Talletuspaon anatomia
Murray N. Rothbardin kirjoitus vuodelta 1985
Se oli kaikille nostalgikoille tuttu näky: koko yön jonottaneet ihmiset odottivat pankkien (ensin Ohiossa, sitten Marylandissa) avaavan ovensa. Pankkiirien mahtipontiset, mutta valheelliset vakuuttelut siitä, että kaikki on hyvin ja että ihmisten pitäisi palata koteihinsa. Tallettajien sitkeät vaatimuksensa saada rahansa takaisin. Ja lopulta hallitus sulki pankit, kun taas samaan aikaan pankkien annettiin jatkaa toimintaansa ja periä velkasaatavansa korkoineen.
Toisin sanoen sen sijaan, että valtiovalta olisi turvannut yksityisomaisuuden ja pannut täytäntöön vapaaehtoiset sopimukset, valtio oli päättänyt loukata tarkoituksellisesti tallettajien omistusoikeutta vastaan estämällä heitä noutamasta omia rahojaan pankeista.
Kaikki tämä oli tietysti uusinto 1930-luvun alkupuolen tapahtumista, kun Yhdysvalloissa viimeksi koettiin laajamittaisesti talletuspakoja. Pintapuolisesti heikkoutena oli se, että kaatuneet pankit olivat yksityisten tai osavaltioiden talletussuojajärjestelmien vakuuttamia, kun taas pankit, jotka eivät myrskystä heiluneet, olivat liittovaltion vakuuttamia (FDIC turvasi liikepankit; FSLIC turvasi säästö- ja lainapankit).
Mutta miksi? Mitä se Yhdysvaltain liittovaltion taikajuoma oikein ota, jota yksityiset yritykset tai osavaltiot eivät kykene tuottamaan? Yksityisten vakuutustoimijoiden puolustajat totesivat, että niiden taloudellinen tilanne oli teknisesti parempi kuin FSLIC:n tai FDIC:n, koska niillä oli suuremmat varannot kutakin vakuutettua talletusdollaria kohden. Miten on mahdollista, että yksityiset yritykset, jotka ovat niin paljon parempia kuin valtiovalta kaikessa muussa, ovat niin huonoja tällä yhdellä nimenomaisella sektorilla? Onko rahassa jotakin ainutlaatuista, joka edellyttää liittovaltion ohjausta?
Vastaus tähän arvoitukseen löytyy Ohiossa ja Marylandissa toimivien säästö- ja lainapankkien tuskastuneista lausunnoista sen jälkeen, kun ensimmäinen paikallispankki oli mennyt konkurssiin huomattavan epävakaiden lainojen vuoksi. “Todella sääli, että tämän yhden epävakaan pankin kaatuminen vetää terveet pankit mukanaan!”, he valittivat.
Mutta mielessä pankki on “terve” (tai “vakaa”), kun yksi kuiskauskin tuhosta, yksi pieni epäluottamuksen osoitus suuren yleisön toimesta, romahduttaa pankin yhtäkkiä? Millä muulla teollisuudenalalla pelkkä huhu tai epäilyksen häivähdys kaataa nopeasti mahtavan ja näennäisesti vakaan yrityksen? Mikä pankkitoiminnasta tekee sellaista, että yleisön luottamus on niin ratkaisevassa ja ylitsepääsemättömän tärkeässä asemassa?
Vastaus löytyy pankkijärjestelmämme luonteesta. Liikepankit ja säästöpankit (keskinäiset säästöpankit ja säästö- ja lainapankit) ovat systemaattisesti vähimmäisvarantojärjestelmän osasia: toisin sanoen niillä on paljon vähemmän käteistä rahaa kuin mitä käteiseen rahaan kohdistuvia vaateita on. Liikepankkien varantojen osuus on nyt noin 10 prosenttia, säästöpankeilla huomattavasti vähemmän.
Tämä tarkoittaa, että tallettajaa, joka luulee, että hänellä on pankkitilillään 10 000 dollaria, johdetaan harhaan; suhteellisessa mielessä pankilla on vain esimerkiksi 1 000 dollaria tai vähemmän varantoja kattamaan välittömät nostovaateet. Silti sekä perustallettaja että säästötallettaja luulevat, että he voivat nostaa rahansa milloin tahansa vaadittaessa. On selvää, että tällainen järjestelmä olisi petollinen, jos siihen nojaisivat jotkin muut yritykset kuin pankit. Moderni pankkitoiminta on luottamustemppuilua: se voi toimia vain niin kauan kuin suurin osa tallettajista ei pelästy ja yritä saada rahojaan ulos. Luottamus on välttämätöntä ja myös väärin perusteltua. Talletuspakoja on erittäin vaikea pysäyttää, kun suuri yleisö tajuaa tilanteen ja kerran tajunnut tilanteen.
Nyt näemme, miksi yksityinen yritys on hiin huono vakuuttamaan pankkitalletuksia. Yksityinen yrittäjyys palvelee ihmisiä vain perustellussa ja hyödyllisessä liiketoiminnassa, jossa tyydytetään ihmisten tarpeita. On mahdotonta “vakuuttaa” yritystä, vielä vähemmän kokonaista toimialaa, joka on luonnostaan maksukyvytön. Vähimmäisvarantopankit, jotka ovat luonnostaan maksukyvyttömiä, eivät ole vakuutettavissa.
Mikä sitten on Yhdysvaltain hallituksen taikajuoma? Miksi kaikki luottavat FDIC:n ja FSCLIC:i kaltaisiin talletussuojaviranomaisiin? Siis vaikka niiden varantosuhteet ovat matalammat kuin yksityisillä pankkitoimijoilla ja vaikka niilläkin on vain hyvin pieni osa kaikista vakuutetuista talletuksista käteisenä. Siis ne varat, joilla ne voisivat estää mahdollisen talletuspaon. Vastaus on varsin yksinkertainen: kaikki ymmärtävät aivan oikein, että vain Yhdysvaltain liittovaltio — eivät osavaltiot tai yksityiset toimijat — voi luoda laillisia maksuvälineitä. Kaikki tietävät, että talletuspaon sattuessa Yhdysvaltain valtiovarainministeriö yksinkertaisesti määräisi Yhdysvaltain keskuspankin painamaan riittävästi käteistä pelastaakseen kaikki mahdolliset tallettajat. Yhdysvaltain keskuspankilla on rajoittamaton valta painaa lisää dollareita, ja juuri tämä rajoittamaton valta paisuttaa nykyisen vähimmäisvarantojärjestelmän taustalla olevien dollarien määrää.
Kyllä, talletussuojaviranomaiset ovat kyllä “toimintakykyisiä”, mutta vain siksi, että Yhdysvaltain hallituksella on rajoittamaton monopolivalta painaa rahaa niin paljon kuin “tarvitaan” ja rahaa painamalla hallitus voi pelastaa kenet tahansa maailmassa. Suuret talletuspaot olivat vakavia, mutta ne pitivät ennen vuotta 1933 pankkijärjestelmän kannustimet kurissa ja estivät merkittävän inflaation syntymisen.
Mutta nyt talletuspaot — ainakin suurimmassa osassa pankkeja, jotka ovat liittovaltion talletussuojajärjestelmän piirissä — ovat pois päiväjärjestyksestä, ja me olemme maksaneet ja maksamme jatkossakin hirvittävän hinnan pankkien pelastamisesta: kroonisen ja rajoittamattoman inflaation.
Inflaation pysäyttäminen edellyttää Yhdysvaltain keskuspankin lakkauttamisen lisäksi myös FDIC:n ja FSLIC:n lakkauttamista. Tällöin pankkeja tarkasteltaisiin kuten mitä tahansa muitakin yrityksiä. Lyhyesti sanottuna: jos ne eivät kykene täyttämään sopimusvelvoitteitaan, niiden on hakeuduttava yrityssaneeraukseen ja selvitystilaan. Olisi opettavaista nähdä, kuinka moni pankki selviytyisi, jos valtion massiiviset tukitoimet lopulta lakkautettaisiin.
Murray N. Rothbard (1926–1995) oli amerikkalainen taloustieteilijä, talous- ja aatehistorioitsija ja yhteiskuntafilosofi, joka on sekä suoraan että epäsuoraan vaikuttanut merkittävillä tavoin nykyaikaisen libertarismin ja monien muiden aatesuuntien, kuten anarkokapitalismin, kehitykseen. Rothbard ja hänen työnsä jatkajat ovat olleet suoraan aatteellisesti alenevassa polvessa keskeisessä asemassa luodessaan niin sanottua austrolibertarismia, jossa libertaari yhteiskuntafilosofia, itävaltalainen taloustiede ja luonnonoikeusajattelu kohtaavat.
Rothbardin tuotantoa on suomennettu aiemmin. Johdantona Rothbardin ajatteluun toimii Hans-Hermann Hoppen kirjoitus, jonka lisäksi Rothbardilta on suomennettu joitakin artikkeleita ja kaksi kirjaa.
Suomennettu artikkeli julkaistiin syyskuussa vuonna 1985 The Free Market -aikakauslehdessä.
Kirjoituksen on suomentanut Thomas Brand (Twitter).
Muita suomentamiani Rothbardin kirjoituksia:
