetta muutettaisiin. Relaatio synnyttää relationaalisen ominaisuuden, joka on osa sen kantajan olemusta.[3]
Esimerkki ehkä selkeyttää tätä asiaa. Oletetaan, että en tiedä, kuka presidentti Bill Clinton on. Jos kohtaisin hänet, olisin edelleen sama ihminen. Se, että en tunne Bill Clintonia, ei ole osa olemustasi. Näin ainakin maalaisjärjellä ajatellen.
Sisäisten suhteiden oppia kannattava on eri mieltä. Hän ajattelee, että kaikki olion ominaisuudet ovat sille ominaisia . Tapaamiseni presidentti Clintonin kanssa vaikuttaa kaikkiin muihin ominaisuuksiini. Henkilö, joka on tavannut presidentin, on eri henkilö kuin se, joka ei ole tavannut, vaikka nämä kaksi olisivat muilta osin kuinka samanlaisia tahansa.
Lisäksi jokaisen yksittäisen substanssin suhteet kattavat koko maailmankaikkeuden. Kaikki on yhteydessä kaikkeen muuhun.
Sisäisiä suhteita koskevalla opilla on merkittäviä seurauksia tieteeseen. Koska kaikki asiat ovat yhteydessä toisiinsa, täydellisen tiedon saaminen mistä tahansa asiasta edellyttää kaiken tuntemista ja tietämistä. Taloustieteelle ominainen menetelmä etenee teorioiden tai mallien avulla. Näissä tarkastellaan tiettyä vaikutusten ryhmää erillään muusta maailmasta.
Sisäisten suhteiden oppia kannattavat pitäisivät tätä menetelmää vääränä. Tiettyjen tekijöiden tarkastelu erillään kaikesta muusta johtaa harhaanjohtavaan kuvaan. Sen sijaan taloustieteilijän pitäisi päästä mahdollisimman lähelle kokonaiskuvaa kaikesta talouteen liittyvästä.
Näin ollen taloustiedettä ei pitäisi erottaa jyrkästi muista yhteiskuntaa tutkivista tieteenaloista. Taloustiede on yhtä historian, valtiotieteen, etiikan ja monen muun yhteiskuntatieteen kanssa. Jokainen talousjärjestelmä on konkreettinen kokonaisuus, joka on osa tiettyä yhteiskuntaa. Taloustieteessä ei ole yleispäteviä lakeja, koska tällaiset lait edellyttävät, että taloutta voidaan tarkastella erillään muusta yhteiskunnasta. Talouden lait rajoittuvat korkeintaan tietynlaisiin yhteiskuntatyyppeihin.
Näkemys, jonka mukaan talous on tiiviisti sidoksissa muihin yhteiskunnallisiin instituutioihin, on seurausta Hegelin Logiikan tieteen kategoriasta, jota kutsutaan “orgaaniseksi kokonaisuudeksi”.[4] Eläimissä osat toimivat suhteessa toisiinsa ja ovat alisteisessa asemassa organismin kokonaisuuteen. Historiallisen koulukunnan mukaan talous toimii juuri näin.
Hegel ei suinkaan ajatellut, että orgaaninen kokonaisuus olisi korkein kategoria. Se oli kuitenkin parasta, mitä tieteessä voitiin saavuttaa. Vaikka olen keskittynyt tarkastelemaan Hegelin orgaanista kokonaisuutta koskevaa ajattelua taloustieteessä, Hegel sovelsi käsitettä hyvin laajasti muissakin yhteyksissä. Hegel kritisoi Sir Isaac Newtonia kovasanaisesti heikosti tunnetussa Luonnonfilosofia -teoksessaan. Kant piti Newtonin fysiikkaa tiedon ihanteena, mutta Hegelin mukaan Newtonin teoriat kärsivät perustavanlaatuisesta virheestä. Newton erotti fysiikan jyrkästi muista tiedonaloista: newtonilainen järjestelmä riippui vain annetuista oletuksista. Sitä vastoin Hegel ylisti tähtitieteilijä Johannes Kepleria, joka pyrki yhtenäistämään tähtitieteen lait lukujärjestelmää koskevien mystisten oppien kanssa.
Hegel yritti soveltaa käytännössä sitä, mitä hän opetti teoriassa. Väitöskirjassaan De orbitis planetarum (1801) hän pyrki osoittamaan, että aurinkokunnassa on loogisella välttämättömyydellä seitsemän planeettaa. Planeettojen lukumäärä ei siis vain sattunut olemaan seitsemän, koska se olisi ristiriidassa sisäisten suhteiden opin kanssa, vaan niitä oli oltava seitsemän. Pian väitöskirjan ilmestymisen jälkeen löytyi uusi planeetta, mikä ei ainakaan ilahduttanut Hegeliä. Hegel ei koskaan korjannut näkemystään, jonka mukaan kaikki suhteet ovat välttämättömiä.
Hegelin filosofiassa on vielä toinenkin seikka, joka estää taloustieteen olemassaolon. Nykyaikana taloustieteen ja muiden tieteenalojen lakeihin sisältyy oletus siitä, että ne koskevat sekä tulevaisuutta että menneisyyttä. Esimerkiksi kysynnän ja tarjonnan lain mukaan hyödykkeen kysynnän kasvu johtaa sen hinnan nousuun muiden asioiden pysyessä yhtäläisinä. Laki ei koske ainoastaan aiempia kysynnän lisäyksiä vaan myös tulevia tilanteita, joissa kysyntä kasvaa.
Hegel ei uskonut siihen, että tulevaisuus olisi ennustettavissa ainakaan merkityksellisiltä osin. Filosofi saattoi vain tiivistää menneisyyden: hän ei kyennyt paljastamaan absoluuttisen hengen tulevaa kehitystä. Hegel kutsui filosofiaa Minervan pöllöksi ja kirjoitti tunnetusti Oikeusfilosofian pääpiirteet eli luonnonoikeuden ja valtiotieteen perusteet (1821) esipuheessa: ”Minervan pöllö lähtee lentoon vasta hämärän laskeutuessa”.
Joku voisi sanoa, että Hegel itse, erityisesti historianfilosofian luennoissaan, yritti luoda historiallisen kehityksen lait. Itse asiassa juuri tästä syystä Karl Popper leimasi hänet “historistiksi”.[5] Mutta itse asiassa Hegelin näkemykset historiasta vastaavat hänen skeptisyyttään tulevaisuutta kohtaan.
Hegelin laki historiasta vapauden kasvuna oli kuvaus menneisyydestä. Hän ei yrittänyt ennustaa tulevaa kehitystä. Epäilemättä voidaan sanoa, että tulevaisuutta, millaiseksi se sitten osoittautuukin, hallitsee maailmanhenki. On myös totta, että dialektiikan lopussa absoluuttinen henki saavuttaa täyden itsetietoisuuden. Tämä ei kuitenkaan tee mahdolliseksi tiettyjen suuntausten tai tapahtumien ennustamista.
Rinnastukset saksalaiseen historialliseen koulukuntaan ovat ilmeiset. Myös Sombart ja muut historiallisen koulukunnan jäsenet yrittivät selvittää historiallisen kehityksen vaiheita. Heidän toimintansa oli varsin johdonmukaista, kun ottaa huomioon sen, että he hylkäsivät universaalit (taloudelliset) lainalaisuudet tyystin.
Tässä kuvattua Hegelin järjestelmää on vastustettava kiivaasti. Myönnettäköön, että Hegelillä oli filosofisia kantoja, toisin sanoen näkemykset sisäisistä suhteista ja tulevaisuuden ennustamisen mahdottomuudesta, jotka ovat taloustieteelle vahingollisia, mutta tästä ei seuraa, että hän ajatteli kaikkien tieteenalojen noudattavan näitä oletuksia. Ne ovat filosofisia, eivät tieteellisiä teorioita.
On varmasti totta, että Hegelin filosofia ei ole loogisesti ristiriidassa taloustieteen kanssa. Mutta siinä määrin kuin tämä filosofia tuli julkisesti ilmaistuksi, sen perusoletuksilla oli taipumus hidastaa tieteellisen taloustieteen kasvu. Todisteena tästä ovat historialliselle koulukunnalle tunnusomaiset oppirakennelmat ja niiden hegeliläiset vastineet. Sombartin ja muiden esittämä kritiikki “isolaation menetelmää” kohtaan viittaa erityisesti sisäisten suhteiden opista lähtöisin oleviin ajatuksiin.
Yksi mahdollisesti harhaanjohtava tulkinta on syytä ottaa huomioon. En väitä, että historiallisen koulukunnan jäsenet olisivat kutsuneet itseään hegeliläisiksi. Hegelin filosofia painui unholaan hänen kuoltuaansa vuonna 1831. Siitä huolimatta hänen ajattelunsa perusoletukset läpäisivät kaikki saksalaisen älyllisen elämän kerrokset.
Hegelin ja historiallisen koulukunnan väliset yhtäläisyydet ulottuvat filosofiaa pidemmälle. Koulukunnan edustamat erityiset talousopit heijastavat Hegelin näkemyksiä. Historiallisen koulukunnan pääkritiikki kapitalismia kohtaan kumpusi maatalouden vähättelystä. Taloudellisen tehokkuuden liiallisen korostamisen vuoksi perinteiset maatalouden elinkeinot olivat vaarassa kadota. Maatalous saattoi kärsiä absoluuttisesta taantumasta, jos markkinoiden paine saisi maanviljelijät ja työläiset siirtymään teollisuustuotannon pariin.
Tehokkuuden lisääntyminen ei juurikaan kiinnostanut historiallista koulukuntaan. Sen sijaan maatalous oli heille yhteiskunnan selkäranka, joka oli säilytettävä. Täsmälleen sama kanta löytyy Hegelin Oikeusfilosofiasta. Maatalous on “maaomaisuutta”, joka on turvattava ja sillä on oltava edustajat lainsäädäntöelimissä.
Yleisemmin Hegel näki valtion talouden johtajana. “Kansalaisyhteiskunta”, vaikkei se olekaan osa valtiota, kuuluu valtion alaisuuteen. Klassisen taloustieteen olettamat rajoittamattoman liikkuvuuden periaatteet johtaisivat siihen, että korkeampi taho, valtio, alistuisi alemmalle, taloudelle. Sen sijaan taloutta olisi ohjattava valtion vallan kasvattamiseksi.
Mielestäni ei ole sattumaa, että historiallisen koulukunnan tukijat esittivät täsmälleen samanlaisia näkemyksiä. Mises on teoksessaan Omnipotent Government: The Rise of the Total State and Total War kuvannut yksityiskohtaisesti tapaa, jolla saksalaiset taloustieteilijät ennen ensimmäistä maailmansotaa olivat kannattaneet talouden hyödyntämistä keinona kasvattaa valtion valtaa. Kaupankäynnin ei pitäisi olla vapaata, vaan valtion tulisi valvoa sitä omien etujensa ajamiseen.[6]
—
Viitteet
[1] Richard Dien Winfield, The Just Economy (New York: Routledge, 1988) käy läpi ja puolustaa Hegelin oppeja
[2] Jeremy Waldron, The Right to Private Property (Oxford: Oxford University Press, 1988) analysoi hienostuneella tavalla Hegelin argumentteja yksityisen omistusoikeuden puolesta
[3] Brand Blanshard, Reason and Analysis (La Salle, Ill.: Open Court, 1973, s. 475.
[4] Hegelin orgaanisen yhtenäisyyden puolustus nykyhegeliläisen puolesta, ks. The Foundations of Metaphysics in Science (New York: Humanities Press, 1965), s. 279–84.
[5] Karl Popper, Avoin yhteiskunta ja sen viholliset (Helsinki: Otava, 2000 1974/1945]), s. 313–381.
[6] Ludwig von Mises, Omnipotent Government (New Haven: Yale University Press, 1944).
← Johdanto ││Franz Brentano →
